Turbobuusti pohjaan!

Ciao!

Lentopallon cup-viikonloppu on Suomessa takana: onnittelut Tiikereille, tutun näköistä menoa! Hattua ylös myös Valepalle ja Hurrikaanille, sillä ilmeisesti finaalin lisäksi myös välierä Valepa-Hurrikaani oli ollut huikea vääntö. Keväästä tulee varmasti Suomessakin todella mielenkiintoinen! Hyvä lentopallo, hyvä Suomen sarjan korkea taso!

Heti alkuun kerrottakoon, että mikrotukihenkilöni eli minä pyysin ilmoittamaan, että tällä kertaa blogin koko kuvasato on lopussa yhtenä videona, kun niitä ei pystynyt tekstiin linkittämään useista yrityksistä huolimatta. Eli tällä kertaa teesinä olisi: käy jääkaapilla, ota mukava asento, lue teksti ja lopussa volat kaakkoon videon tunnelmissa.

Läheiseni ovat sanoneet, että olen kasvanut Iranissa henkisesti. Fyysisesti ainakin olen, sillä fysiikkavalmentaja mittautti juuri pituudekseni 194cm. Vastasin: ”Mutta mulla on kengät jalassa…!”

Koutsi: -Ei se mitään, nyt ollaan Iranissa!

”Ashia kunnossa!”

Iran on hauska paikka. Tämän tajuamiseen on mennyt aikaa. Ei tarvitse kun siipaista puolet pois iranilaisten puheista, niin ollaan faktojen kanssa tekemisissä! Kun viime kirjoituksissa olen tuonut esille myös sellaisia puolia, joissa olen täällä kokenut haasteita, niin nyt päälleni on kaadettu kaikkea yltäkylläisyyttä ja iloa koko maan kokoisella saavilla!

Flow-ratas lähti pyörimään kenties pelillisistä asioista: nurkkaan ajettuna vedin koko maassaoloaikani parhaan harjoitusviikon, nuijimme ykköskuusikon joka ilta Barreton kanssa. Yhdessä treenissä koettiin jopa käsittämätön hurmio, joka päättyi elämäni kaikki lentopalloharjoitukset mukaan luettuina ensimmäisiin spontaaneihin aplodeihin koko joukkueelta. Kaipasin tuota täydellistä onnistumisen tunnetta ja rakastuin taas uudelleen lajiin. Barreton myötä tuli pipe-peli vahvasti takaisin ja pääsin elementtiini; keskialueen pelin pyörittämiseen ja kentän hallitsemiseen. ”We are ready to play!” – parit kivet ja homma on täysin uusilla uomilla!

Iranilaiskuusikon otettua turpaan harjoitusviikon, he saivat pontta purjeisiinsa ja pelasivat jälleen hyvin. Vastassa oli taas Taavon Gonbad, paikallisderby vol 2., joka avasi sarjakauden toisen puoliskon. Panoksena oli tutusti joukkueen olemassaolo, palkat ja ennen kaikkea play off -pelien mahdollisuuden säilyminen voittajalla. Repaleinen näytelmä näyttikin koko lajillisen kerman, hillon ja kirsikat.

Ottelun käsikirjoitus piti sisällään mm. seuraavaa: minun 1-paikan puolustukset kentällepaluussani tuplavaihdossa, Barreton debyytin, käsittämättömän 8 peräkkäisen pallorallin putken loiston ja 1.erän uskomattoman lopun.

Tuplavaihdostani 1.erässä ei saatu hyötyä, kun emme saaneet jatkopalloja tapettua. Barretto kohautti yleisöä valtavalla 1-1 torjunnalla, jossa hän oli rintaansa myöden verkon päällä. Vastustajan johtaessa 23-24 koutsimme otti syöttövaihtoon uuden huonekaverimme: kolmoskeskitorjujamme 21-vuotiaan, 203cm pitkän Martin Takavarin. Ricardo oli siis sen verran ison preesenssin omaava kaveri, että häntä paikkaamaan hotellihuoneeseen iskettiin kaksi sankaria: Barreto ja Martin (lausutaan Mäthin).

Tuplan jälkeen olin jäänyt penkille istumaan pyyhe kaulallani ja muistan elävästi tuon hetken, kun Martin tarttui palloon. Yleisö mylvi, tilastomies Mohsen oli rukousasennossa koneellaan kentän takana ja valmentajamme tärisi hermostuksesta. Ajattelin, että ”nyt kelpaisi pinkiponki nosto rakenteisiin!”

Kappas, sieltähän se tuli! Martin painoi puolivillaisen hyppyleijan vitoskulmaan ja kaveri oksi pallon maisemaan. Halli räjähti, tilastomies tuuletti polvillaan (jäikö hyvä syöttö merkkaamatta!?) ja hillitty valmentajammekin repesi. Pelastuimme eräpallosta ja otimme samaan kyytiin pisteet erävoittoon.

Elintärkeä 1.erä näytti suuntaa ja rykäisimme taululle 3-0 lukemat. Mohsen sanoi ottelun jälkeen ajatelleensa, että 1.erän voittaja vie koko roskan ja niin se kävikin. Pukukoppimme oli kuin karnevaalien keskipiste matsin jälkeen.

Juhlimme voittoa, kaupungin herruutta, play off -paikan metsästämisen jatkumista, palkkoja, bonuksia, työpaikkoja ja sitä, että saamme jatkaa mahtavaa matkaamme, jolla säilyy suuri merkitys. Häviäjä Taavon Gonbad pelannee loppukauden kunniasta ja palkat jäänevät osittain saamatta. Näin minulle kerrottiin. Presidentti puristi kättäni niin lujasti ja halasi kolmesti matsin jälkeen, että hänelle ainakin kelpasi paikallisvastustajan lyöminen ja historialliselta näyttävä play off -paikka Gonbadissa.

