Kotiavaus ja vapaapäivän retki viidakkoon!

Salaam sankarit!

Olen saanut palautetta kirjoituksistani, paljon loistavia vinkkejä, kiitos näistä! Yksi toivomuksista on ollut, etta mediasisältöä olisi enemmän. Laitetaan siis huolella överiksi tämäkin!

Viime vierasmatsista on pieni huonolaatuinen videoklippi, jonka kuvasin melkeinpä taskusta. Tunnelma oli tällainen puolitoista tuntia ennen pelin alkua…

Iranin 12 pelin runkosarja saa aikaan mielenkiintoisia asetelmia, kun pelaajamme puhuivat ”pakkovoitosta” jo toisen ottelun kohdalla. Tämä perustuu poikien laskelmiin siitä, kenelle voimme pärjätä ja kenelle emme. Mielestäni tällainen ajattelu on harhaa. Alexander Bell sai idean puhelimesta, Edison hehkulampusta ja Wrightin veljekset lentokoneesta. Herranjestas sentään – ja peliveljet täällä epäröi muutaman hikisen lentopallo-ottelun tuloksia. Saamme vieläpä itse vaikuttaa niihin ja harjoittelukin on sallittua. Voiko tämä enää helpommaksi mennä? Voimme voittaa kenet tahansa, kun uskomme siihen ja toimimme joka päivä sen mukaan!

Takana on kotiavaus, omassa treenihallissamme ja 4000 huutavaa kannustajaa! Kuten ensimmäisessäkin pelissä, jo lämmittelemään meno oli melkoinen show. Yleisö hurrasi seisaaltaan ja huusi koko entryn ajan. Tervehdimme heitä keskikentältä parilla käden heilautuksella ”kuningaspari parvekkeelta kansalle” -tyylillä. Yhteishuudon jälkeen aloitimme lämmittelyn. Samaan aikaan yleisö aloitti laulut.

Jokaisesta kotipelaajasta oli jo ehditty kehittämään parikin biisiä. Iranilaiseen ylitsevuotavaan ystävällisyyteen ja vieraskoreuteen viitaten, ei ollut yllätys, että he aloittivat laulut ulkomaalaispelaajasta, eli minusta. Voitte kuvitella mikä tunne tulee, kun 4000 ihmisestä meidän kenttäpäätymme katsojat, eli noin 2000 henkilöä, laulaa itselleni ja kertsinä on ”I LOVE UU KASPEEER! I LOVE UU KASPER!” Tunne oli jotakin utopistisuuden ja onnellisen epäuskon välimaastosta.

Lauluihin vastattiin pienella kädenheilautuksella kiitokseksi lämpöjuoksun aikana. Yleisö kävi läpi lähes kaikki oman joukkueemme pelaajat ja valmentajat. Käsittämätöntä mitä lentopallo on näille ihmisille. Seuraavissa treeneissä muuten sainkin kuulla pelikavereilta lähes joka suorituksen jälkeen ”I love u Kasper”…

Vastustajan ensimmäisen syötön lähtiessä liikkeelle koko yleisö vihelsi täysillä. Puolet katsojista sulki korvansa, kun tiesivät mitä on tulossa. Me pelaajat emme kehdanneet, vaikka tärykalvon kannalta se olisi ollut järkevää.

Omituisinta oli ehkä kuitenkin pelin jälkeen kapteenimme Mehranin kommentti: ”Next time saloon is full”. Kysyin, että miten niin muka vasta ensi kerralla, sillä koko hallissa ei ollut yhtään tyhjää istumapaikkaa. Vastaukseksi sain pienen naurunpurskahduksen ja kommentin ”Kasper, halli on silloin täynnä kun jengi kiipeilee ilmastointiputkissa ja pari tippuu seiniltä sairaalakuntoon. Nyt ei ollut vielä seisoma- eikä tungetsimiskatsomoa.” -Niin, tungetsimiskatsomoa, kylhän tommonen ois pitäny tajuta.

