Sutjakkaa menoa Iranissa

Hilipatihippaa Iranista!

Paljon on vedellä sekoitettua proteiinijauhetta virrannut Teemu Hakan shakerissa sitten viime blogin ilmestymisen. Haipakka on ollut sellaista, että tämä on aiheuttanut viivästystä ”normaaliin” aikatauluuni. Toivottavasti tämänkertainen setti kuitenkin on odottamisen arvoinen. Tarjolla on alkuun hieman asiaa, sitten pallonpeluuta, keskikaistaleella seikkaillaan ja lopussa mennään taas motarille, jonka päässä odottaa mediapaketointi videon muodossa. Jos tähän astisten blogien lukeminen yhdeltä istumalta on aiheuttanut sinulle lonkkavian tai kofeiinin yliannostuksen, henkilökohtainen vakuutusasiamieheni Petteri Kaura-aho vastaa kaikkiin syytöksiin osoitteessa riimpekki@hotmail.com.

Blogin lukemisvakuutus on otettu kaikille lukijoillemme ja se on kattava kuin lentopalloilijan varustepaketti sopimusta allekirjoitettaessa. Olemme kuitenkin tehneet vakuutukseen Petterin kanssa niin paljon porsaanreikiä, että mikäli kirjallinen hakemuksesi läpäisee seulan (mielivaltaiseen) korvaukseen asti, voit samantien hakea myös Pulitzer -palkintosi. Toistaiseksi ainut vakuutuskorvauksen saanut on 2,5-vuotias Lorenzo Olli, joka kertoi pitkässä kirjeessään, ettei tunnista enää isäänsä, koska hidaslukuinen faija lukee vain pitkää tekstiä tietokoneen ruudulta ja syrjäytyy yhteiskunnasta. Vakuutustiimi onnittelee!

Ensimmäiset asiat ensimmäisinä, kuten tavataan sanoa, siispä:

Onnittelut Suomen miesten lentopallomaajoukkueelle valinnasta vuoden 2014 joukkueeksi Suomen urheilugaalassa!

Kyseessä on todella mahtava tunnustus, joka alleviivaa suomalaisen lentopalloilun nousua kohti maailman kärkeä. Suomi on nykyään joukkueurheilussa niin vahva maa, että valinnan osumisesta lentopalloon voidaan lentopalloväen keskuudessa olla aidosti ylpeitä.

Tämä on kaksijakoinen tunnustus; yhtäältä kyseessä on koko suomalaisen lentopalloilun yhteissaavutus, sillä jos katsotaan välillisesti se ihmisten määrä, joka on ollut vaikuttamassa miesten maajoukkueessa vaikuttaneiden henkilöiden uraan jossakin vaiheessa, puhutaan yhteensä tuhansista ihmisistä.

Liitossa ja seuroissa on tehty noususuhdanteista työtä jo vuosikaudet ja tämä palkinto oli osaltaan siis myös laajan kentän palkinto. Erityiskiitokset haluaisin osoittaa sitoutuneille vapaaehtoisjunioriseuravalmentajille ympäri Suomen maan, jotka tekevät työtään todella intohimosta lajia kohtaan, vieläpä jaksaen itseään kouluttaa ja uudistaa. Uskon, että kaikki miesten maajoukkueen pelaajat haluavat kiittää juniorivalmentajiaan saamastaan tuesta ja opastuksesta vuosien varrella.

Haluan tuoda esille myös lentopalloväelle tärkeän paikan, Kuortaneen valmennuskeskuksen ja sen henkilökunnan, etunenässä vuosikausia työtä tehneet Pertti Honkasen ja Pekka Lahtisen, jotka jonkinlaisen elämäntyö -palkinnon ansaitsisivat. Kuortaneella joku kehittyy enemmän, joku vähemmän, mutta kaikille se on samanlainen mahdollisuus. Mikael Forssel pomputteli palloa porttikongissa, Kuortaneella löytynee kenttä aina vapaana.

Loimaalaisena haluan mainita paikallisen lentopalloilun Grand Old Manin, eli Hannu Uusitalon, joka aloitti valmennusuransa nuijasodan aikoihin ja tuskin lopettanee koskaan. ”Hanu” on esimerkki väsymättömästä seurasoturista, jolla on kaksi suurta hyvettä: hän on aina paikalla ja haluaa kehittää itseään loputtomiin. Nämä ovat seikkoja, joista jokaisen junnuvalmentajan kannattaa pitää kiinni. Onnittelut Hanu (60vee) ja kiitos kaikista vuosista!

Palkintosade yltyi, kun maajoukkueen päävalmentaja Tuomas Sammelvuo tunnustettiin vuoden valmentajaksi. Nimitys oli villi kruunu lentopalloilun riemumarssille! Täällä Iranissa en pystynyt seuraamaan lähetystä, mutta ystävältäni sain gaalasta tasan tarkkaan yhden kahden minuutin videopätkän, Sammelvuon kiitospuheen, enkä enempää edes kaivannut. Tämän miehen palkitseminen nimenomaan valmennustyöstä, on ennen kaikkea
upea kasvutarina, josta olemme saaneet lukea montaakin reittiä pitkin. Uskon, että positiivisen palautteen myötä into vain kasvaa ja taso nousee entisestään.

Kirjoitin jo aikanaan lukiodiplomi -työhöni ”Henkinen valmennus ja valmentautuminen lentopallossa”, johon palaan aika ajoin hymy huulilla, että valmentajan ei ole terveellistä pyrkiä maailman parhaaksi valmentajaksi. Sen sijaan valmentajan on erittäin terveellistä pyrkiä valmentamalleen joukkueelleen maailman parhaaksi valmentajaksi. Uskon, että Sammelvuo on ehdottomasti maailman paras valmentaja juuri Suomen miesten maajoukkueelle. Mihin tähtiin tuo tykistö ulottuu, jää nähtäväksi. Suomalainen urheilukansa, linnottaudutaan tukevasti tuon patteristomme terävimmän kärjen starttialustaksi.

Parasta tässä kaikessa ilossa on kuitenkin se, ettei Suomen maajoukkue ole vieläkään ulosmitannut kaikkea potentiaalistaan upeista saavutuksista huolimatta. Nykyinen pelaajarunko ehtinee riipaisemaan vielä onneksi hyvän yhteistaipaleen, ja uskon, että se kaikkien aikojen juttu on vielä tulossa. Olen erittäin tyytyväinen siitä, että miesten maajoukkue on jatkossakin erittäin nälkäinen. (Ja koska nyt lankesin omaan ansaani ja puujalkaa tarjotaan oikein hopeatarjottimella niin antaa mennä: Tämän vuoksi Lelu syökin aina matsia edeltävänä iltana sushia.)

Tiistai-illan lentopalloviihteen Piacenza-Roeselare jälkeen on muuten todettava, että muuan Tervaportti kyllä vetelee melko kovalla passaustasolla. Hienoa, että Suomella on jo kaksi passaria kenties maailman TOP-15 joukossa!

Pitkään on puhuttu, että suomalaisessa urheilussa on kyräilyn ja kateuden ilmapiiriä lajien välillä ja sisällä. Ilokseni olen kuitenkin saanut huomata, että suomalaiselle urheiluväelle on löytynyt uusi suunta. Seurat ja valmentajat ainakin lentopallon puolella tekevät ennen näkemättömän laajaa yhteistyötä ja ajatustenvaihtoa. Myös lajien välillä on esiintynyt aivan uudenlaista vuoropuhelua, ja uskonkin, että tästä on monenlaista hyötyä jatkon kannalta.