Mainitsemani kahdeksan huikean pallorallin putki oli monilla tavoin tasokkainta, mitä olen livenä koskaan elänyt todeksi. Ensimmäiset kolme niistä olivat fyysisen ihmisapinamme (hieno termi!) Ahmadin pomminlaukaukset, 3 ässäsyöttöä, vauhdilla jota en ole koskaan nähnyt kuin korkeintaan Lelulta parhaimmillaan: vastaanottajat ottivat osumia rintaan ja olkapäähän ehtimättä reagoimaan juuri lainkaan. Toivottavasti saan tallenteen pelistä. Neljäs palloralli taasen osoitti, että täällä todella osataan ajatella peliä, sillä kolmen tappokanuunan jälkeen aikalisää seurannut syöttö oli Ahmadilta suunnattu hyppyleija, jonka avulla saimme pelattua vielä hyvän tilanteen torjunta-puolustuksemme avulla. Tämä oli fiksua ainakin sitä taustaa vasten, että koko kaudella Ahmadilta ei olla nähty täydellä voimalla vedettyjä syöttöjä yhtä enempää kenttään samassa syöttövuorossa.

Tämän jälkeen esiin astui vastustajan hakkuri Ricardo (hänkin Brasiliasta, mutta eri tietysti kuin meidän aikaisempi hakkurimme), joka – uskokaa tai älkää – vastasi samalla lähes samanlaisella kolmen ässän sarjalla, ja ottivat vielä 4. pisteenkin identtisesti, hyppyleijalla taktisesti. Nuo 8 pallorallia osoittivat, että tässä maassa on käsittämättömiä yksilöitä sekä toisaalta myös vastuullista ajattelua jokaisen pallon tärkeydestä. Täällä todella halutaan voittaa.

Treenien taso on tosiaan noussut huimaksi, ja se tietää hyvää sekä pelillemme että yksilöiden kehittymiselle. Tommi Tiilikaisen johdolla harjoittelun spesifisyys -periaatteen mukaisesti pelasimme paljon lentopalloa Tiikereiden treeneissä viime kaudella, korostan: siis pelasimme lentopalloa, emme pyörittäneet drillejä. Täällä olen kuitenkin pelannut enemmän lentopalloa kuin koskaan aikaisemmin. En siksi, että täällä tajuttaisiin jotakin enemmän, vaan koska täällä ei malteta lopettaa. Tommi piti jonkinlaisen järjen harjoittelussa, mutta täällä treenataan niin kauan kunnes jengi vain väsyy. Harjoitukset ovat 2,5-3 tuntisia, ja ne ovat ajankäytöllisesti äärimmäisen tehokkaita. Alussa saamme 15 minuutin ajan tehdä oman lämmittelyn, jonka jälkeen on joskus noin 5 minuutin torjuntaharjoitus ja/tai lyhyt muutaman minuutin pallottelu. Tämän jälkeen alkaa huikea kuusikkomyllytys – ilman lyönti- tai hyppylämmittelyjä. Passarina se nyt ei ole niinjustiinsa, mutta erilaisesta kulttuurista tulevalle hyökkääjälle se voisi olla. Täällä tosiaan aletaan suoraan pelaamaan ja hakataan brutaalisti syötöstä lähtien palloa tulemaan koko reilu parin tunnin kuusikkopätkä, joka ilta. Jos kysyt, ovatko pelaajat fyysisesti rikki? Ovat. Jos kysyt ovatko pelaajat pelissä väsyneitä? Varmasti ovat. Jos kysyt, onko pelaajilla tuntuma varmasti paras mahdollinen ja he pelaavat hyvin, kuten joka päivä treeneissä? Kyllä näin on.

Asioilla on siis puolensa, tämä on tietysti ammattiurheilua eikä mitään terveysliikuntaa, mutta kovaa on leikki. Passarina tämä on ihan ookoo ja nautin tilanteesta ja kehittymisestäni. Saan täällä varmasti aikaan suhteutettuna määrällisesti enemmän pelitilanteita kuin missään muualla aikaisemmin. Uskon ja tiedän, että se tekee minusta paremman pelaajan.

Lentopallomaailmaa on vavisuttanut Maroufin, kenties maailman parhaimman tämän hetken passarin, siirto täältä Iranista Venäjän liigaan. Hauskana taustajuttuna kerrottakoon, että samana päivänä, kun Marouf lähti siirtoselvitykseen Teheraniin, meni heidän kakkospassarinsa nilkka ympäri. Niinpä Iranin ykkösseuran, toisessa lohkossa jylläävän Urmian, seuraavan päivän harjoituksissa apuvalmentaja passaili toisella puolella, ja päävalmentaja toisella. Lie ollut pieni tason tippuminen Maroufista.

Täällä on ollut huhuja myös muiden supertähtien lähdöstä vielä Iraniakin isompien rahojen perään. Saapa nähdä jääkö Maroufin lähtö ainoaksi, mutta voimasuhteisiin siirrot tulevat varmasti vaikuttamaan. Iranilaiset eivät ole aikaisemmin siis halunneet lähteä, koska taso on Iranissa lentopalloilullisesti aivan huippu ja palkat erinomaiset – saat olla vieläpä kotona. Miksi siis lähteä? Esim. Mehran on saanut joka vuosi tarjouksia Euroopasta, mutta ei ole vain halunnut lähteä täältä täydellisistä lentopallo-olosuhteista.

Iranista on vielä kerran sanottava, että lentopalloihmisille tiedoksi: Iran on tullut huipulle jäädäkseen! He jyräävät nuorten kisoissa jo nyt ja valtava ikäluokka huippuhyviä pelaajia puskee läpi vuosi toisensa jälkeen. Tähän on yksinkertainen syy: kaikki pelaavat täällä lentopalloa koulussa, pihoilla ja pelloilla aamusta iltamyöhään. Hallivuorot ovat täynnä ja harjoittelu on pelkkää pelaamista. Valmennusosaamista maassa ei ole lähimainkaan riittävästi, mutta peli kyllä opettaa pelaajia. Ja kun massa on iso, huikeita pelaajia tulee nousemaan jatkossa joka vuosi. Se on täysin varma asia. Iranin maajoukkueella on jatkossa varaa mistä valita. Uskon myös, että ulkomaiset huippuvalmentajat tulevat löytämään tiensä tänne peittämään maan lentopalloilun kenties ainoata heikkoutta: kehnohkoa valmennustasoa.