Mehranin seinäkommentti viittasi hallin päädyssä puolessa välissä seinää olevaan parin metrin tasanteeseen, joka on tarkoitettu hallin huoltotoimenpiteisiin, ei yleisölle. Sitten kun se orsi alkaa täyttyä, tiedän mitä tarkoittaa täysi halli. Ja kun ensimmäiset tippuvat tungoksen takia, tiedän, etta taitaa olla tunnelma kohdallaan. Matsin aikana kulmassa oli Punaisen ristin kolmen henkilön ensiapurasti, teippirullalla ja parilla kylmäpussilla varustautuneena. Heillä voi pitää kiirettä pleijareissa.

Ottelu lentopalloilullisesti oli kohtalaisen turha. Vastassa oli sarjan ainut heittopussi, Iranin nuorten maajoukkue eli paikallinen Kuortane. Sarja on heille väärä, nuijimme ensimmäisen erän 25-13 ja toisen 25-11. Toisaalta Iranin tasosta kertoo jotakin se, että tämä joukkue voitti juuri Aasian nuorten maailmanmestaruuden kukistaen loppuottelussa Kiinan ja Etelä-Korean sijoituttua pronssille.

Kahden erän jälkeen tapahtui jotain, mitä en ole koskaan nähnyt – näitä tunteita tuntuu muuten täällä tulevan joka päivä. Meidän ylivoimainen esityksemme sai yleisön tylsistymään. Ei ollut hauskaa huutaa vastustajaa suohon, sillä he olivat jo siellä. Kaiken lisaksi he olivat Iranin omia poikia, tulevia maajoukkuepelaajia. Heitä piti auttaa. Huutosakkien johtajat, joita on jokaisen katsomon osan edessä, ottivat tilanteen haltuun. Kesti noin minuutti ja kaikki katsojat olivat selvillä siitä, mitä tulee pian tapahtumaan.

Yleisö alkoi kannustaa vastustajia. He huusivat ja vihelsivät nyt meidän 3. erän ensimmäistä syöttöä epäonnistumaan samalla vimmalla kuin 1. erässä vastustajan. Tunnelma oli jotakin tilanteen absurdisuuden ja huumorin sekoittamaa lämpöä ja hauskaa hämmennystä. Meidän pelaajamme tajusivat tilanteen ja hymyilivät. Kapteeni Mehran tuli nauraen liberovaihtoon ja antoi peukun yleisölle.

Itsekin sain penkkimme takana olevalta huutosakin johtajalta hauskat eleet. Ennen ottelua hän katsoi minua silmiin, teki kurkunleikkauseleen ja osoitti vastustaja joukkuetta. Heidät oli murskattava. Viesti tuli kristallinkirkkaaksi. Nyt, kolmannen erän alussa, hän katsoi taas minuun, näytti keskisormea minulle ja heti perään iski silmää ja hymyili. He halusivat toimintaa ja nähdä yhden euron pääsylipun vastineeksi enemmän kuin kolme erää lentopalloa. Ja he saivat.

Vastoin kaikkia tilastollisia todennäköisyyksiä, yleisön hurmion avulla, nuoret voittivat hirveässä boostissa erän 30-28. Hallin katto meinasi räjähtää hakkuri Ahmadin eräpallolyönnin jäädessä torjuntaan. Nuorten poikien jokainen hyokkäys tässä erässä ryyditettiin ”yks-kaks-kolme, jek-do-se” -huudoin. Ihmisten energioissa on mittaamaton voima.

Neljäs erä tuli meille pienessä hermoilussa 25-17. Tässä viimeisessä erässä yleisö oli jo neutraali. He eivät halunneet meidän menettävän yhtään sarjapistettä. Ottelu oli siis erikoinen, minun asteikollani tunnelmaltaan aivan uskomaton, mutta paikallisille normaalia jopa heikompi. Ne Suomessa, jotka olivat viimeistä edellisellä kaudella Tiikereiden mestaruuden ratkaisseessa pelissä Kokkolan jäähallissa tai todistamassa aikanaan Suomen voittoa Brasiliasta Hakametsän jäähallissa, tietävät, mitä kannustamisen voima voi saada pelaajissa aikaan – sekä omissa että vastustajissa. Meidän ottelussamme se sai aikaan yhden erätappion, jota ilman yleisöä ei vuorenvarmasti olisi tullut.