Tähän viitaten haluan lentopalloilijana kiittää suomalaista koripalloilua ja etenkin Henrik Dettmannin ohjaamaa Susijengiä huikeista vuosista, jotka olette suomalaiselle palloilulle tarjonneet. Suomalainen urheiluperhe voi huipputasolla hyvin ja voimme olla ylpeitä koko ajan kasvavan kansainvälisen urheilumaineemme hienoudesta.

Jotta tarinani ei mene täysin sivuraiteille täältä Iranista, mainittakoon vain lyhyesti pari kommenttia suomalaisen liikunnan junioripuoleen. Moni asia on kohdallaan ja upeita tekijöitä löytyy varmasti joka seurasta: näiden avainhenkilöiden jaksaminen ja ympäristönsä inspiroiminen on suomalaisen urheilun hiljainen voima. Toivon heille jaksamista ja muistakaa oma hyvinvointinne!

Lisäksi esitän kahta täsmäasetta yhä paremman tulevaisuuden aikaansaamiseksi. Jyväskylän yliopisto tuottaa kenties maailman parhaat liikunnanopettajat maailmassa. Tuo etulyöntiasema on mielestäni huonosti hyödynnetty, sillä ylä-peruskouluikäisenä, jolloin nuo liikuntaan erikoistuneet huippuammattilaiset liikunnan pedalta pääsevät lapsiin ”käsiksi”, moni kultainen vuosi on jo ehtinyt valua hukkaan. (Kirjoittajan välihuomautus: itse en opiskele pedalla, vaan valmennusopin puolella, en siis vedä tässä omaan pussiini.)

En tiedä käytännön keinoa miten se toteutettaisiin, mutta toivoisin, että liikunnanopettajat opettaisivat lapsille liikuntaa ekasta luokasta lähtien. Haluan painokkaasti korostaa, että tämä ei olisi nytkaikkitähtääväturheiluammattilaisiksipunnertaenitkukurkussa -polulle lähtö, vaan nimenomaan monipuolisuuden ja liikunnallisen oivaltamisen suuri voitto. Uskon, että lapset tykkäisivät, kun osaisivat ylä-peruskouluun mennessään seistä käsillään, tehdä voltin, heittää pitkälle, painia, tanssia ja luistella.

Raimo Summasen mainitsema ydinlajien ajatus oli myös mielenkiintoinen. Kiinnostuneet voivat kaivaa Mennanderin tekemän keskusteluohjelman asian tiimoilta, itse en nopealla selailulla löytänyt.

Liikunta olisi ehdottomasti leikinomaista hauskanpitoa, mutta siinä opeteltaisiin jokaisen lapsen innostuksen rajoissa asteittain haastavampia taitoja, mikä lisäisi myös motivaatiota. Tämä varmasti olisi omiaan nostamaan lasten ajatuksia liikuntaa kohtaan positiivisemmiksi, kun he kokisivat asteittain vahvistuvaa onnistumisen tunnetta. Ammattilainen näkee, mistä kenenkin kohdalla kannattaa aloittaa, sillä heidät on koulutettu itsetuntoa vahvistavaan, lapsen ehdoilla tapahtuvaan liikunnalliseen leikkimiseen.

Tärkein mittari olisi, että lapsi liikuntasetin jälkeen hymyilee ja tulee ensi kerralla sinne innosta juosten. Suomalainen urheilu kiittäisi tätä järjestelyä siitä, ettei vastuu olisi enää ainoastaan seuroilla ja lapset osaisivat ylä-peruskoululle mentäessään monipuolisia ja hauskoja liikunnallisia taitoja. He voisivat täten valita myöhemmin lähes minkä tahansa lajin, koska monipuolisten opittujen taitojen ansiosta ”juna ei olisi vielä mennyt”.

Lisäksi tämä vapauttaisi luokanopettajat keskittymään yhä enemmän omiin vahvuusalueisiinsa, eikä tarvitsisi enää ”lähteä ulos taas vetämään hippaa” – vaikka varmasti monia liikunnanopetuksessakin taitavia, ja siihen erikoistuneitakin, luokanopettajiakin on. Itselläni oli muuten kaikkinensa käsittämättömän huikea ala-asteen opettaja, terveiset Sinikalle Hirvikoskelle, olit peruskallioni!

Toinen pääpointtini on samaan teemaan liittyen, että se seura, jolla on ensimmäisenä rohkeutta palkata parhaat valmentajansa nuorimmille ikäluokille, lunastaa voittolipun arpajaisiin kymmenen vuoden päähän. Haluaisin nähdä suomalaisen junioriurheiluseuran, jolla sattuisi olemaan resursseja vaikkapa kahden päätoimisen juniorivalmentajan palkkaamiseen, mutta että heidät osoitettaisiinkin vetämään ikäluokkia 8-15 -vuotiaat mielummin, kuin miten yleensä tapahtuu, eli 15-18 -vuotiaat a- ja b-juniorit. Tämä malli ei olisi ammattilaisuuteen tähtäävää, vaan lasten monipuolisen kasvun tukemista ja samalla oikeiden ja tehokkaiden lajitaitojen opettamista. Liikunta on sitä mukavampaa, mitä enemmän sitä osaa. Lopussa lapset kiittäisivät.

”Lieveilmiönä” tälle olisi liikunnallisesti taitavammat nuoret, joista innostuineimmat voisivat sitten 16-vuotiaina alkaa painamaan urku auki omaa lajiaan niin paljon kuin sielu sietää. Suomalaisen urheilun voitto olisi jo saavutettu, sillä pohjatyö olisi tehty, ja omaa itseään valmentamaan opetettua, itseohjautuvaa lasta ei pystyisi pilaamaan edes se ”surkea röökiä vetävä 21-vuotias a-poika koutsi”. Tällä systeemillä uskoakseni meillä olisi yht´äkkiä jokaisessa ikäluokassa ”liikunnallista lahjakkuutta”, jota tosin ei ole edes olemassa, vaan se olisi vain yksinkertaisesti: opittuja taitoja itseluottamusta vahvistaen ja liikunnasta nauttien. Ensimmäiset askeleet oikeaan suuntaan otettiin nyt, kun liikuntanumerossa aletaan jo palkitsemaan yrittämisestä ihan virallisestikin. Nyt olen sanonut aiheesta haluamani, liikutaan eteenpäin.

Olen Iranissa. Täällä on tapahtunut normaaliin tapaan kaikkea surkuhupaisesta hulluudesta uskomattomaan euforiaan. Mennään kronologisesti pätkä läpi.

Ensin kuitenkin nopea esittely, koska sain toiveen ”sisustus” -osuudestan. Tässä maaseudulla asuvan perusiranilaisen koti. Aita ympäröi koko taloa.

20150103_185505

Sisällä on hyvin chilliä!

20150103_185519 20150103_185605 20141226_012212

Viimekertaisen tilannekatsauksen jälkeen käytiin napsimassa Iranin nuorten maajoukkueelta vieraissa Teheranissa kolme sarjapistettä. Paitsi että vierailu pitkittyi ja paitsi että ei ”napsittu.” Nimittäin ottelun jälkeen jäimme Barreton kanssa lomalle pääkaupunkiin, koska seuraava peli olisi vasta 21.1. Saimme siis ruhtinaalliset kolme täyttä lomapäivää. Ennen lomatunnelmia, kerrottakoon ensin ”työtunnelmia”. Ottelu junnumajua vastaan muodostui todeksi eletyksi painajaiseksi.