Voitto vapautti kaikenlaista henkistä ilmapiiriä, kireys katosi ja ongelmat häipyivät. Näin brutaalisti tämä ammattilaisurheilussa täällä menee. Itse arvostaisin hivenen kauaskantoisempaa prosessiajattelua, mutta tämä kelvannee, ainakin nyt voittajapuolella. ”Jumalauta jätkät, lopettakaa se tilastojen tuijottaminen, tää on joukkuepeli. Meillä on myös yksi tilasto, joka on helvetin tärkee – ja se on sarjataulukko, kattokaa sieltä miten ollaan pelattu!” sanoi Hurrikaanissa vuosikausia pyyteetöntä työtä joukkueen eteen tehnyt Vuolteen Jussikin aikanaan. Sarjataulukko osoittaa meille nyt otollisia asetelmia päävastustajan kaaduttua kahdesti.

Tilastomiehemme Mohsen ohjailee paljon päävalmentajan ajatuksia ja hänellä on iso valta asioissa. Mohsen on myös erittäin suora ja äärimmäisen rehellinen kaikkia pelaajia kohtaan. Ricardon aikoihin Mohsen tuntui olevan jopa todella negatiivinen, enkä oikein saanut irti mitään ”very bad” tai ”very good” palautteesta. Nyttemmin olen keskustellut hänen kanssaan enemmän, ja saanut mieheen vähän tatsia oppimalla suodattamaan juttuja. Mohsen on ollut myös ensimmäisiä, joka on ollut aina vaihtamassa ukkoja yhdenkin huonon treenin jälkeen. Pahimman särmän kun puheista jättää pois ja todella hakee pointtia, josta kommentit kumpuavat, niin alta on jo löytynyt viisauksiakin. Yhtä kaikki, hänen yltiösuora ja äkkipikaisia ratkaisuja hakeva tyylinsä on saanut muidenkin pelaajien huomion, joten päätimme pistää miehelle silmä pilkkeessä hieman takaisin.

Pojat keksivät puntilla juonen, jota kaikki noudatimme. Kävimme vuorotellen halaamassa miestä ja taputtelemassa olkapäälle, ”on ikävä joutua sinusta eroon.” Mohsen oli hätääntynyt, kunnes Mehran kertoi mistä oli kysymys: ”Mohsen, olet tehnyt hyvää työtä ja olemme kiitollisia siitä. Nyt on kuitenkin tullut aika vaihtaa iranilaisesta tilasto-ohjelmasta kansainväliseen Data Volley -ohjelmistoon, joten sinun tilallesi tulee uusi tilastomies.” Mohsenin sielussa värähti ja hän paniikissa haki katsekontaktia luotettavimpiin iranilaispelaajiin. Pojilla ei tässä vaiheessa pokka enää riittänyt, vaan hirvittävä repeäminen tuli kaikilta. Mohsen nauroi vedet silmissä pitkään ja sai hyvän kuitin leppoisan huumorin muodossa. Iso rauha on huudettu nyt näihin pelaaja-asioihin jo!

Täällä vallitsee nyt selkeästi tämän kauden paras tunnelma, kun tavoitteet alkavat lähenemään, joukkue on balanssissa, meillä on syvyyttä jokaisella pelipaikalla ja taistelu jokaisessa treenissä on hirvittävää vääntöä, mikä saa jokaisen kehittymään yhä korkeammalle tasolle. Pidämme myös erittäin tiiviisti yhtä ja tuemme kaikki toisiamme. Kun paineet ovat hirvittävät, se lähentää väkisinkin. Javaheri on kuin yksi perhe.

Esimerkiksi viime ottelussa Humanin epätavallisten virhepassien jälkeen olimme menettäneet johtomme ja kaikki hätääntyivät penkillä ja tulivat repimään minua hihasta ”passarit aikalisällä heti neuvonpitoon, mitä tehdään, että saadaan putki poikki?!?” Menin Humanin luo, puristin kädestä ja sanoin hymyillen ”sulla menee muuten helvetin hyvin, anna palaa vaan”. Human kiitti, huokaisi syvään ja viljeli seuraavat taas kohdalle ja jatkoimme selvään erävoittoon. Jengi on täällä todella äkkipikaista. Passarien tehtävä on olla fiksumpia.

Pelit ja harjoitukset skulaavat siis kuin rasvattu heinä kesäisellä niityllä ja muutenkin elämä suorastaan häikäisee. Iranilaiset – niin jekuttelijoita, seläntakanapuhujia ja impulsiivisia kuin ovatkin – näyttivät nyt parasta puoltaan: Jouluni oli pelkästään treenaamista, kunnes joulupäivän treenin jälkeen englantia taitamaton joukkueenjohtaja tuli koppiin ja sanoi minulle ja Barretolle ”Kristmas” ja viittelöi meitä taksiin. ”Seeelvä, sitten mentiin.”

Organisointi oli jälleen siis tyypillistä iranilaisuutta, mutta tämä meni jo vanhan tutun ex tempore kaavan mukaan. Menimme hotellillemme suihkuun ja odottelimme mitä ”Kristmas” mahtaa tarkoittaa. Parin tunnin jälkeen jo nauroimme asialle ja ajattelimme jo pian mennä nukkumaan. Sitten huoneemme puhelin soi ja joukkueenjohtaja sanoi ainoastaan ”Taxi, GO GO GO!” -Tää on selkee. Barretolta unihousut pois jalasta, vähän parempaa (Tero)seppälää päälle ja alas autoon.

Matka vei jonkun fanimme asunnolle, jossa olivat joukkueemme avainpelaajat, tilastomies, joukkueenjohtaja ja sekalainen seurakunta muita paikallisia miehiä. Saimme villit aplodit ja halauskierroksen, kun saavuimme paikalle ”MERRY KRISTSMAAAAAAASS!!”