Itse vedin tuplavaihtoa. Ricardoa säästeltiin vieläkin katsomon puolella ja treenaan lähes pelkästään hänen kanssaan. Hakkurisaaga sai muuten mielenkiintoisen ratkaisun: otetaan kaikki! Eli nyt meillä on siis koko kauden ajan hirvittävät ykköstykit iranilainen Ahmad, brasililainen pommikonelaivue Ricardo ja kovan tason pelaaja kolmaskin, Iranilainen Fafa – alkuperäinen kakkoshakkurimme.

Tässä kuva hakkureistamme ja liberostamme, joka on hänkin tuore Aasian mestari ja melkoinen apina pallojen perässä.

hakkurit ja libero (1)

Kuusikkotreeneissä riittää siis leveliä, kun yksi hakkuri raivoaa menemään syöttöä koko ajan ylimääräisen yleispelaajamme kanssa ja poistuu sen jälkeen kentältä. Laadukkaita liberoita on myös kaksi, joten takakentällä olevista keskareista tulee syottäjät toiselle puolelle. Kaksi hakkuria vääntävät kentällä, linkkeinä eniten siis minä & Ricardo ja Human & Ahmad. Voidaan puhua lyöntimyllystä ja brutaalista kuusikkotreenistä, jossa joka pallo lähtee aina kovasta syötöstä liikkeelle. Usein setti aloitetaan 18-18 tilanteesta ja yhden ison pisteen saa voittamalla pikkupisteet paras seitsämästä -systeemillä. Jos luulet, että treeni on pitkä ja raastava, olet oikeassa.

Kokonaisuudessaan treenivahvuudessamme on 16 pelaajaa, joista vähintään 14 on aina paikalla. Kentän sivussa toimii komppaniallinen valmennus- ja huoltohenkilökuntaa. Seura on hoitanut asiat hyvin asuntoepäselvyyksiä lukuunottamatta ja olosuhteet ovat kunnossa. Kyllä kelpaa siis taistella Javaherin puolesta!

pelipaita

Jos jotakin pelillistä vielä mainitaan, niin en pitänyt ensimmäisen ottelun tavastamme torjua täysillä ykköstempoa, vaikka vastustajilla hyvät keskarit olikin. Kävimme tätä paljon läpi viikolla. Täysin lukemiseen perustuvaa filosofiaa en saanut heille myytyä, mutta Mehranin paluu kuusikkoon toiseen otteluun rauhoitti torjuntapelaamistamme. Tietoisesti en kertonut tästä aikaisemmin, sillä haluan ohjata omaa ajatteluani aina siihen mitä meillä on, eikä siihen mitä meillä ei ole. Muitakin joukkuetaktisia heikkouksia  peitetään pelaajien pelisilmällä. Yksi vahvuuksistamme varmasti tuleekin olemaan kokemus, sillä kuusikkomme keski-ikä on yli 30 vuotta – konkreettisesti se tarkoittaa passarille sellaista unelma tilannetta, että jokainen mies haluaa tiukan paikan tullen passin itselleen vaatien tätä hampaat irvessä. Tykkään pelikentällä tappajista, ja heitä meillä riittää. Pelaajat, jotka eivät kestä huutomyrskyä ja hirvittäviä paineita, syödään Lloy Ballin sanojen mukaan elävältä ammattilaislentopalloilussa. I agree.

Jos joku miettii opettajana koulussa laittaako koulun pihalle lentopalloverkko tai vanhempana kotipihalle vähintään pyykkinaru, niin kerrottakoon, että Iranissa verkkoja on joka puolella ja lauantai on pyhitetty myös työssäkäyvien pelipäiväksi. On mahtavaa nähdä, kuinka ihmiset lapsista pappoihin pelaavat tätä yhden kosketuksen kansallispeliä, ulkona, sisällä ja milloin tahansa. Hotellityöntekijöidemme salivuoro alkaa puoliltaöin. Tämä tyylinäyte on valmennusportaaltamme treeniemme jälkeen.

Niin, asun tosiaan Iranissa. Minulta kyseltiin blogin kommenteissa naisen asemasta. Puhun nyt henkilökohtaisella tasolla omista kokemuksistani, koska laajempaa näkökulmaa en toistaiseksi osaa vielä antaa. Naisia ei tosiaan peleissä näy, mutta muuten katukuvassa normaaliin tapaan. Heillä on aina huivi päällä ja näin myös oletetaan kaikkien niiden tuhansia suomalaisnaisten tekevän, jotka ovat minua Suomesta tulossa katsomaan?!? Tässä kuva muutamista leideistä ja tytöstä, joka vaikutti ujolta, mutta tuli itse lopulta melkein syliin asti.