Matsin piti olla ylikävely, mutta pelasimme huonosti ja vastustaja pelasi hyvin. Koska jokainen sarjapiste on äärimmäisen arvokas, onneksemme hirvittävien tilanteiden jälkeen veimme otteluvoiton 1-3 myötä kaikki pisteet Gonbadiin. Voitimme kaksi erää kahden pisteen erolla ja yhden hävisimme kahden pisteen erolla. Teimme itsellemme oppitunnin, miten kannattaisi pelata heikompitasoista joukkuetta vastaan. Silloin kannattaisi pelata hyökkäyksessä fiksusti ja kärsivällisesti, syöttää palloja paljon kenttään ja pitää pää kylmänä. Hyökkäsimme siis silmittömällä raivolla, suttasimme syöttömme ja kiehuimme kuin Hannu Jortikka.

Itse pelasin pätkän normipassarina, koska tuplavaihdot tuntuvat olevan nyt taaksejäänyttä elämää. Ottelun luonteesta johtuen, en ole ikinä nähnyt ottelussa voittajajoukkueen menevän niin nopeasti täysin ilmeettä kättelyjonoon ja poistuen sitten huutamaan tuskaansa pukukoppiin. Meidän kokeneimmatkin pelaajat olivat hermoraunioina ja sanoivat, etteivät ole eläessään kokenut vastaavaa. Kritiikki heitetiin jokaiselle pelaajien kesken ottelun jälkeen päin naamaa, lopuksi käteltiin kuitenkin saadun kolmen pisteen johdosta ja lähdimme eri suuntiin hermolomalle.

Naama auki, kuten aina.

8995_789476891105477_3511979402000093055_n

Minun ja Barreton loma alkoi hyvillä yöunilla, jonka jälkeen istuimme alas miettiäksemme mitä tekisimme kolme päivää Teheranissa. Otin puhelimen käteen ja sain Suomen kautta yhteyden Iranin parhaaseen oppaaseen, Mohammadiin, josta tuli välittömästi ystävämme. Hän esitteli meille kaupungin alhaalta ylös ja kolme päivää meni hujauksessa.

IMG-20150109-WA0044 IMG-20150109-WA0009 - Copy IMG-20150109-WA0020 - Copy

Teheran on valtava metropoli, ja oppaaseen tutustumisen alkuhuumassa juttelimme elämäntarinoita sieltä ja täältä – jälkeenpäin tajusimme, että olimme ajaneet ruuhkassa lounaspaikkaan kaksi tuntia, mutta se ei ollut tuntunut miltään. Tuon kahden tunnin jälkeen oppaan ykkösmesta olikin kiinni, joten ajoimme puoli tuntia seuraavaksi parhaimpaan. Se olikin hyvä: söimme laadukasta naudanlihaa mukavin lisukkein.

Löysimme mm. 95 vuotta vanhan kahvilan, jossa ei kuitenkaan ollut Timo ”-95 Globen feat. polviliuku” Jutila tarjoilemasssa, vaan 50 vuotta talossa palvelleet herrasmiehet!

20150110_153637

Kävimme myös National Bankissa, jossa ei luonnollisesti saanut kuvata, koska siellä on kokoelma yksistä maailman kalleimmista aarteista. Upeaan näyttelyyn metrin paksuisten panssariovien taakse on kerätty Persialaista muinaishistoriaa – kaikki aarteet, joita kuninkaat ovat ajan saatossa itselleen teettäneet. Kaikki oli tehty kullasta ja kaunisteltu timantein ja smaragdein, mm. sänky ja sikarin tuhkarasia. Kunniapaikalla oli myös maailman suurin (vai oliko toisiksi suurin) timantti, karaatilukua en nyt muista, paljon enemmän kuin minun Hilfigerin kellossa.

Tuo museo on auki vain pari kertaa viikossa muutaman tunnin ajan, ja kun huipputurvatoimien jälkeen pääsimme paikalle, alkoi sopivasti englannin kielinen opastus. Opas oli ottanut esineistä kertomisestaan kohtalaisen elämäntehtävän: oli hulppeata, kun hän kertoi hitaalla ja täydellisesti artikuloidulla englannillaan tarinoita esineiden takaa ja lisäsi joka lauseen loppuun todella painokkaasti silmiin katsoen: ”DID YOU UNDERSTAND WHAT I JUST SAID?”

Kun sitten kaupunkipörräys saatiin tehtyä, oli toisena päivänä loman kohokohdan vuoro. Mohammad kertoi meille, että vie meidät kotiinsa.

-Selvä, mennään vaan.

Kävi ilmi, että tuo koti näytti tältä.

image-f22f66fabc1c5325e3bef530f28888cd63087ac15a7aa95f3d1e544fa95a1514-V IMG-20150109-WA0015 - Copy image-3e7865a4c53eafbfbd81c060251d72fa473aa98ec01c4da172fe7936ab2674f5-V

Mohammad sattuu olemaan yksi Iranin parhaimmista vuorikiipeilijöistä ja vain vuorilla hän tunsi todella olevansa kotonaan. Siellä hän rentoutuu samantien, stressi poistuu, kun kännykästä loppuu kenttä ja aurinko hymyilee. Kun lähdimme kapuamaan ylös, aistimme täysin saman. Vuorilla tosiaan sielu lepäsi. Meillä oli myös hyvä tuuri, sillä kiipeämispäivä oli aurinkoinen pilvetön, lämmin päivä. Mohammed keksi meille lempinimet, Barreto sai seuraavista kuvista johtuen nimen Barreto-selfie.

IMG-20150109-WA0040 IMG-20150109-WA0024

Vuorilla syötiin kodassa, jossa oli täysin identtinen tunnelma Suomen Lappiin ja kaakaoon hiihtoretken lomassa.

image-c221dae6d92a12962cacd3a23bb61fa9e101fb0474739baf931d078f36bd55ea-V

Minä olin kuulemma yhden maailman parhaimman virustorjunta-ohjelma Kasper-sky:n mukaisesti Kasper-antivirus. Näin huonon nimimuistin omaava Mohammad ei enää kertaakaan unohtanut nimiämme. Kasper-Ali-Antivirus ja Barreto-selfie-Mr.Net kiipesivät siis huipulle asti ja nauttivat jokaisesta hetkestä. Barretoa olen sanonut Mr. verkoksi siitä asti, kun hänen kolme ensimmäistä palloralliaan Iranissa päättyi räikeisiin verkkovirheisiin. Mies oli kyllä muniaan myöten verkon päällä, mutta hivenen liian innokkaasti!

Vuorella oli chilli meno ja pääsimme myös nostamaan adrenaliinia.

Ensin lavastuskuva…

image-ba241f697f3dd2f31539c677c00913d6fb741308d04c4c958a91512adb0543f4-V - Copy

…ja sitten ”kiipeämään”.

image-35720c4d8438a7ccbffa0f6282836c2869078c2aca39b4c02c2e68e9e54ff2bc-V image-d8e3d284587f3d74fe0c2711b2fae707695ec198e54e6397e5b49b86d2c93e1f-V - Copy image-c4d78fd031212a3b3e2820349b21cb0bd269ad019c09ea9c2fad35dcd55530ba-V

Videolla lopussa on lisää vuorihassuttelua. Meillä oli hyvä jengi koossa. Illan lopussa olimme niin väsyneitä, että meidän oli pakko tehdä Barreton kanssa vain äkkiä jotakin nopeaa iltapalaa.

