Faneille.com - Urheilumedian ZlatanEilen se nähtiin. Niin sanottu ”Meidän peli” on edelleen voimissaan. Ottawa Senators riisui aamuyöstä Pittsburgh Penguinsin aseista käytännössä täysin samoin opein kun Leijonat kampesivat USA:n ulos maailmanmestaruuskisoista. Kollektiivit olivat puhuneet. Keskialueet olivat tukitut ja puolustuspeli hallussa. Tulokset eivät valehtele, mutta katsojana toivoisin enemmän tutinaa kaukaloon.
Onhan se ihan hienoa, että suomalaiset ovat keksineet menestysreseptin, jolla maajoukkue on tahkonnut itselleen kultaa ja kunniaa viimeiset kymmenisen vuotta. Yhteistyöjääkiekon pelitapa trapissa seisoskeluineen on iskostettu maajoukkuepelaajiin junnuista lähtien. Lyhytsyötöillä kiekottelut ulos painetilanteista ja tietoinen oman pelaamisen hidastaminen ja siten vastustajan pelitempon rikkominen kuuluvatkin jokaisen maajoukkuepelaajan palettiin. Osaltaan tästä syystä olikin odotettua, että suomalaiset joukkueena epäonnistuivat NHL-kaukalossa pelatussa World Cup -turnauksessa. Pienemmässä tilassa peli muuttuu nopeammaksi, jolloin organisoituun keskustan tukkimiseen ei yksinkertaisesti ole aikaa. Luulinkin pitkään, että NHL olisi tylsyyden vastakohta. Peliä ilman trappia.
Jälleen kerran olin väärässä. Ottawa Senators toi trapin takaisin ja mikä pahinta he näyttävät, että sillä voi menestyä. Lähes Tapparan tyyliseen kurinalaisuuteen kykenevän rosterin menestyksen takana on valmentaja Guy Boucher (kansikuvassa), jonka joukot ovat ottelusarjassa Pittsburghia vastaan näyttäneet, että yhteistyöjääkiekko on mahdollista saada toimivaksi myös pienemmässä kaukalossa.
Katsojana rakastan kontakteja ja vauhtia. Jos haluan nähdä kollektiivien otteita katson jalkapalloa, jossa taktiset seikat muodostavatkin valtaosan ottelutapahtuman viihdyttävyydestä. Onkin kaltaiselleni pystysuunnan kiekon avoimelle kannattajalle pelottavaa, että kotoisen Liigamme viihdyttävyyden tuhonnut trapissa seisoskelu on löytänyt itselleen kanavan levittyä taudin lailla NHL:ään. Mikäli pelitavallinen syöpä leviää Ottawasta muihin pienemmän budjetin joukkueisiin, niin kauhukuvana olisi suomalaisen valmennusosaamisen ryntäys rapakon taakse. Painajaisunissani näenkin Jussi Tapolan luotsaaman Detroit Red Wingsin puolustajan odottelevan oman maalin takana samaan aikaan kun Jukka Jalosen luotsaama Calgary Flamesin miehistö tukkii keskialuetta ottaakseen vastaan rintamahyökkäystä.
”Meidän pelin” kunniaksi on katsottava sen kyky muunnoksiin. Kollektiivin nyansseja on mahdollista muuttaa suhteessa vastustajaan, mutta tässä onnistuakseen pelitavan perusajatusten on iskostuttava pelaajiin. En olisi lainkaan yllättynyt, mikäli leijonat marssisivat päätyyn saakka tämän vuotisissa kisoissa. Voitto USA:sta ja ennen kaikkea pelaamisen tason äkillinen kohoaminen antoi viitteitä siitä, että viimein Lauri Marjamäki on saanut pelaajat toimimaan haluamallaan tavalla. Suomi hidasti peliä ja piti kiekkoa. Näin saatiin jenkkien tempohyökkäykset tapettua. Muutos edelliseen Kanada-otteluun, jossa leijonat juoksivat oman peli-identiteetin vastaisessa tempossa, oli valtaisa. Tuleva välierä Ruotsia vastaan on jälleen mittari yhteistyöjääkiekolle, sillä Ruotsi on näissä kisoissa mukana joukkueella, josta ei laatua puutu.
Katsojia on monenlaisia niin kuin on myös pelitapoja. Itse en siedä Leijonien ”Meidän peliä”, mutta ymmärrän sen jo menestyksen takia. Eräs Tappara-fani kuittasikin Liigan välieräpelin jälkeen: ”Onhan siinä jotain pirun seksikästä, kun joukkue kykenee tappamaan pelin yhden maalin johtoasemassa.” Suomalaisena kendojanarina on vaikeaa olla kannattamatta omaa maataan, mutta jääkiekkonautintoni takia toivon todella, että Pittsburgh tiputtaisi Ottawan pois Stanley Cup -finaalista. Se toivottavasti olisi oiva vastalääke trappisyövälle.
Kansikuva: Minas Panagiotakis/Getty Images