20141113_131246

Vakavasti puhuen, en tiedä mikä naisen asema oikeasti on, suhteessa länsimaiseen tasa-arvoon vai mihin? Minusta on huomioitava, että ihmiset ovat kaikkialla kulttuuriensa ja ympäristönsä luomia sekä hyvässä että pahassa. Se mikä länsimaissa tuntuu oudolta voi täällä olla perinne ja tottumus. Jokaisessa kulttuurissa on hyvät puolensa ja huonot. Täällä naiset on verhottu kaapuun eivätkä he saa osallistua esim. lentopallo-otteluun. Toisaalta täällä ei ole alkoholin tuomia terveys- ja väkivaltaongelmia ja avioerotilastot varmasti kauniimmat kuin maallistuneemmassa Suomessa. Asiat voisivat varmasti olla paremmin ja jossain asioissa ollaan jyrkkiä.

Myös Suomesta löytyy korjattavaa. Kun kerroin Ricardolle Suomen työttömyysturvasta, puhtaudesta, turvallisuudesta ja poliisin korkeasta moraalista, hän oli täysin äimistynyt siitä, mihin ihmiset enää tarvitsevat alkoholia, masennusta tai yhtään itsemurhaa. Suomihan on täydellinen maa, koulutusjärjestelmät ja kaikki. Brasiliassa vähemmistö menee kouluun ja Rion & Sao Paolon mafiareviirit muistuttavat sota-alueita, joissa viattomia siviilejä kuolee päivittäin. Ricardo heitti myös villin lukeman, kun keskustelimme liikenteestä; Suomessa väistellään hirviä ja Brasiliassa luoteja: 10 000 kuolee kuulemma vuosittain autosta ammuttuina. Ajovirheet saavat vähän eri merkityksen. Toisaalta antaisin lähes mitä tahansa saadakseni kokea pikkukylien hiljaiset rannat ja chillin sambakulttuurin.

Suomi on minulle ikuisesti ykkönen ja olen ylpeä suomalaisuudestani, kerron siitä täällä paljon, mutta en halua olla tuomitsemassa Irania tai Brasiliaa. Voimme oppia toisiltamme ja kehittyä kansakuntina. Mutta jos nyt totta puhutaan, ”hei kamaan”, te, jotka luette tätä blogia Suomen kielellä, useimmat asutte Suomessa, olette nauttineet satojen tuhansien eurojen ilmaisen koulutuksen, juoneet puhdasta vettä hanasta koko elämänne ja eläneet pelkäämättä lähes koko ikänne vieläpä joutumatta miettimään seuraavan aterianne saatavuutta – teille suosittelen jokaisen päivän aloittamista parin minuutin köllöttelyllä sängyssä tuntien syvää kiitollisuutta elämästänne ja läheisistänne. Elämänne ja päivänne täyttyy tämän jälkeen lämmöllä ja lähdette hymyillen ovesta ulos jokaiseen päivään.

Tuon viimeisen lauseen jälkeen on muuten vaikea sanoa enää mitään, kun tuntuu, että kaikki oikeesti tärkeä tuli jo tuossa sanottua.

Ai niin, on täältä myös todistusaineistoa miten työnjako naisten ja miesten välillä menee hotellihenkilökunnallamme. Ei olla täällä ilmeisesti kuultu miestenpäivästä! Nainen tiskin takana tekstaa ja mies luuttuaa!

Hotellista puheenollen, asumisratkaisu on ollut soutamista ja huopaamista. Yksi check-out hotellistamme oli jo, asunto oli kuitenkin surkea, joten paluu tapahtui hotellille päivän jälkeen.

Tänne emme suostuneet muuttamaan, vaikka sähköliitännät vaikuttivatkin luotettavilta.