Tästä

Otetaanpa välipalaksi käsittelyyn joukkueemme yleispelaaja Samad.

20150114_122448

Samad on kuin onkin onnistunut pitämään paikkansa kuusikossa, vaikka Barreto on moninverroin parempi hyökkääjä ja torjuja kuin Samad. Samad on paras vastaanottajamme ja anssihakalamainen puolustaja 6-paikalla, eli ottaa kaiken ylös mitä ihminen voi ottaa. Pelurit varmaan muistavat Giban syöksyt Ateenan olympia-finaalissa – niitä näkee Samadilta tosi usein. Viime pelissä tuli ainoa tuomarivirhe (täällä tuomarit ovat paineeseen nähden todella hyviä) erikoisessa tilanteessa, kun Samad oli mennyt keskarimme syötöllä 5-paikalle puolustamaan ja otti vastustajan hirviömäisen kaadon keinutuolilla yhden käden nyrkillä ylös 5-puolen rajan pinnasta. Tuomari ehti vain reaktiomaisesti viheltämään, kun alitajuisesti ajatteli, että tuollainen pommi ei voi nousta. Kun pelin hienoin suoritus keskeyttikin pallorallin, tuomari meinattiin syödä elävältä. Häly laskeutui vasta kahden kortin ja yleisömellakan jälkeen.

Se, miksi haluan nostaa Samadin parrasvaloihin ei ole kuitenkaan hänen pelitaitonsa, vaan kykynsä johtajana ja kokonaisuuden näkijänä. Samad on se henkilö, joka tuli aikanaan ilmoittamaan Ricardolle tämän viimeiseksi jääneessä ottelussa, että tämä istuisi pelin katsomon puolella. Samad on se henkilö, joka pyytää kaikilta keskittymistä harjoituksissa ja tsemppaa silloin, kun porukka on väsynyt eikä osaa kiinnosta. Hän on ainoa, joka laittaa hakkurimme käytöksen aisoihin, kun hän menee liian pitkälle tähteilyssään. Samad antaa vinkkejä kaikille, kantaa syvää huolta Javaherin tiimin tilasta unohtaen itsensä joukkueen edun nimissä. Hän pitää myös huumoria yllä ja on aktiivinen taktiikkapalaverissa. Taktiikkapalavereistamme tuleekin juttujen perusteella mieleen Torinon olympialaisten leijona-maajoukkueen työskentelytapa, jossa johtavat pelaajat ovat paljon äänessä ja yhteistuumin päätämme mitä kannattaa tehdä.

Parasta Samadissa on kuitenkin se intohimoinen, ehdoton luonne, kun hänen silmänsä ja kasvonsa syöksevät tulta otteluiden ja harjoitusten jokaisena hetkenä. Hän viestittää koko kehollaan ja ilmeillään, että minua eivät vuoret kaada eivätkä maailmat syrjäytä. Olen tässä ja voit kävellä ylitseni, mutta vain kuolleen ruumini ylitse – hän on taistelija, Aragorn, soturi viimeiseen hengenvetoon asti. Tällä tinkimättömyydellä hän suhtautuu jokaiseen varmistuspalloon, vauhdinhakuun hyökkäykseen, vastuunottamiseen passaustilanteissa ja toisten kannustamiseen. Samadissa ilmentyy koko Javaherin joukkueen ylpeys. Kunnioitan hänen kaltaistaan pelaajaa todella korkealle, vaikka pelitaidollisesti hän ei ole maailman kärkeä.

Halutessamme lisää tietoa huipuista, meidän on otettava mallia ja tutkittava heitä. Maailmassa on lukuisia huippu-urheilijoita, jotka ovat saaneet ensikipinän lajiin ihailemalla ja matkimalla jotakin huippua. Meidän on tulevaisuudessa saatava tietää millainen on se huippusyöttäjän ”self-talk”, joka pamauttaa ässät hirvittävässä paineessa, vai onko se kenties juuri ajattelemattomuus? Tutkimalla eri alojen huipputekijöitä, voimme kenties löytää yhtäläisyyksiä ajatusmalleista ja hyödyntää niitä mm. urheilussa. Itse lueskelin viime viikolla pokeritähti Jens Kyllösen ajatuksia. Koskaan ei voi tietää, mistä löytää jotakin käyttökelpoista.

Tässä ehti myös toinen peli tulla ja mennä: keskiviikkona pelattiin kovaa Tabrizta vastaan ja otimme tiukasti kuokkaan 1-3. Tasonnousu näkyi mm. siinä, että vastustajien keskitorjujat kasvoivat edellisen vastustajat kaksi metrisistä 210cm:n hujakoille, passitemmot nopeutuivat, syötöt tulivat kenttään ja kovempaa sekä taktisesti peli oli kypsää. Ottelu olikin tasoltaan todella kova.

Minä ja Barreto pidettiin edelleen pääosin penkillä, vaikka nyt tuli jo ensimmäisiä merkkejä huikeiden iranilaistemme sortumisesta. Jatkossa pelit ovat todella haastavia, joten uskomme, että vuoromme auttaa joukkuetta tulee kyllä. Toisaalta, passarina, olen Mauro Berruton kanssa samaa mieltä siitä, että en pidä kilpailusta passarin pelipaikalla. En tarkoita, että itse karsastaisin kilpailuasetelmaa, vaan koska en näe sitä joukkueen kokonaisedun kannalta hyödyllisenä. Passarin on johdettava peliä kuin NFL:n pelinrakentajat, ja heillä tulee olla täysi luotto ja tuki takanaan. Muut pelipaikat voivat sitten olla hyvinkin kilpailtuja. Treeneissä toki tehdään kaikki mahdollinen oman puolen voiton eteen, mutta otteluissa vedetään todella tiukasti yhtä ja ylipäänsä asetelma passareiden osalta tulisi mielestäni olla selkeä. Toki olen valmis pelaamaan, ja luottavainenkin, sillä treeneissä voitamme eriä tasapäisesti ristiin rastiin. Ja samoin myös siis tähän suuntaan, eli jos nähdään, että minun passaamisella kannattaa mennä, sitten myös siihen kannattaa antaa iso rauha.

Erityismaininnan saavat vastustajan keskarit, joista 210 cm pitkä, hyvin peliälukeva jässikkä napsi yhdellä kädellä torjuntoja lukevasta asennosta yleensä tehokkaasta keskihyökkäyksestämme. Toinen oli noin 205 cm, mutta nopea kuin gaselli. Hän liikkui kerran noston mukana meidän nelospuolellemme, mutta juoksi vielä pitkän takapassimme kiinni ja otti torjunnan noin 6 metrin mielettömän nopean liikkumisen jälkeen. Olin monttu auki tuon suorituksen jälkeen. Ihmettelin pelin jälkeen, miksi nämä heebot eivät ole Iranin maajoukkueessa? -On meillä parempiakin. ”Nii just.”

Harjoituksista mainittakoon, että kun kilpailemme joka ilta, välillä olen kaivannut virheitä. Kun hakee esimerkiksi uutta syöttöä, ei viitsisi kuunnella valitusta syötöistä. Haluaisin, että kerran pari viikossa saisimme hakea uusia juttuja ilman kilpailupainetta. Tämä toive ratkesi sillä, kun kerrankin oli hallivuoro meidän jälkeemme vapaa, niin otin heti 30 syöttöä omaan tahtiin. Jos jonkulle on epäselvä, miten oppiminen tapahtuu, tässä videossa, asia paketoidaan hivenen jenkkimäisesti, mutta mukavan yksinkertaisesti.