Ilta piti sisällään iranilaistyyppistä ruokailua, jossa pöydässä notkuu kaikkea maan ja taivaan väliltä, joita napsitaan cocktail-tyyliin silloin kuin huvittaa, huikeata impromusaa ja tietysti tanssia. Paikalliset muuten ei käsitä lainkaan, kun kerroin, että aikuisempi väestö Suomessa vetää paljon lavoilla paritanssia. Iranilaisessa tanssissa vedetään mutkat suoriksi ja biletetään yksin niin, että matot rullaantuvat.

Minulle ja Barretolle on myös annettu kasapäin lahjoja: pelissä saimme kukitukset, upean taulun, hienon kellon, nahkalompakon, tyylikkään paidan ja satamalla onnitteluja. Matsin jälkeen oli poikkeuksellisesti kaksi vapaapäivää. Sen jälkeen ensimmäisen treenin jälkeen menimme ravintolaan team dinnerille, jossa koko seurajohto pääperkeleineen oli paikalla. He jakoivat jokaiselle bonukseksi kultakolikon. Sen tarkkaa arvoa en tiedä. Tämän jälkeen ruokailun yhteydessä joukkueenjohtaja kiersi kirjaimellisesti jakamassa tuohta, isoimpia Iranilaisia seteleitä, jokaisen taskuun. Melkoista on kyyti Loimaan pojalle! Samad ei ollut saanut ensimmäistäkään palkkaansa vielä, koska oli pressan mielestä vetänyt vihkoon alkukauden, mutta sai kaiken nyt korkoineen. Hänelle annettiin kultakolikon lisäksi koko palkkansa käteisenä, se oli sellainen pino seteleitä, että ne oli vedetty nippuun narulla. Hän jaksoi kuitenkin yksin kantaa kaiken ulos ravintolasta.

Sain joulun ja uudenvuoden aikaan paljon viestejä Suomesta, kiitos paljon kaikille! Tosin en tiedä mitä ajatella perheeni kiinnostuksesta asioitani kohtaan, sillä jouluaaton Skype vaihtui ajan kuluessa aktiivisesta passiiviseksi. Jos joku ei tiedä mitä tämä tarkoittaa, niin aikani keskusteltuani linja jätettiin auki keskelle illallispöytää, mutta minulle ei juteltu. Se oli lopulta melko hauskaa, olin henkisesti läsnä perheeni kanssa Loimaalla 1,5h heitellen silloin tällöin pöytäkeskusteluun jotakin, molempien Skype-osapuolien kuitenkin touhutessa pääosin omiaan! Kerran jäin myös hetkeksi yksin eteisen pöydälle!

Muutamia hauskoja poimintoja on pakko ottaa esille joulun ajalta:

Barreto tuli kerran respasta alhaalta ja kertoi, että ”KasperKasper…we need to play good tomorrow!!!”
-Öööö….What? Where? Season will continue after 10 days…? ”
”No, no, we have training match, tomorrow 8 a.m. in Tehran, we leave today after training and drive bus 8 hours and play next morning 8 o´clock!!”
-Öööö….tota. WHAAAT?!”

Harjoituksissa tosiaan kävi ilmi, että niiden jälkeen pitäis lähteä bussiin ja pelaamaan treenipeli Teheraniin; siis yömatkustus bussissa ja aamulta kasilta olisi otettava pomppu irti. Kaikki kuulosti todella hullulta, mutta toisaalta halusin pelata. Pidin mieleni väkisin avoimena.

Harjoitukset alkoivatkin noin 25 minuutin palaverilla asiasta, jossa käytiin kärjekkäät keskustelut pelaajien, valmentajien ja joukkueenjohdon välillä. Esimerkiksi vaa´ankieli asemassa ollut luottokeskarimme Särih oli kuumeinen ja pohti että olisi hyvä olla tänään harjoittelematta. Joukkueenjohtaja karjui tähän ”Ala perkele juoksemaan, sillä se siitä sitten selviää, että lähdetäänkö pelaamaan vai sairaalaan!”
-Hmmm….tuo oli fressi näkökulma. Onko lisää hyviä avauksia?

Loppupäätelmä oli, että pelaajiamme on liikaa puolikuntoisina, loukkaantumisriski aamupelissä matkustuksen jälkeen on liian iso ja hyvällä harjoittelulla saamme parempaa aikaan, joten skippasimme reissun. Se oli fiksua, sanoisin.

Toinen mieleenpainuva episodi oli, kun käyttämämme punttisalin omistaja päätti laittaa kovan kovaa vastaan presidentillemme – siis miehelle, joka on ollut sormen napsautuksen päässä ajaa minut maasta, irtisanoa koko joukkueen, jättää maksamatta palkkoja ja lopettaa koko seurantoiminnan tappion tullessa. Se on sama kuin yrittäisi sanoa Obelixille, että ei kaikkea tarvitse syödä.

Kysymys oli tästä: Ricardo oli hankkinut – kuten minäkin aikanaan – salinomistajan kautta proteiinijauhetta. Maksoin protskuni ensimmäisestä palkastani. Ricardo lupasi tehdä samoin, tosin hän ei ikinä saanut palkkaansa. Tarjouduin maksamaan hänen puolestaan, mutta Ricardo sanoi, ettei minun tarvitsisi sotkeentua, onhan täällä myös agentteja, joiden pitäisi auttaa käytännön asioissa. Ricardo sopikin agentin kanssa, että agentti maksaa kaikki miehen lisäravinteet (joitakin satoja dollareita yhteensä) salinomistajalle ja Ricardo taasen sitten agentille, kun tämä hommaa miehelle ensimmäisen palkkansa. Noh, kävi ilmi, että agentti ei ollut maksanut, Ricardo ei tiennyt tästä ja salinomistajalla oli iranilaisen lehmän hermot, eli lyhyet.