20141120_164540

Pelaajistamme 6 siis tarvitsee majoitusta. Nyt presidentti siivoutti asunnon ja tarjosi sitä uudelleen, mikä johti edelleen iranilaispelaajarintamamme johdolla siitä kieltäytymiseen. Toistaiseksi siis mennään vielä tällä uljaalla hotelliaulalla…

20141116_165118

Ricardo oli muuten pienempänä jo luonteeltaan raffi jätkä. Kun mutsi valitti otetuista korvarenkaista, poeka oli ottanu keittiön pöydältä haarukan ja iskeny sillä korvalehdestään läpi, ”tehdään sitten perkele lisää!”. Nyt kun hän sanoi, että jos seura laittaa meidät asumaan siihen paskaan asuntoon, hänestä ei jää kuin jarrujäljet, kun mies painelee takaisin Brasiliaan, niin jotenkin uskon häntä. ”Kyllä tai ei” -filosofia siis jatkuu ja tekee elämästä yksinkertaista. Itse olen ottanut sen linjan, että räyhään kentällä sen mitä tarvitsee, kentän ulkopuolella peesaan muita.

Tämähän etenee jouhevasti, kun edellisestä asiasta tulee aina mieleen seuraava. Presidentistä tuli mieleen kaksi juttua. Ensinnäkin, sopimuksemme matkustuskieltopykälä toteutettiin melko tehokkaasti: presidentti kävi hotellillamme, omi passimme povitaskuunsa ja pamautti puolen miljoonan mersullaan horisonttiin. Lähettäkää joululahjat siis tänne!

Toiseksi, olin nokkimisjärjestyksestä epätietoinen. Luulin, että tuo presidentti on täällä se kova jätkä. Osoittautui, että hän on vasta oppipoika. Tämä tuli selville eräiden harjoitusten jälkeen, kun koko joukkue kaikkine taustoineen, noin 25 henkilöä, kutsuttiin kokoushuoneeseen. Siellä presidentti istui sivupallilla ja puhetta johti hänen isänsä, todellinen pääperkele, josta Mehran käänsi minulle sanat ”f***ing billionaire”. Hänen molemmilla puolillaan istui kaksi arvokkaan näköistä vanhaa herraa, jotka siunasivat miehen puheet.

Yhtä kaikki, tämä seuran todellinen johtaja, puolen kaupungin omistaja, joka oli operatiivisen vastuun siis jo antanut pojalleen, puhui fiksuja. Hän kertoi, että olemme kaikki tässä yhteisössä yhtä, yhdessä häviämme ja voitamme. Peliajalla ei ole väliä, ainoastaan sillä, että joka päivä olet ystävä toiselle ja autat panoksellasi joukkuetta sekä kentällä että sen ulkopuolella. Elämänkokemus ja menestyksekäs bisnesura näkyi ulkoisesti kultaisena timantein koristeltuna Rolexina ja mikä tärkeämpää, sisäisesti syvällä tietoisuudella siitä, miten seuraa pitää johtaa. Pelaajat nyökyttelivät, pidettiin pari puhetta lisää ja häivyttiin yön pimeyteen – ehkä entistä eheämpänä.

Kyllä täällä myös treenataan. Tänäänki oli kolmen tunnin laji. Tapanani on ollut lähettää pari ”hitiksi muodostunutta kyykkyvideota” someen aika ajoin. Laitetaan siis taas tuuleemaan…

Ensin suomalaisten tyylinäyte fyysisestä harjoittelusta:

Ja sitten iranilaisen:

Ricardo ei vapaisiin painoihin koske, mutta vatsoja vääntää!

Kerrotaan seuraavaksi vähän iranilaisesta sisustustyylistä: kotien huoneissa ei ole huonekaluja, vaan pelkät matot lattialla ja pari tyynyä. Se oli siinä. Kun kävimme teellä joukkueemme managerin asunnolla, kameraa ei ollut mukana, joten kuvaa huoneesta ei valitettavasti ole. Matto on pehmeä ja iso. Lattialla istutaan ja puhutaan lepposia kuuman kupposen ääressä. Tykkään.