Kerron lyhyesti fysiikkatreenistäni. Aloitan lantion mobilisoinnilla, jossa availen jalkoja sivulle. Sitten teen pohjakyykyssä sivuttaisliikkumisia molempiin suuntiin noin 15 kappaletta, lopussa mahdollisimman pitkiä. Tämän jälkeen etenen pelkästä tangosta painoista ylöspäin räjähtävällä nopeudella saaden näin siis jokaiseen harjoitukseen nopeusvoimaosion.

Teen 2-3 kertaa viikossa 3-4 tiukkaa sarjaa toistoalueella 1-3, ja harjoituksen lopussa ryyditän treeniäni yhdellä vitosella – päälle tulevat hypyt boksille. Liikkeet ovat syvä takakyykky, mave ja penkki/pystypunnerrus. Liikkeet eivät vaihtele eivätkä juuri toistotkaan, mutta intensiteetti kyllä. Olen pystynyt nostamaan käyttämiäni painoja nyt ainakin toistaiseksi koko Iranissa oloajan. Tämän ansiosta olen vahvempi kuin koskaan ja se tuntuu hyvältä myös kentällä. Otteluja edeltävässä puntissa teen yleensä muutaman toiston kyykkyä vähemmän mutta todella isolla intensiteetillä, jonka päälle muutaman korkean vedon tempauksella riipusta ja lisäksi vaikkapa kolme kakkosta tempausta terävästi riipusta.

Jokaisessa punttitreenissä teen myös leuanvetoja. Jokaisen lajilämmittelyn aikana teen muutamita sarjoja niin vaikeita keskivartalopitoja kuin keksin, esim. lankussa ristikkäiskäden ja -jalan irroittamalla kaikenlaisia heilutuksia kaukana vartalosta. Lisäksi jumppaan yläselän lihaksia erilaisilla vedoilla ja kuminauhoilla osana lämmittelyä. Siinä se hyvin pitkälle sitten onkin. Harjoitteluni on yksinkertaista, määrällisesti suhteellisen vähäistä ja tehokasta.

Ne kenelle tämä pätkä oli siansaksaa, ymmärrän kyllä. Ne joille tämä oli mielenkiintoista ja teillä on aikaa ja halua oppia kyykyn syvimmän olemuksen, lukekaa tämä.

Noudatetaan tuttua linjaani, jossa asiasta mennään täysin toiseen ilman mitään korrektia linkitystä.

Iranilaisille on muokkautunut vallitsevien olosuhteiden takia tai ansiosta erilaisia taitoja, joita Suomessa en ole kohdannut. Kuten olen kertonut, Iranin rahayksikkö rial on heikko valuutta. Täällä suurin seteli on 500 000:aa ja se vastaa noin 15:tä euroa. Käytännössä tämä tarkoittaa siis, että jokaisella on kunnon setelituppo aina mukanaan, jos haluaa ylipäänsä ostaa yhtään mitään mistään. Tuo nippu ei tietenkään mahdu lompakkoon, vaan tuohet ovat useimmilla takintaskussa yhtenä isona taitoksena. Koska jokaisessa ostoksessa iso nippu vaihtaa omistajaa, seteleiden laskeminen on todellinen taiteenlaji. Iranilaiset pläräävät nipun aivan ällistyttävällä taituruudella ja nopeudella. Monet ovat tällä alueella suhteellisen matalatuloisia, joten he haluavat olla tarkkoja rahoistaan, mutta silti he luottavat näppäryyteensä silmänräpäyksessä. Samaan nopeuteen ja tarkkuuteen olen nähnyt Suomessa kykenevän vain RAY:n tähtityöntekijä Matti Pöntisen korttipakan kanssa. Itse usein annankin setelinipun vain myyjälle ja sanon ”anna palaa, Fränk.”

Apinaa pumpataa tai sitten ei, mutta saapahan nähdä sormitaikatemppuja ihan livenä.

Toinen iranilaisten täysin omalla tasollaan oleva taito suomalaisiin verrattuna on liikenteessä kommunikointi. Kun jengi pyörii ajoneuvoillaan täällä kuin kurpitsa Halloween -juhlissa, niin jokaisen on hengissä pysyäkseen oltava valmis interaktiiviseen kanssakäymiseen ja aistien 100 %:een valppauteen. Esimerkiksi kuskimme käyttää 15 minuutin treenimatkalla keskimäärin äänitorvea 15 kertaa, pitkien valojen räpäytystä kahdeksan kertaa, hätävilkkuja muutamia kertoja ja noin yhden kerran tunkee päänsä ikkunasta ulos opettaakseen liikennesääntöjä viereiselle kulkijalle. Jokainen hetki liikenteessä on kuin pätkä hyvää näytelmää. Yleensä huudan shotgunin, otan hyvän asennon ja nautin esityksestä hymyillen.

Teheranissa oma maailmansa ovat treffikäytännöt. Täällä kun ei yökerhoissa notkuta, niin jengin on keksittävä jotakin muuta. Pääkaupungissa nuoret menevätkin myöhäisillalla kaupungin vilkkaimmin liikennöidylle kaksi-kaistaiselle kadun pätkälle matelemaan hiljaa eteenpäin pitäen tutkan päällä vieressä meneviin autoihin. Jos päällisin puolin yhteys löytyy, ikkunat avataan ja lainien on syytä olla siinä kohtaa valmiina. Seuraavaa mahdollisuutta ei 16 miljoonan asukkaan superkaupungissa välttämättä koskaan tule. Itse käyttäisin kenties Suomen nopeimman ex-takamiehen Juha Stenin elävää klassikkoa Suomen Turusta: ”Lähetääks kattoo vaiks junii?”

Nelosyleispelaajamme Eshan on erinomainen henkisen puolen majuri. Hän kertoi lentokentälle mennessämme minulle vilpittömään sävyyn, kuinka ”nää venäläisfirman koneet millä mennään, on tosi hyvii…ne on tippunu viime aikoina vaan viidesti!” -Tänks män! Ei muutakuin isolla tsempillä turvatarkastukseen!

Todistimme yhden harjoituksen jälkeen kunnon leipomista. Kuten kerroin, paikallisvastustaja Taavon Gonbad on menettänyt mahdollisuutensa play off -peleihin, joten en ihmetellyt, kun näin pari Taavonin pelaajaa telkkarissa pelaamassa Kishillä (saari Iranin eteläosassa) Iranin beach volley -mestaruudesta – siksi nyt, koska kesällä on liian kuuma. Taavonin loppu jengi harjoittelee edelleen, mutta hieman muodollisesti. Kerron tarinan lyömisen taustalla.

Kaupungissa oleva urheilutoimittaja on meidän miehiä. Hän oli kirjoittanut jotakin kritiikkiä Taavonin valmentajasta lehteen, ehkä asiaakin, en tiedä. Kun sitten meidän harjoitukset olivat yksi päivä ohi, tuli Taavon jälkeemme hallille ja ensi töikseen heidän päävalmentajansa hyppäsi katsomoon. Siellä oli paljon jengiä niin kuin harjoituksissa täällä aina, mutta kohde oli selkeä: tuo toimittaja saisi nyt tuta kunniansa. Niinpä valmentaja menikin katsomoon niin, että aitaa kaatui (300:n kilon katsomon rautakaide pamahti lattialle) ja latoi toimittajaa päähän oikein tosissaan. Hän ehti muutaman iskun saada perille, ennen kuin molempien joukkueiden pelaajat ehtivät väliin. Selkkaus ei kuitenkaan ollut vielä ohitse.