Kävikin siis niin, että joukkueemme tuli aamupuntille, kuten aina, mutta ulko-ovet olivat vedetty ketjulla ja lukolla yhteen. Päättäväinen ja tulisieluinen salinomistaja uhosi ”kukaan ei jalallaan astu salille, ennen kuin pressa tulee maksamaan velkansa (Ricardon jauhot)”. Siinä me sitten odotimme ulkopuolella, kun jo maasta poistuneen Ricardon muutamaa jauhosäkkiä selvittämään soitetaan keskellä arkipäivää seuran presidentti miljoonabisnestensä kiireen keskeltä. Ajattelin, että ”ei taida saliäijä tajuta, että tässä hippohiihdossa ei oo nyt ku hopeeta tarjolla…”

Vartti siinä meni kunnes presidentti kiisi autonkuljettajineen puolen miljoonan kiiltävällä mersullaan pihaan kiukusta pihisten. Ilmapiiri oli sähköinen 25 asteen helteisenä ”talviaamuna”. Kohtaaminen oli kuin Gandalfin saapuminen aamulla vuorilta auringonnousussa. Presidentti mylvi salinomistajan suohon kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta. Seurasimme kahden miehen suoraa huutoa toisilleen kymmenen minuutin ajan, jonka jälkeen kävi ilmeinen: presidentti kieltäytyi maksamasta periaatteellisista syistä ja joukkueemme vaihtaisi punttisalia tällä sekunnilla. Lampsimmekin toiselle salille ja teimme siellä treenin. Vaikka velka oli oikeutettu, oli perintäkeino ja tilannetaju nyt väärä. ”Duschbäg, kun vakkariasiakkaan ajoi pois saliltaan…”

Ricardon poistunut varjo vaikuttaa myös positiivisesti. Hotellissamme – jonka työntekijöistä on tullut henkilökohtaisia kavereitani – oli yksi nuori poika pari kuukautta töissä, ja hänelle Ricardon lähtö oli karmea paikka. Miehen lähdettyä tuli myös pojan vuoro: Iranin kahden vuoden armeija aika alkaisi nyt. Pojan jäähyväishalauksessa sanoin hänelle, että muistaisi Ricardon sanat ”just take it easy”… Enpä ole sen koko luokan musertumista juuri nähnyt, kun kyyneleet tulvivat yht´äkkiä pojan kasvoilla. Hän kiitti, kääntyi ja pyyhki kasvojaan hihaansa koko tienylitysmatkansa ajan. Onneksi tuo hoiperteleva pojankoltiainen ei jäänyt auton alle ja sai hyvän opin tulevaan armeija-aikaan. Se oli pieni, mutta merkityksellinen kohtaaminen – jännä nähdä mihin pojan tie vie.

Samad sai lapsen, ensimmäisensä. Paniikki oli kovallakin pelimiehellä melkoinen, kun peli oli ohi. ”Voi helkkarin helkkari, mä meen sairaalaan joka päivä seuraavan kaks viikkoa ihan vaan varoiksi, kun en tiedä milloin se syntyy!”
Itse en tiedä asiasta mitään, mutta kehoittaisin rauhallisuuteen! Tänään hän jo kuitenkin postasi kuvan sairaalasta, että kaikki meni hyvin. Onnea koko perheelle!

Iranilaisten suurin juhla on maaliskuussa, kun täkäläinen vuosi vaihtuu ja jengi juhlii kaksi viikkoa kaduilla, lomailee ja koko maa pysähtyy!

Toiseksi suurin juhla oli kuitenkin jo nyt meidän joulun alla, kun Imaamien kuolemien mustien lippujen verhoama muistokuukausi tuli päätökseen ja päivä alkoi täällä pitenemään. Valon voitto pimeydestä, Yalda, paikallinen juhannus, sai ihmiset liikkeelle. Koska Imaamit tekivät kaikkea hyvää, myös tähän juhlaan kuuluu jalomielisyys. Eri puolilla maata tehtiin ruokaa, jolla ruokittiin kaikki kerjäläiset, köyhät ja ylipäätään kaikki halukkaat.

On muuten mielenkiintoinen eroavaisuus länsimaihin ja Suomeen se, että täällä kun vaikkapa huoltamolla kaasujonossa kerjäläinen koputtaa auton ikkunaan, tulee loistohotellin ravintolan eteiseen tai on käsi ojossa risteyksessä – maan tapana on, että heille aina annetaan seteli tai jotakin syötävää, joka kerta. Siinä ei ole mitään erityistä tunnelatausta, hyvän mielen tekoa tms., vaan se tehdään aina, on antaja itse sitten kiireessä ja vihainen tai rauhassa ja iloinen. Se on vain tapa. Mielestäni se on hyvä tapa. Varsinkin, kun täällä syrjäseudulla ei todellakaan mikään järjestäytynyt toiminta kukoista taustalla.

Yalda, tuo hyvyyden, valon ja ilon juhla, toi loistoa hotellillekin, kun pihalle pystytettiin kunnon bilemesta, jossa tehtiin ruokaa ja balalaikka soi aamusta aamuun. Itse kävin hotellityöntekijän kanssa prätkällä tutkimassa kaupungin juhlahumua ja valoja näkyikin kaikkialla. Otin mopedin kyydistä myös turvalliseen tapaan videonauhoitusta, jota ei kuitenkaan Iranista ostetusta puhelimestani pysty siirtämään ihmisten ilmoille. Nyt minulla on siis omana ilonani 5 minuutin nauhoitus moottoripyörän kyydistä Iranin juhlapäivien tavoista ja historiasta!

Barretosta voisi lausua muuutaman sanasen. Brassi vaihtui siis venezuelalaiseen, mutta kuten blogini aliteksti, oodi ihmisyyden ihmeille kertoo, minulle tärkeintä ei enää ole kansallisuuksien eksotiikka, vaan juuri tuo kyseinen ihminen. Jokainen meistä on oman kulttuuritaustansa tuote, ja se näkyy monella tapaa ihmisen arvopohjassa ja toimintaa ohjaavana eetoksena, mutta suurin asia silti kussakin on oma luonne ja erityisesti asenne ja suhtautuminen elämään. Ricardo oli aivan mieletön tyyppi ja Barreto on myös. Olen aivan ihmeissäni, miten noin kaikinpuolin hyviä ihmisiä saapuu elämääni. Yksi syy on varmasti se, että monia vuosia eri maissa pelaavat ammattilaiset eivät yksinkertaisesti pärjäisi ja olisi täällä, jos he eivät olisi sitkeitä, kohteliaita, ystävällisiä, hyviä ihmistuntijoita, itseään ja toisiaan kunnioittavia. On osattava lukea peliä sekä kentällä että sen ulkopuolella.

