Kommentti: La Liga -kausi 2016-217 oli pelintekijöiden – evoluutio karsinut turhat heikkoudet

Espanjalainen jalkapallokausi on ohitse, lukuun ottamatta Real Madridia ja heidän sesongin 2016-2017 huipentavaa Mestarien liigan finaalia. Yksi merkille pistävä asia, joka nousi viimeisen noin kymmenen kuukauden aikana esiin, oli pelintekijöiden vahva menestyminen oikeastaan joukkueesta riippumatta.

Mutta mistä tämä johtuu, että pelaajat kuten Steven N’Zonzi, Samir Nasri, Asier Illarramendi, Toni Kroos, Luka Modric, Isco, Ignacio Camacho, Pablo Fornals, Koke ja Manu Triqueros menestyivät niin poikkeuksellisen hyvin?

Sille on hyvin selkeät ja käytännönläheiset selitykset.

Ensimmäinen on helposti pääteltävissä: espanjalainen jalkapallo nojaa hyvin vahvasti liikkeeseen, syöttötyöskentelyyn ja älyyn. Nämä kaikki ovat erittäin tärkeitä ominaisuuksia juuri pelintekijöille. Olivatpa he sitten toppareiden väliin vetäytyviä, keskikentän pohjalla operoivia tai ylempänä kenttää poukkoilevia sieluja.

Kun lähes jokainen La Liga -joukkue perustaa pelinsä näihin prinsiippeihin omalla tavallaan, ovat miehistöjen tärkeimmät jampat juuri edellä mainitun kaltaisia. Tähän, kun lisätään valmentajien mentaliteetit ja se, että espanjalaisten joukkueiden muutkin pelaajat ovat teknisesti vähintään keskivertoa parempaa tasoa, niin onhan se pelin pyörittäminenkin miellyttävämpää.

Toinen selitys juuri päättyneen kauden knoppiin on pelaajasukupolvi, joka on kasvanut tai muokkautunut varsinkin 2000-luvun loppupuolella muodiksi nousseeseen kollektiiviseen pallokontrolliin.

Tämän näkee selvästi, kun vertaa pärjänneitä pelaajia ja joukkueita. Ranskalaiskaksikko N’Zonzi ja Nasri: duo pelasi erittäin vahvasti pallon hallussapitoon pohjautuvan pelitavan joukkueessa. Sama pätee nelikkoon Illarramendi, Kroos, Modric ja Isco. Tästä jollain tapaa poikkeaa Camacho, Fornals ja Trigueros.

Malagan (Camacho & Fornals), Atlético Madridin (Koke) ja Villarrealin (Trigueros) pelitavat kykenevät toki pallokontrolliin ja ajoittain myös siihen pyrkivät, mutta osaavat yhtälailla tasapainottavan pelin, sekä alempaa puolustamisen.

Kolmas selitys on jollain tapaa sidoksissa selitys numero 2., mutta vaatii kuitenkin oman ruumiinavauksensa. Nykyisin vanhan ajan pelintekijät ovat futismaailmassa harvassa, tai ainakin näin on Euroopassa. Eikä Espanja ole tässä tapauksessa poikkeus, vaikka monet mieltävät La Ligan kurittomaksi ja vapaaksi sarjaksi.

La Ligassa tällä kaudella pärjänneet pelintekijät ovat kollektiivin voiman ymmärtäviä ja he kykenevät alistamaan itsensä tälle yhtä yksittäistä pelaajaa suuremmalle voimalle. Ja tämä on se asia, joka on aikaisemmin koitunut pelintekijöiden herkän sielun turmioksi. He eivät ole halunneet – tai osanneet – olla osa isompaa kokonaisuutta. Nyt kun jalkapalloevoluutio on taiteilijat tähän pakottanut, on jälki ollut hurjaa.

Esimerkiksi Fornals ja Isco ovat vahvasti mukana joukkueen puolustusryhmityksessä, raastavat ja tekevät ison työn, jopa senkin uhalla, että se saattaisi koitua heidän piiputtumiseen hyökkäyspäässä. Mutta näin ei kuitenkaan tapahdu. Fyysinen kestävyys on esimerkiksi tällä kaksikolla niin hyvää luokkaa, että kun tilanteenvaihto tapahtuu, he kykenevät olemaan tärkeä osa vastahyökkäyksissä.

On mielenkiintoista nähdä, mikä on pelintekijöiden seuraava evoluutioon pohjautuva muutos. Vuonna 2017 se on perinteisimpien arvojen lisäksi mukaan tulleet työmoraali, kollektiiviin kuuluminen ja fyysisen preesensin kohentuminen.

Enkä olisi lainkaan yllättynyt, jos se seuraava suuri kehittyminen keskialueen maestroilla lähtisi etenemään viruksen lailla juuri Espanjasta.

Kuva: Clive Rose/Getty Images.