Kun valmentaja saatiin irroitettua, hän rauhoittui hetkeksi. Tätä kuitenkin seurasi vielä yksi hyökkäys, jolloin hän otti maasta täyden ison vesikanisterin ja viskasi sen toimittajaa päin. Onneksi pari kättä saatiin väliin ja kunnon osumalta vältyttiin. Ja jotta tilanne olisi vieläkin absurdi, tämän jälkeen toimittaja teki vielä vasta-iskun yrittäen päällekarkausta valmentajaa kohtaan. Tässä vaiheessa sitten jo molempia miehiä piteli noin viisi joukkueiden isoimpia pelaajia ja homma oli lopullisesti ohi. Tosissaan ovat lentopallosta täällä, sanovat.

Pieni rytäkkä oli myös kopissamme, kun pressa ilmoitti, että palkat tulevat kun kaksi peliä on voitettu, päivämääristä huolimatta. Tämä oli liikaa yhdelle pelaajistamme, joka otti ja poistui pukuhuoneesta muutaman ihmisesteen ylittäen. Täällä eletään nyt niin sanotusti tulisilla hiilillä, joita puhalletaan koko ajan kuumottavampaan suuntaan. Lisää höyryä saadaan ensi viikolla, kun menemme itse Paykanin, eli käytännössä Iranin maajoukkueen, vieraaksi pääkaupunkiin. Pinnoja pitäisi raapia tai heilurit alkavat osua kohta meikäläisiin.

Lentopalloihmisille tulee nyt pieni tilannepäivitys maan passaritilanteista. Vermiglio tuli Maroufin tilalle ja näin hänen debyyttinsä livenä, koska heillä oli ottelu samassa hallissa ennen Iranin junnu-maju peliämme. Vermiglio aloitti penkiltä, tuli sisään ja joutui penkille. Lopulta hän pelasi kuitenkin ottelun loppuun asti ja minusta passasi melko hyvinkin huippunopeean tempoon tottuneille hyökkääjille. Päähuomion kuitenkin varasti Vermiglion joukkueen vastustajan, Keshavarzin vanha käyrä passari Parvis. Hän oli se, jota vastaan pelasimme silloin harjoituspelin ennen kauden alkua, jota ihmettelin jo silloin kehuen tätä maasta taivaaseen. Parvis heitti jälleen joka pallon aivan huipputarkkana hyökkääjien käteen. Jokaisesta passista voi lukea Mikasa -merkin koko lentoradan ajan ja ne eivät montaa kymmentä senttimetriä oikeasti heitä suuntaan eikä toiseen. Hän pelaa yksinkertaista ja tarkkaa peliä jokaiselle neljälle hyökkäyspaikalle. Keskelle tulee kaatoa ja siirtoa, muualle erittäin laadukasta peruspelipassia. Vermiglio pelasi siis hyvin, ja oli kentän toiseksi paras passari. Keshavarz voitti ottelun 3-1.

Vermiglio hävisi myös toisen ottelunsa täällä, vieraissa Varaminille. Myös meidän vastustajamme Tabrizin vanha herra, harmaapäinen passarivelho oli uskomattomassa vireessä: passit olivat todella nopeita ja tarkkoja joka paikkaan. Vermiglion täällä kohtaamat vaikeudet ja jokaisessa joukkueessa oleva huima passarien taso korostaa maan sarjan kovuutta. Vermiglio taisi lehdessä mainitakin, että pelit Iranissa ovat olleet kovempia kuin Italiassa tällä kaudella.

Nyt kerron pikakelauksella ennätysmäisen lyhyesti pelaajien loukkaantumisista. Märtin Takavar, kolmoskeskarimme, loukkasi puntilla polvensa tehdessään kyykkyä Smith -laitteessa (rimpula jalat ja pakotettu liikesuunta, huono combo) ja hänet vietiin ambulanssilla sairaalaan. Valmentaja on vastuussa kaikista loukkaantumisista. Kysykää asiasta vaikka Olli Kuoksalta. Märtinin kausi saattaa olla ohi. Ainut positiivinen puoli asiassa on se, että Barreto saa nyt tuplapedin huoneessamme.

Ricardo viestitteli Brasiliasta, että siellä on 40 astetta lämmintä, vastasin, että Suomessa on 23 astetta pakkasta. Hän ihmetteli, kun Iranin jälkeen olkapää on hellänä. Magneettikuvissa Brasiliassa selvisi, että kaksi ligamenttia oli olkapäästä poikki. Oli siis luojan lykky, että hän ”joutui” syrjään. Tällä hetkellä hän odottaa siis leikkausta ja kolmen kuukauden kuntoutusaikaa perheen parissa. Onneksi hänellä oli vakuutus, sillä hän kertoi leikkauksen Brasiliassa maksavan 5000 dollaria. Hänen vei tyttärelleen täältä uuden kännykän ja se olikin mieluinen. Nykyään tosin hän ei enää keskustele isälleen lainkaan, vaan laittaa Whatsapp -viestiä omasta huoneestaan. Ricardo sai tästä kohtalaiset naurut. Etsikääpä mies facesta, Ricardo Faccin (taustakuvana siittiö), ja trollatkaa miehen seinä/kaveripyynnöt täyteen leikkausonnea. Hän käyttää facea kerran kuussa ja yllättynee mukavasti.

image-435838987fc066d8138898b434bf962957c125a35e37b353a75661e400cd802d-V

Vedetään samaan syssyyn pieni tarina Barreton suulla. Hän kertoi, että Hugo Chavez halusi mieleisensä henkilön itsensä jälkeen presidentiksi. Niinpä valituksi tuli luottomies, joka nyt sattui olemaan kouluttamaton bussikuski, mutta mitä sen on väliä. Huomio siis kaikki suomalaiset bussikuskit: nyt kaveeraamaan Salen kanssa ja välit kuntoon. Olisikin hauska piristys, jos linnan juhlat olisivat jatkossa rekkamiesten kokoontumisajot.

Mainitsin aikaisemmassa kirjoituksessa, että Iran on noussut trenditietoisten matkailulehtien ykköskohteeksi Espanjassa ja Ranskassa. Maa on tosiaan valtava paketti kulttuuria, luontoa, ystävällisyyttä, erinomaista ruokaa, historiaa, nähtävyyksiä ja eri vuodenaikoja samojen rajojen sisällä. Maa on lisäksi turvallisuutensa takia Lähi-Idän miellyttävin maa suomalaisen kannalta, joten tänne ehdottomasti kannattaa tulla. Erityismainintana annettakoon vinkki suomalaisille lentopallomatkailijoille, että kukaan ei voi sanoa nähneensä lentopallo-ottelua, ennen kuin on käynyt Iranissa. Maan sarja huipentuu kahden kuukauden kuluessa, joten jos etsit kokemusrikasta, turvallista ja eksoottista kohdetta kevätlomallesi, niin pamauta tänne ja nauti samalla maailman huippulentopallosta ja ennen kaikkea mielettömästä tunnelmasta. Ei ole ottelua ilman kunnon kahakkaa, korvia huumaavaa pauhua ja uskomatonta näytelmää.