Esimerkiksi tuntemani suomalaiset ulkomailla vuosia pelanneet lentopalloilijat ovat kaikki hyvin itseensä luottavia, tasapainoisia, sopivan pelisilmän omaavia, avoimia ja sopeutuvia ihmisiä. Mainittakoon nimiltä vaikkapa mm. Petteri Laurila ja Jussi Heino – joku syy siihen on ollut – pelillisten ansioiden lisäksi – että he ovat tehneet pitkän kansainvälisen uran.

Lipsahti Barretosta sivuraiteille… Barretto on myös hyvin kansainvälisen lentopallokulttuurin tunteva: hän kysyi minulta mitä kuuluu Lehtosen Jukalle, ketkä olivat Tiikereiden ulkomaalaispelaajat viime vuonna, miksi Kunnari pelaa Suomessa ja kehui suomalaisten työmoraalia ja asennetta. Kommentteina mainittakoon, että hän oli pelannut CEV-cupissa pari vuotta sitten Lehtosen Luganoa vastaan, tiesi Tiikerit itsenäisesti, tunsi Kunnarin melko tarkankin pelityylin vain videoiden perusteella ja oli varma, että Siltala pärjää Venäjällä. Kuinka moni muu venezuelalainen, kertaakaan Suomessa käymätön pelaaja pystyy samaan vain lentopalloilullisen yleistiedon perusteella?

Barreto on myös siksi luonnonoikku, että hän on yksi harvoista pelaajista Venezuelan ulkopuolella, joka on päässyt ammattilaiseksi ilman maajoukkue-statusta. Hän pelasi huikean pelin Irania vastaan aikanaan sotilaiden MM-kisoissa ja hänet muistettiin sieltä. Tuosta pelistä on jo aikaa 6 vuotta. Yksittäinen peli voi olla siis tärkeä.

Lopetetaampa sitten lässytys ja mennään mielenkiintoisempaan, narratiiviseen (Kiitos Marko Malvelalle!) tarinoiden maailmaan. Barreton äiti sanoi 26-vuotiaalle pojalleen kuullessaan Iranin diilistä: ”Kiitos Herralle, lopultakin pääset turvaan pois Venezuelasta!”

Annetaan kommentille vähän taustaa Barreton kertomana: ”Venezuelassa pitää olla koko ajan skarppina liikenteessä!”
-Ai ettei poliisit näe sun ylinopeutta vai? kysyin.
”Ei ei, kun ettei mua seurata.”
-…?
”Niin kato jos joku sama auto pysähtyy mun kanssa samoihin valoihin esim. kolme kertaa putkeen, kannattaa melkein jo nostaa defenssiä sen verran, että vetelee seuraavista päin punaisia ja kaasuttaa karkuun pikkuteille!”
-Seelvä…
”Esimerkiks mun sisko ei osannu lähtee karkuun, ensin sitä seuras yksin auto, haisto saaliin ja sit tuli pari isoo hummeria viereen. Ne ohjas mun siskon vuorille ja soitti sieltä mulle. Ne sano, että tuu hakeen siskos. Mä menin ja sain siskon takas eikä tarvinnu lunnaita, mut siskon auto jäi niille.”
-No kai sä soitit poliiseille?
”Soitin soitin, mutta homma toimii niin, että ne on alueellisesti samassa juonessa, kun gangsterit myy ryöstösaaliiks saadun siskon auton, ne antaa siitä 5-10% poliiseille. Se on yhteistyötä. Monesti jopa poliisit soittaa omaisille ja kertoo lunnassumman.”
-Noniin, sehän on sitten kätevä ja jouheva systeemi. (Tosin en käyttänyt ´jouheva´ -sanaa englanniksi.)
”Joo niin on, heh hehe, mut on kaks kertaa yritetty saartaa samalla tavalla, mutta oon päässy molemmilla kerroilla pakoon ja se on monen tunnin ajorupeama. Ensin karkuun ja sitten piilotellaan ja vasta lopuks voi soittaa kotiin että avaavat portit, että pääsee heti suojaan eikä ne pysty tietämään missä asun.”
-Mielenkiintoista, eli Iran on siis turvallisempi kuin kotimaasi?
”Joo, paljon!”

Barreto antoi myös hauskan business vinkin: jonkinlaisten USA:n saartojen takia tietyt tuotteet ovat pannassa Venezuelassa ja yhdet näistä ovat vaipat. Nyt äkkiä siis uiden salaa maahan, satamasta ryöstölainaksi kalastusproomu vaippapaketteja täyteen ja isolle tilille! Tuossa maassa tulee paljon varmasti ns. shitty stories -tarinoita!

Barretto on myös iloinen veijari, joka ottaa iisii aina kuin paikka tulee. Tässä on yksi jokailtaisista tanssiesityksistä kuvattuna. Hänen opastuksellaan olen opetellut vähän salsaa ja silsaa.

Barretto kuvailee Venezuelaa ”rehelliseksi kehitysmaaksi, jossa saa pesää vielä pelkällä kalliilla autolla ja jokainen myöntää, että parhaat pihvit ovat Brasiliassa”. Melko itseironisen kommentin päälle hän kuitenkin näytti kuvia upeista hiekkarannoista, kauniista naisista (montako Miss Universiumia on tullut Venezuelasta…kaikki muut paitsi Armi Kuusela ja Anne Pohtamo!?!) ja mahtavasta beach volley -kulttuurista.

Hän suomi omiaan siitä, että venezuelalaiset ovat hieman laiskoja ja mahtailevia – kun jotkut pelaajat pääsevät Eurooppaan vuodeksi tai kahdeksi, he ovat palattuaan omasta mielestään kuin kuninkaita, juhlivat vain, lopettavat kehittävän harjoittelun ja hiipuvat lopulta vain oman maan sarjaan. Tämä toimii hyvänä anekdoottina em. kommenttiini suomalaisten kv.urheilijoiden luonteenpiirteiden hyvistä puolista! Barretto on kunniakas esimerkki siitä, kun on itse taistellut tiensä kovaan Iranin superliigaan Kyproksen, Qatarin ja Libanonin kautta. Olen etuoikeutettu, kun saan tutustua toiseen näin mahtavaan tyyppiin Etelä-Amerikasta.