Iranista voisi kertoa myös sen, että täällä iso osa autoista kulkee kaasulla. Taksikuskimme kävi tankkaamassa ruhtinaallisella 1,2 eurolla, sai takaluukun säiliöön 10kg kaasua ja kertoi ajavansa sillä noin 250 km. Mitä suomalainen ammattiautoilijoiden liitto sanoo tähän?! Jos haluatte tietää miten autoasia kannattaa Suomessa järjestää, haluatte ajatella planeettamme parasta myös liikkuessanne tai olette kyllästyneet kalliiseen bensanhintaan, kysykää ratkaisua biokaasu-asiantuntijalta Viljami Kinnuselta (viljami.kinnunen@tut.fi), hän on luvannut vastata tiedusteluihin mielellään.

Ruoka-asioista ei sinänsä ole mitään uutta, mitä nyt aamupala alkaa olemaan yhä suuremmassa osassa, kun syömme vain kolme kertaa päivässä. Tuo paikallinen juusto on muuten sairaan hyvää. Pillerit ovat vitskuja, ei miestä vahvempaa.

20141118_093729

Jos jonkua urheilijan ravitsemus enemmän kiinnostaa, kerrottakoon, että protskupitoisesti mennään, kananmunia ja lihaa pääasiassa. Hiilarit tulevat lähes ainoastaan valkoisesta riisistä. Tämän lisäksi iso kasa salaattia ja vihanneksia jokaisella lounaalla ja päivällisellä. Puntin jälkeen otan heraa, lajitreenin jälkeen jotain nopeata hiilaria. Juomana on käytännössä ainoastaan elektrolyyttipitoinen vesi. Koska en voi vaikuttaa ruokailujeni koostumukseen, lisäravinteina käytän kalaöljykapseleita, magnesiumia, C- ja D-vitamiinia sekä sinkkiä.

Ajeltiin peliin kuskin ja Ricardon kanssa. Kadulla törmäsimme kulkijaan. Nämä ovat näitä perus iranilaisia yllätyksiä – ei ollut muuten kenenkään lemmikki, vaan kulkuri.

20141112_152056

On muuten melko irrallista tämä juttuni tällä kertaa. Jatketaan siis samalla linjalla. Pojat kertoivat puntilla sen verran elämästään täällä, että kaikki äijät ovat käyneet Iranissa armeijan, kestoltaan kaksi vuotta. Tyyli oli kuulemma sama kun urheilukoulussa, eli alun parin kuukauden intensiivijakson jälkeen leppoisasti loppuviikko urheilua ja alkuviikossa pari päivää särmää.

Armeijasta luonnollinen jatkumo on tietysti alastomuus. Täällä se on melkoinen tabu. On suorasukaisen suomalaisen mielestä hämmästyttävää, että täällä jäbät ei mielellään käy suihkussa treenien jälkeen yhteisissä tiloissa tai jos vieraspelireissulla on pakko, niin se tehdään alushousut jalassa. Myös pukukopissa ja uimahallissa kamojen vaihto on oma taiteenlajinsa, kun puhtaat bokserit laitetaan vanhojen päälle ja vanhat ujutetaan jotenkin välistä pois niin, ettei vehkeet pääse vahingossakaan vilahtamaan. Samaan aikaan puntilla iranilaiselle ei ole mikään ongelma vetää ”viimeinen sarja ilman paitaa”. Fysiikkatreeneissä näkyykin siis pelti paljaana treenaavia urheilijoita yhtä paljon kuin aurinkorannoilla punertavia suomalaisia.  Alastomuus on siis suhteellista.

Ennen viimeistä teemaa, jos edelleen jaksatte lukea, toivon, että otatte ison rauhan ja laitatte youtubesta soimaan suosikkibiisini Iranista – antakaa sielunne levätä hetken lukiessanne.

Viimeinen aiheeni koskee Ricardoa. Tämä mysteerien mies on iso osa elämääni täällä, koska vietän hänen kanssaan väkisinkin lähes koko päivän – hotellihuoneessa, taksissa, treeneissä, ruokapöydässä ja puistonpenkillä auringonpaisteessa.