Muistatteko Josefin? Josef villitsi viime ottelussamme yleisöä eri puolilla katsomoa paita hiessä ja kiipeili hallin rakenteita pitkin kuin gorillaisäntä. Kaiken huipuksi Josef (joita löytyy monia joka hallista) tuntee lajin erittäin hyvin ja osaa kohdistaa ja ajoittaa kulloisenkin yhteislaulun juuri oikeaan hetkeen. On absurdi fiilis olla lentopallo-ottelussa, joka tuntuu Dortmundin futispeliltä. Onnittelen matkailijaa, ja siis myös urheilumatkailijaa, jo etukäteen loistavasta valinnasta ja unohtumattomasta elämyksestä! Ensitöikseen ihan kaikkien kannattaa ottaa seurantaan Suomen lähetystön some-sivut, jotta pääsee seuraamaan mitä kaikkea yhteistä Suomella ja Iranilla tällä hetkellä onkaan menossa! Myös minulle voi laittaa sähköpostia ja lupaan auttaa kaikessa mahdollisessa: omaan jo nyt maassa eri puolilla mukavan verkoston luotettavia ihmisiä, jotka kiljuen haluavat illallisseuraa kotiinsa mielenkiintoisista skandinavian edustajista.

Annetaanpa tähän väliin tykin laulaa elämän oppintunneista. Luin taannoin ”Outliers” nimisen kirjan, jossa tekijä antaa kaikkensa meidän lukijoiden eteen, jotta me saisimme tietää todelliset historialliset lainalaisuudet siitä, miksi joku tai jotkut menestyvät elämässä. En tarkoita nyt taloudellista menestystä, vaan omien unelmien täyttämistä, jopa sellaisten, joita ei osaa vielä edes itse kuvitella. Kirjassa maalailtiin pitkin perusteluin sekä ihmisten että yhteisöjen tasolla, mitkä tekijät ovat sellaisia, jotka ennustavat menestystä.

Puran teille nyt asiaa ulkomuististani (kirjan lukemisesta on yli vuosi aikaa, eli sen mitä muistan, on pakko olla ollut mielestäni tärkeää), niin teidän ei tarvitse juosta teoksen perässä verkkokirjakauppaan.

Kirja alkoi pysäyttävällä esimerkillä Roseto -nimisestä italialaisesta pikkukylästä. Tuosta kylästä lähti 1800-luvulla henkilöitä Amerikkaan siirtolaisiksi, kenties paremman elämän toivossa. Kun kirjeet löysivät takaisin italiaan, että ”tulkaa tänne, täällä on hienoa”, niin vähitellen yhä useampi lähti perheineen valtameren taakse. Lopulta olikin käynyt hassusti, että tuo samainen Roseto kylä oli taas yhdessä, tiiviinä kommuunina, mutta vain eri mantereella.

Amerikassa kylän läheisyydessä toiminut lääkäri alkoi vuosien saatossa ihmetellä, miksi kaikkialta muualta tulee hänelle potilaita, mutta tuosta piskuisesta Roseton kylästä ei juuri koskaan ketään. Ensihavainto meni aluksi olan kohautuksena ohi, mutta tarkemman tilastoanalyysin jälkeen lääkäri alkoi toden teolla kiinnittää asiaan huomiota. Kun potilasmäärän vähyys oli tilastollisesti niin merkittävä, että asia suorastaan huusi tarkempaa aiheeseen paneutumista, kokosi lääkäri itselleen tutkimusryhmän ja alkoi selvittää asiaa.

Ryhmä meni kylään mieli täynnä ennakkokäsityksiä. Mennessään he olivat varmoja, että tuossa kylässä ei ainakaan voida käyttää tupakkatuotteita. Kun he saapuivat Rosetoon, porukka pössytteli toinen toistaan komeampia korsteeneja. Tämä oli ensimmäinen vesiperä. Tämän jälkeen luonnollinen ennakkoluulojen jatkumo eteni ruokavalioon, että he eivät ainakaan voi syödä muuta kuin äärimmäisen terveellisesti. Tämäkin luulo osoittautui pian vääräksi, sillä kyläläiset sivelivät paksut kerrokset rasvaa leivilleen ja lautasmalli oli vähintäänkin vääristynyt. Lopulta tutkijat olivat ainakin hyvin varmoja siitä, että kyläläiset liikkuivat todella paljon. Kun he seurasivat ja haastattelivat ihmisiä, he näkivät kuisteillaan ja pihoillaan tupruttelevia, aktiivisesti kaikenlaista puuhailevia hymyileviä herrasmiehiä ja emäntiä – mutta ei kukaan juurikaan mitään hikiliikuntaa harrastanut.

Lääkäriryhmä oli ymmällään löydöksistä, ja vielä enemmän ymmällään kyläläisten vankkumattoman hyvästä terveydentilasta. Pitkällisen tutkimustyön jälkeen, he eivät päätyneet muuhun, kuin että Rosetolaiset elivät pitkään ja terveinä oman rauhallisen, stressittömän elämäntyylinsä ansiosta. Kun lääkäri käyskenteli kylässä, hän näki kaikkialla iloista puuhailua: naapurit rupattelivat toisilleen, keittelivät kupposen kuumaa ja turinoivat ajan tuolla puolen. Kylässä oli asukasmäärään nähden valtavasti erilaisia harrastuskerhoja ja kädentöitä vaativia työpajoja. Yksi selkeä syy yhteisöllisyyteen oli tutkijoiden mukaan myös se, että Rosetossa monet sukupolvet asuivat saman katon alla, eli isovanhemmista huolehdittiin yksissä tuumin. Kylä oli toden teolla täysin stressistä vapaa paikka, jossa kaikkien oli mukava ja hyvä olla ja kaikista huolehdittiin. Samalla Rosetolaiset tulivat tietämättään pelastaneeksi oman terveytensä. Tämä oli kirjan menestyskertomus numero yksi ja se kertoi yhteisön menestyksestä.

Olen jo pitkään toivonut Suomeen vireämpää kahvila- ja alkuillan istuskelukulttuuria ravintolassa. Se olisi vastaus pienempien kaupunkien ”koskaan ei tapahdu mitään” -heittoihin ja saisi mahdollisesti henkiin Rosetolaista yhteisöllisyyttä ja mukavaa verkostoitumista oman kaupungin ihmisten kanssa. Olisiko se edes kovin kauheaa olla menemättä suoraan töistä kotiin ottaen muutama kupillinen kuumaa kavereiden kanssa lähikahvilassa tai luottoravintolassa? Tai ehkä sitten lähteä ulos teelle ihan arki-iltana? Ravintolat ja kahvilat voisivat vastata huutoon tarjoamalla ensimmäisen kupin lahjana tai puoli-ilmaiseksi. Kun kulttuuri olisi muodostunut, vireys maksaisi itsensä monin verroin takaisin. Itse nautin suunnattomasti, kun kävin täällä teellä paikallisten vanhojen herrasmiehien luona ja puhuttiin monet tunnit alueen politiikasta.

Palataan takaisin kirjaan.

Yksilön menestyksestä haarukoitiin monia ominaisuuksia ja kertomuksia, mutta kantavat piirteet olivat lähes kaikkialla seuraavat: menestys syntyy, kun kyvyt kohtaavat tilaisuuden. Esimerkiksi Bill Gates oli nuori datailusta kiinnostunut nörttipoika, joka sattui asumaan paikassa, jossa tuttu vahtimestari antoi lupien vastaisesti avaimet paikkaan, johon poika halusi mennä: yhden harvojen maasta löytyvien tietokoneiden kimppuun. Kun tuo päämäärätön ohjelmointi-kokeilu oli kestänyt vuosia ja kyvyt oli hankittu, alkoi sattumalta tietokoneiden orastava läpimurto. Bill laittoi ystävineen alalle pienen firman pystyyn, joka tunnetaan nykyään hieman paremmin. Hän oli oikeaan aikaan oikeilla kyvyillä varustettuna liikkeellä.

