Perinteikäs, menestynyt ja vauras. Nämä kolme sanaa sopivat Turun Palloseuraan. Näiden kolmen sanan takia voisi myös kuvitella TPS:n olevan vuodesta toiseen Liigan suurimpia mestarisuosikkeja. Fakta on kuitenkin se, että 2010 mestaruuden jälkeen seura ei ole ollut lähelläkään menestystä.
Mestaruusvuoden jälkeen TPS on kuulunut Liigan pohjasakkaan, joten tämä vuosi on askel oikeaan suuntaan, kun Palloseura taisteli melkein viimeiselle runkosarjakierrokselle asti kuudennesta sijasta.
Etenkin viime vuosi, joka muistetaan lähinnä Miika Elomon ajanjaksona, oli farsseista farssein, minkä vuoksi tälle kautta tehtiin isoja muutoksia. Valmennusportaaseen tuli Ari-Pekka Selinin ja Jarno Pikkaraisen tasoisia seppiä. Pelaajarintamalla tapahtui suuria satsauksia, kun muun muassa Eric Perrin, Tomi Kallio, Dave Spina, Henrik Tallinder ja kesken kauden ryhmään liittynyt Francis Pare vahvistivat turkulaisseuraa.
Oikeastaan kaikki merkit viittasivat siihen, että TPS palaa Liigan kärkiseuroihin ja taistelee pitkästä aikaa Suomen mestaruudesta. TPS taistelee edelleen mestaruudesta, kun joukkue aloittaa tosipelit sääliplayoffs-kierroksella, mutta onko mestaruus silti realismia?
Ei ole.
Tässä vaiheessa kautta pelin pitäisi olla uomissaan, mutta Turussa on menty vain alaspäin. Joukkueen koko vuosi on oikeastaan ollut vuoristorataa, mutta ajoittain nähdyt väläytykset ovat pitäneet toiveet korkealla. Väläytykset ovat kevättä kohden loppuneet ja viime aikaiset tuloksevat ovatkin katastrofaaliset: Viimeisestä kahdeksasta ottelusta on tullut kaksi voittoa ja nekin varsinaisen peliajan jälkeen. Viimeiseen kolmeen otteluun TPS on päästänyt 19 maalia, eikä maalintekorintamallakaan ole aihetta juhlaan, vaikka mukaan mahtuu yksi seitsemän maalin suonenveto-ottelu.
Tuloksiakin enemmän täytyy tuijottaa TPS:n tekemistä kentällä. On suorastaan hämmästyttävää, kuinka kokenut ja nimekäs joukkue pelaa kuin keskiverto B-juniori-ikäisten joukkue. TPS:n pelissä ei ole päätä eikä häntää, vaan joukkue lepää täysin yksilösuoritusten varassa. Kallio, Perrin, Petteri Nummelin ja muutamat muut tekevät turkulaisille maaleja aina silloin tällöin, mutta menestyvä joukkue tarvitsee pelitavan, jota kaikki toteuttavat.
Tällä hetkellä TPS ei pysty tekemään kontrolloituja hyökkäyksiinlähtöjä, vaan Palloseuran pakisto roiskii keski-alueelle toivotaan toivotaan -syöttöjä, joista suurin osa ei osu hyökkääjien lapoihin. Jos TPS ei hae pitkiä avaussyöttöjä keskialueelle, on toisena vaihtoehtona kiekon kuskaaminen, mikä ei ikinä pääty sen paremmin. Juurikin tämä asia on suurin syy sille, miksi turkulaisten hyökkäyspeli on tällä hetkellä näin surkeaa.
Toinen murhe on puolustuspeli. Turkulaisten riveissä ei ole tarpeeksi jalkoja paineistamaan korkealta koko iltaa, joten Palloseuran keskialueen puolustuspelin olisi oltava kunnossa. Kuten arvata saattaa, se ei ole kunnossa ja TPS:n keskialue on vastustajan helppo ylittää joko parilla syötöllä tai jalalla tuomalla.
Puolustuspelin suurin ongelma on kuitenkin omassa päässä, jossa TPS-pakit häviävät kaksinkamppailuja niin kulmissa kuin maalinedustallakin. Vastustajan hyökkääjillä on suorastaan mukavaa olla turkulaisten maalin edessä ja painaa irtokiekkoja tupiin, sillä TPS-pakisto ei ole halukas laittamaan työhaalareitaan niskaan. Tämä on sinänsä outoa, kun TPS:n alakerrassa häärii sellaisia painijoita kuin Olli Malmivaara, Kalle Kaijomaa, Miro Keskitalo sekä Harri Tikkanen.
Eikä tässä tilanteessa voi olla syyttämättä maalivahtejakaan: Teemu Lassila-Oskari Setänen -kaksikko on menettänyt itseluottamuksensa eikä heistä ole nostamaan turkulaisia suosta. Setänen koki vielä kovia eilisessä HPK-ottelussa ja joutuu sivuun peleistä. Hänen paikkansa ottaa Alexander Georgijev, joka on Palloseuran viimeinen toivo.
Moni odotti Palloseuran palaavan mitalitaistoon mukaan, mutta se on utopiaa, sillä tämä joukkue ei pitkälle pötki tänä keväänä. Paluu huipulle -projekti siirtyy ainakin vuodella.
Kansikuva: All Over Press