Yksi esimerkki kertoo miehestä paljon. Taksikuskimme oli yksi päivä tavallista hiljaisempi ja alakuloinen. Lopulta hän alkoi purkautua ja kertoi kuinka oli ylityöllistettynä viime yönä nukahtanut rattiin ja törmännyt tienviittaan. Auton etukulma oli ihmeen vähän rutussa ja mies täysin kunnossa. Auto oli hänen ainut omaisuutensa ja mies oli murheen murtama. Ricardo otti tilanteen haltuun etupenkillä. Hän ensin rutisti kuskia niin, että varmasti tuntui, ja vaatimalla vaati miehen hymyilemään ja tajuamaan tilanteen. Saarna kesti lähes 10 minuuttia. Perillä hotellilla taksikuski toisteli Ricardon oppeja: ”Suurin omaisuuteni on vaimo, tyttäreni ja oma terveys. Autoja ja materiaa tulee ja menee. Voin olla iloinen, että säilyin hengissä.” Tämän jälkeen kuski lähti meidän pakottamana kotiin nukkumaan ja kertoi seuraavana päivänä nukkuneensa 10 tuntia, enemmän kuin kuukausiin yhtäjaksoisesti. Hymy oli palannut miehen kasvoille ja tyttärenkin kanssa jaksoi leikkiä eri tavalla.

Ikään kuin se tähän sopisi, niin esimerkki tunnelmasta perustaksimatkalta…

Lisätään höyryä ja laitetaan henki päälle, sanoisi Teemu Haka. Ricardon kanssa eläminen on siitä erikoista, että koskaan ei tiedä milloin hetki vie elämän syvimpien keskustelujen äärelle. Monien pelaajien kanssa kommunikointi on k-18 videoiden katselua älypuhelimesta ja sekin on hauskaa. Ricardon kanssa läppä on samanlaista välillä ja usein olemme myös hiljaa vaivaantumatta esim. koko ruokailun ajan. Joskus mopo lähtee keulimaan ja huomaamme keskustelevamme vaahto suussa todella diipeistä aiheista.

Tässä pari Ricardon hc-settiä näytteeksi. Hän aloittaa: ”Kasper, you believe in God?” Seuraa minun hämmästyneen ilmeeni jälkeen oma pitkä sepustukseni suomalaisesta kulttuuritaustasta ja persoonassani olevasta syvästä uskosta logiikkaan, rationaalisuuteen ja tietoon. Jeesus on minulle pitkälti historiallinen henkilö ja Raamattu ihmisten kirjoittama kirja. Toisaalta olen saanut vahvan kristillisen kasvatuksen ja kodissamme rukoiltiin iltarukous pitkän kaavan kautta, joka ilta. Tunnustan myös, että vaikka Jumalolento on minulle vaikea käsittää, niin jonkinlaista henkisyyttä minussa on. En osaa sitä selittää enkä varsinkaan määrittää minkäänlaista uskoontulemisen hetkeä. Jätän portin auki ja jatkan itsetutkiskeluani. Ricardo sen sijaan on jo polkunsa löytänyt.

Tällaisen keskustelun kävin hänen kanssaan juuri tänään. Ricardo, kuten kerrottu, löysi uskonsa ja muutti elämänsä suuntaa. Hän ei uskonut pitkään muuhun kuin kokisviivaan ja uuteen naiseen joka ilta. Kun kysyin häneltä miten muutos tapahtui, hän vastaa yleensä kahdella elämänfilosofiallaan, jotka ovat ”yes or no” tai ”day by day”, mutta tällä kertaa hän kertoi: ”I can tell u this very moment, even the time on the clock”. Here we go…

Lukijoille, jotka eivät ole Ricardo intoilijoita, pahoittelut, mutta olen päättänyt kertoa asioista, jotka tällä hetkellä täällä ovat minulle merkityksellisiä, joten annan palaa. Setti on minusta mielenkiintoinen.

Päästyään kuiville aineista ja perhe-elämään käsiksi, Ricardo pössytteli vielä joskus omaksi ilokseen jotakin mietoa. Näin tapahtui yhtenä iltana, kun hän ennen Brasilian superliigamatsia halusi rentoutua, ja musan kuuntelun lomassa poltteli mari-sätkän jos toisenkin. Seuraavan päivän peli sattui olemaan Ricardon yksi uran parhaista, ja hän takoi sarjakakkosta vastaan 30 pinnaa heidän yllätysvoitossaan. Kesken onnitteluhalausten ottelun jälkeen, Ricardo sai 12 pelaajasta arvalla kutsun doping-testiin. Tuolla hetkellä hän muisti eilisillan typeryyden ja hänen päänsä musteni. Hän vääntäytyi väkisin – yrittäen peitellä sen mitä pystyi – suorittamaan testin ja luhistui sen jälkeen pukuhuoneen suihkuun kuin maailmansa menettäneenä. Tieto tulisi olemaan kaikkialla, netissä, ystävillä ja perheellä. Brasiliassa tästä seuraisi loppuiän pelikielto ja hänellä ei olisi enää töitä urheilijana – saati mainetta luotettavana ihmisenä.