Samanlaisia kertomuksia kirjassa on monia. Mainittakoon esim. Beatles, joka alkuaikoinaan ”ajautui” Saksaan soittamaan lähes nälkäpalkalla erääseen ravintolaan kahdeksaksi tunniksi joka päivä. Sattuikin sitten niin, että tuo soitto alkoi yllättäen luistamaan ja bändistä ollaan kuultu myös myöhemmin.

Yksilötasolla kirjassa kerrotaan, että menestyäkseen, on henkilön omattava ”riittävät” ominaisuudet. Kirjassa oli esimerkki myös siitä, kuinka lähes täydellisen älykkyysosamäärän omaavan Chris Langan`n elämä ei ollut mennyt menestysraiteita pitkin. Eli huippuaivot eivät ole tae menestyksestä. Sen sijaan riittävä älykkyys, ehkä hieman keskiarvon yläpuolella oleva, antaa jokaiselle mahdollisuuden menestyksen saavuttamiseen.

Parhaita menestyjiä ei siis kannata mittauttaa pelkän älykkyysosamäärän perusteella (sitäkin on yritetty), vaan esimerkiksi luovuuden perusteella. Luovuutta on mitattu yksinkertaisella testillä. Siinä henkilöä pyydetään kirjoittamaan paperille 50 eri käyttötarkoitusta esimerkiksi tiiliskivelle. Voi olla Harvardin käynyt huippuälykkö, mutta saada paperille vain vaikkapa 8 käyttötarkoitusta: rakentamiseen, paperipainona jne. Sitten taas vaikkapa tuo älyllisesti keskiverto, omia polkuja tallaava taiteilijatyttö, voi keksiä satakin käyttötarkoitusta kuten ryöstön tekeminen tiiliskiven ikkunaan heittäen tai ilotulitusrakettien sytyttäminen tiiliskiveä lähtötelineenä käyttäen.

Oma kulttuuri-, perhe- ja ympäristöperintö vaikuttaa ratkaisevasti siihen, miten ja miksi ajattelet niinkuin ajattelet. Tuo Outliers -kirja on silmiä avaava myös omille ehdollistumisillemme. Edellisen videon jäbä on muuten kirjaimellisesti pelastanut itsensä puhumalla kuolemantuomiosta. On siis isosti väliä mistä tulemme ja kuinka olemme eläneet, mutta onneksi voimme tiedostaa omat vahvuutemme ja kehittyä mihin suuntaan haluamme. Olkaamme siis kriittisiä itseämme kohtaan ja pohtikaamme myös ”out of the box”, niin kuin tavataan sanoa.

Samaan itsensä kehittämisen ja oman syvyytensä tiedostamisen teemaan liittyen haluaisin nostaa valokeilaan Jari Ehrnroothin mielenkiintoisen kirjoituksen, jossa muistutettiin, ettei `pelkkä` onnellisuus olekaan välttämättä se suurin hyve ja päämäärä ihmiselle. Ihminen haluaa tehdä jotakin, mihin hän kokee todellista intohimoa, tai ennen kaikkea merkityksellisyyttä. Jo antiikin filosofit sanoivat, ettei elämä ole elämisen arvoista, jos ei koskaan mieti sen tarkoitusta. Olen itse pohtinut lukuisia kertoja urheilun mielettömyyttä osana yhteiskuntaa, mutta tähän tulen palaamaan joskus laajemmin. On vaikea nähdä merkityksellisyyttä ja tuntea tarkoituksenmukaisuutta konttorirottana, mutta kovin kovin helppoa vaikkapa palomiehenä.

Miten sitten tämä kaikki, kertominen Outliers -kirjasta ja Ehnroothin ajatuksista liittyvät blogiini ja Iraniin? Täällä olen nähnyt yhteyksiä johonkin suurempaan merkityksellisyyteen ja kauneuteen ihmisissä pienissä asioissa. Me tiedämme todella hyvin länsimaissa, että täällä on ongelmia. Samalla vakavuutta uhkuvalla naamalla emme useinkaan tiedä, että kun Iranissa menee julkiseen kulkuneuvoon, nuorempi antaa AINA paikan vanhemmalle, mies naiselle ja terveempi kepin kanssa kulkijalle. Kun Iranissa näytät kysyvältä, luoksesi pysähdytään ja sinua halutaan vilpittömästi auttaa ja sinulle annetaan vielä oikea oma puhelinnumero, jotta voit myöhemmin soittaa jos asia ei tullut selväksi!

Nämä käytöstavat uhkuvat historiallista perintöä vuosisatojen, jopa vuosituhansien takaa, ja ne kulkevat vanhemmilta lapsille. Niitä eivät voita murrosiän uhma, heittelevät tunteet tai fyysinen väsymys. Iranissa on selkärankaa. Tuo henkinen ryhti on asia, joka saa minut tämän maan edessä nöyräksi ja kiitolliseksi sen opetuksista. Elämä täällä varsinkin pohjoisessa on osalla materiaalisesti hyvin vaatimatonta, mutta kaikkia yhdistävät erinomaiset tavat ja ihmiselämän pohjimmaiset hyveet. Tuntuu kuin ihmiset olisivat kosketuksissa tuon historiallisen merkityksellisyyden perinnön kanssa.

Vuorikiipeilijä-oppaamme Mohammad, todella käytännönläheinen ja hieno ihminen, kertoi oman elämänfilosofiansa vuoren päällä: ”I love challenge, put your goal high. I love adventure, if it´s difficult, it´s good. Do what you love to do with your life!” Pian tämän jälkeen hän kertoi, että aikoo olla maailmassa 29. kiipeilijä, joka valloittaa kaikki maailman kasitonniset vuorenhuiput. Tosin sillä erotuksella, että kun tähän asti nopein on tehnyt sen tiettävästi kahdeksassa vuodessa, hän aikoo tehdä sen viidessä. -Niin, ilmeisesti elät oppiesi mukaan.

Mohammad kertoi myöskin maailman vanhimmasta uskonnosta, jolla on ollut oma pyhä kirja, iranilaislähtöisestä zarathustralaisuudesta, jossa pääsisältönä on yksilön oma valinta kussakin hetkessä, tavoitteenaan ”good thinking, good saying, good doing”. Siinä riittävästi oppia mihin tahansa perheeseen, työpaikkaan, joukkueeseen tai ihmissuhteeseen.

Näihin kuviin ja tunnelmiin…Kiitos!

-K

20141228_172014 image-d582b7a2995b209c7b1e62ec323b809dc14ce22673602959112d2dfde1644f2a-V - Copy image-c9826c328a44d766a044be4b263572334dea59c7fdb8c016ea0e6d3818c9014e-V image-de73b28e005d97770b0f2aaac2b0ff73c2553b625f82e12673c185eb192a1c71-V image-da326e664da16704bc87459ba56a9d3b9759f5dbd8f18e7622d8ac3c34c895c2-V - Copy image-dd4f16930beb8f1eaeaa3471a34d1d1a93887ef98d2fc87ce02b1ec96ae53585-V