Ricardo ja Barreto kertoivat muuten yhden saman tarinan, ikään kuin vahvistivat sen samalla, minulle eräästä huikeasta lentopallovalmentajasta. Hänen nimensä on Navahas. Tuo voimakas mies lukee peliä kuin avointa kirjaa, ja kertoi kuulemma aina aikalisillään mihin kannattaa mennä seuraavassa pallossa torjumaan, ollen lähes aina oikeasssa. Hänen saavutuksikseen `jäi` Brasilian superliiga menestys ja Venezuelan luotsaaminen olympialaisiin. Oli pienen pieni miinus, jonka takia hän joutui lopettamaan valmennusuransa Brasilian lentopalloliiton evättyä hänen toimilupansa: hän löi pelaajia. Kun hän ei pystynyt tajuamaan sitä, miksi pelaajat eivät pysty noudattamaan hänen yksinkertaisia ohjeitaan ja pelaamaan yksinkertaista, tehokasta ja täydellistä lentopalloa. Suutuspäissään hän ottikin aikalisän, kokosi pelaajansa riviin ja löi jokaista mahaan niin että tuntui. Hänen pelaajansa, muuan Gibakin, tiesivät tämän ja jännittivät vatsalihaksensa äärimmilleen aina aikalisillä.

Sitten tuli se päivä, jonka jo Timo Lehtonenkin tiesi: ”Muistakaa, että aina tulee löytyy isompi äijä!” Navahaksen valmennukseen tulikin raskastekoinen hakkuri, joka ei tiennyt valmentajan aikalisä tempuista. Kävi vieläpä ennen aikalisää niin, että tuo hakkuri teki pari virhettä putkeen juuri edeltävissä palloralleissa, vaikka ohjeet olivat olleet selkeät – olivathan ne lähes aina oikeita. Navahas kutsuikin joukot koolle ja antoi ensi töikseen terävän nyrkkikyllikin tuon hakkurin lyösänä odottavaan palleaan.

Mieheltä tulivat ilmat pihalle ja hän keräili itseään hetken. Toivuttuaan, hän antoi sellaisen snägäri heiluri-moukarin pahaa aavistamattoman Navahaksen päähän, että siitä olisi ollut Tony Halmekin ylpeä. Valmentaja tippui välittömästi ja peli keskeytettiin. Tapauksen myötä vuosia ”julkinen salaisuus” tuli ilmi, pelaajat alkoivat kertoa avoimesti kokemistaan fyysisistä loukkauksista arvostetulta valmentajalta ja lopulta hän siis joutui lopettamaan valmentamisen. Hän oli siis huikea valmentaja – harmi vain, että hänen palautteenanto tapansa oli modernin pedagogiikan oppien vastaisesti sanallisen viestin sijaan pelkästään fyysinen. Kehonkieli tosin oli oikeaoppisen runsasta.

Ei ole salaisuus, että valmentaminen kiehtoo minua paljon. Opiskelen sitä jo nyt joka päivä, kehitän itseäni pelaajana ja valmentajana rinnakkain, lähes kaikki asiat menevät käsi kädessä, sillä jos toivottavasti pitkään jatkuvan pelaajauran aikana pystyn valmentamaan itseäni, on se voitto pelaamalleni joukkueelle, itselleni pelaajana ja tulevaisuudelleni valmentajana. Voin testailla eri juttujen toimivuutta ja kehittyä joka päivä.

Esimerkiksi nyt viime ottelussa, huomasin ensimmäisessä tuplassa, että täydellisesti opetellusta taktiikasta, ensisijaisista syöttöalueista, ulkoa muistetuista vastustajan keskitorjujan tendensseistä huolimatta itse kentälläolo jännitti ihan pirusti. Vedin setin ok, mutta penkille palatessani oikein nauratti, että mikäs helvetti tässä nyt oli. Pitääkö alkaa jäpittää, kun on kahteen peliin pelaamatta?! Sain rentouden muutamalla ajatuksella takaisin ja homma palasi raiteilleen. Pitänee psyykata itseäni vähän chillimmäksi seuraavaan otteluun. Matsin aikana olisi hyvä olla jokaisella jonkinlainen triggeri, esim. tietty ajatus tai sana, jolla saa itsensä tarvittaessa rauhoittumaan ja rentoutumaan tai tarvittaessa lisää buustia koneeseen. Tämä oli hyvä opin paikka ja taas olen jatkossa viisaampi.

Valmentamiseen liittyvät lähteet ovat alkaneet löytää sijaansa, ja olenkin houkutellut eri kanavista itselleni aivan briljanttia luettavaa. Ja kuten valmentaminen itsessäänkin, lukemisenikin eivät ole vain urheiluun puhtaasti osuvia, vaan koskettaa elämää, itsensä kehittämistä ja kokonaan uusia lähestystapoja ja ajatusmalleja. Uskomattomia, `life-changing` kirjoja ovat esimerkiksi ”Salaisuus” tekijänään Rhonda Byrne ja ”Kotiinpaluu” kirjoittajanaan Kabat-Zinn. Lentopalloteoksista uppoaa tällä hetkellä alan kenties paras teos ”Coaching volleyball – Building a winning team”, yhtenä kirjoittajanaan Carl McGown ja aivan liian vähälle huomiolle jäänyt Antti Paanasen masinoima, oivaltava ”Psyykkinen valmennus lentopallossa”.

Urheilupsykologia on lähellä sydäntäni ja sieltä Juri Haninin ajatukset ovat olleet todella silmiä avaavia. Hanin on vuosikausia jo toitottanut suomalaisessa urheiluelämässä, että tunteet ovat tärkeitä ja negatiiviset tunteetkin ovat jopa hyödyllisiä huippusuorituksessa. Näitä voi asiaan vihkiytynyt tutkia tarkemmin esimerkiksi kasasta hänen tutkimuksiaan.

Jopa utopistisen inspiroivia blogeja ovat esimerkiksi ihmisen todellisen luonteen piinallisen tarkkaan tunteva käytännönläheinen James Clear, ehkä kaikista paras oppimisen, menestymisen ja kehittymisen sanansaattaja Daniel Coyle ja aina ilmestyessään lukemaan missä tahansa pysäyttävä Lauri Hakala. Myös huikeita artikkeleita tuntuu suorastaan tulvivan eteeni joka paikasta. Ottakaapa esimerkiksi koppi tästä, kyseessä on todella konkreettinen ja mahtava esimerkki valmentamisesta.

Hotellimme ravintolassa on 30 pöytää, ja syömme lähes joka päivä joissain 3-4 lempipaikastamme. Tänään istuimme kuitenkin poikkeuksellisesti etummaisessa pöydässä, jossa olen aikaisemmin istunut vain kerran, Ricardon kanssa. Käsittämätön tapahtui, kun vieläpä samoin päin ollessamme…Barreto aloitti ruokailuaan ja herätti keskustelua…”Khasper…u believe in God?” Koin Deja Vu -ilmiön. Latinourheilijoille Jumala on tärkeä linkki osana maailmankuvaa, aivan kuten Iranilaisillekin on oma uskontonsa.

Ilmiöistä puheenollen, jotakin hämmentävää tapahtui itsenäisyyspäivän jälkimainingeissa. Suurlähettilään isännöimän erinomaisen illan päätteeksi eksyin keskustelemaan ystäväni kanssa hengellisyydestä ja sain viittauksen Carl Jungiin. Vietin yön alkutunnit lukien Jungin ideoita, jotka tuntuivat jopa pelottavan tarkkanäköisiltä. Seuraavana päivänä olin lähes yksin odottamassa Teheranin kotimaan lentokentällä arkipäivän lentoani, kunnes viereeni käveli koko odotushallin poikki iranilainen mies, joka hetken ihmeteltyään suomalaista habitusta esitteli itsensä ja pyysi, saisiko tulla juomaan kahvia kanssani, kun muuta seuraa koko kentällä ei ollut. Hän kertoi olevansa iranilainen Kanadassa työskentelevä psykologian ja matematiikan tohtori, jonka tutkimusalueenaan on Carl Jung. Hän oli tullut Iraniin käymään ensimmäistä kertaa nyt viiteen vuoteen tapaamaan sukulaisiaan. Kun hän kertoi minulle täysin samoista Jungin teorioista, joita olin lukenut edellisen yön, mieleeni tuli ainoastaan ”jos joku väittää tämän olevan sattumaa…yeah right!” Kerroin ystävälleni tästä omituisesta yhtäläisyydestä, jonka jälkeen sain kehoituksen googlata tämän. Lyödään tämä yhteen vaikka sellaisella faktalla, että ihminen tunnetusti käyttää murto-osaa aivojensa kapasiteetistään. Meillä on ajatuksissamme mittaamaton voima, jota emme ole osanneet vielä hyödyntää. Kun todella haluat jotain ja päätät tehdä sen, laitat aidosti energioita liikkeelle ja asiat tuntuvat asettuvan aloilleen.

Esimerkiksi joukkueurheilussa monesti kuullaan puhuttavan siitä, että ”se peli oli niin tärkeä, ettei sitä voinut hävitä. Me päätimme voittaa sen, se oli itsestäänselvyys. Sen vaan oli tapahduttava.” Tämä on kollektiivista energiaa ja todellista aikaansaavaa voimaa. Luja usko on siis vielä aivan liian vähän käytetty voimavara. Elä unelmasi todeksi uskomalla niihin ja toimien ja tuntien niin, että tuo unelma olisi jo totta!

Tsekataampa, mitä nuoria ja yrittäjiä kouluttavalla Lisa Nicholsilla on asiaan sanottavana:

”Olet tullut tähän pisteeseen elämässäsi yksinomaan siksi, että jokin sinussa on sanonut: `On vain oikeus ja kohtuus, että minä olen onnellinen.` Olet syntynyt tuodaksesi tähän maailmaan jotakin hyvää, ollaksesi jotakin suurempaa ja parempaa kuin olit eilen.

Kaikki mitä olet aiemmin kokenut, jokainen hetki jonka olet elänyt, ovat valmistaneet sinua tähän hetkeen. Kuvittele mitä kaikkea voit tehdä tästä päivästä lähtien sillä tiedolla (unelmiin uskomisen, ajattelun ja tunteiden vaikutuksen voiman tiedostaminen), joka sinulla nyt on. Nyt tiedät, että olet oman kohtalosi herra. Miten paljon tuletkaan vielä tekemään? Miten paljon tuletkaan vielä saavuttamaan? Kuinka monia tuletkaan vielä siunaamaan pelkällä olemassaolollasi?

Mitä aiot tehdä juuri nyt? Miten aiot tarttua hetkeen? Kukaan muu ei voi tanssia sinun tanssiasi, kukaan muu ei voi laulaa sinun lauluasi, kukaan muu ei voi kirjoittaa sinun tarinaasi. Se, kuka olet ja mitä teet, alkaa nyt!”

Tähän loppuun vielä vähän jerrytystä täältä Iranista. Video sisältää kuvasatoa koko tältä ajalta ja sitä on ryyditetty muutamilla jekuilla. Valitettavasti videon ääniraita joutui sensuurin kohteeksi, joten keskivaiheilta ja loppuosasta puuttuu musiikki tai se on huonolaatuinen. Koittaakapa silti taistella alusta loppuun asti! 😉





-K

p.s. Koska olen täysin vakuuttunut, ettei yksikään iranilainen pelaajamme jaksa google-käännättää tätä blogiani, kerrotakoon tänne suunnitelmistamme. Mehranin ja suurlähettilään kanssa olemme suunnitelleet joukkueelle ylläriä, suomalaisiltaa Teheranin vieraspelin yhteydessä. Katsotaan mitä kaikkea suomalaista saamme pojille aikaiseksi. Luotan mielikuvitukseni voimaan.