Kun toivo oli mennyt, hän muisti vaimonsa kehoituksen ja rukoili. Ricardo demonstroi minulle tänään konkreettisesti päivällispöydässä, kuinka hän oli polvillaan suihkun alla ja itki holtittomasti. Hän julisti vimmatusti ”ikinä en ole sinuun uskonut, enkä tähän päivään mennessä ole uskonut sinun olevan olemassa, syntejä mulla on enemmän kuin koko hallissa muilla yhteensä, mutta jos jotain siellä ylhäällä on, niin nyt on aika se näyttää. Annan elämän sinun käsiisi ja jos tästä pelastun, lupaan rukoilla joka päivä elämäni loppuun asti ja lähteä jopa kirkkoon.” Hän kasasi tämän jälkeen itsensä viimeisenä joukkueen bussiin eikä nukkunut seuraavana yönä. Tulevat 15 päivää testien tuloksia odotellessa olivat hänen elämänsä hirveimpiä. Hän ei kertonut vaimolleen mitään.

Testituloksia varten mies meni paikalliseen fyssariin ja pyysi siellä hoitajaa avaamaan kuoren. Hoitaja kysyi: ”onko tässä joku ongelma?” ja Ricardo pyöritteli päätään sydämen hakatessa lähes rinnasta irti. Hoitaja katsoi pitkät sekunnit paperia ja sanoi, ”ok, you´r clean, u can go”. Ricardon silmät suurenivat, hän taisteli yhden nielaisun alas, kätteli ja kääntyi ovelle. Ulkona hän juoksi ja huusi ja riehui kuin olympiavoittaja saaden vastaantulijat väistämään toiselle puolelle katua tätä hullua. Hän sai elämänsä takaisin ja meni kotiin suutelemaan vaimoaan julistaen tälle rakkauttaan. Kädet täristen hän kertoi tälle koko tarinan nyt jälkeenpäin. Jos joku ei tajua millaisista panoksista tässä puhutaan, voi tutustua vaikka Mika Myllylän tarinaan.

Tämän jälkeen Ricardo on ajatellut ylempiä voimia ja rukoillut joka päivä. Kotikirkossaan hän soittaa skebaa ilosta puhkuen ja hymyilee leveästi. Hän tietää, että taivaallinen sydämen ääni ohjaa hänen elämäänsä.

Samantyyppisiä syvälle meneviä keskusteluja käymme silloin tällöin politiikasta, uskonnosta, kansojen eroista ja ylipäätään elämästä. On mielenkiintoista, kun saman henkilön kanssa voi heittää sikaläppää, miettiä lentopallohyökkääjän riskienhallintaa tai puhua arvoista, tai vaikkapa maapallon tulevaisuudesta. Kuten blogi-sivuni ylhäällä olevasta ”tietoja bloggaajasta” -kohdasta käy ilmi, koen myös itseni melko moniulotteiseksi ihmiseksi. Luulen, että olen saanut uuden hengenheimolaisen, ystävän.

Jos edellinen biisi on jo loppunut, voi seuraavaksi kuunnella minun ja Ricardon suomalaisen lempibiisin, joka on sanoitukseltaan ja rytmisesti meille välillä lähes henkireikä.

Ricardo, tuo rekkakuski, leikkasi hiukseni eilen. Ensi kerralla menen parturiin, kyllä vai ei?

20141120_092804

Loppuun vielä pieni ylläri: Twitterissä (@vuorinen7 ) kerroin, että minua pyydettiin mukaan metsästämään antilooppeja veitsellä yöllä. Kieltäydyin. Mutta suostuin vapaapäivän kunniaksi lähtemään hotellityöntekijöiden mukaan käppäilemään paikalliseen viidakkoon, suojeltuun Golestanin kansasallispuistoon vuorille.

Matkalla sinne, vastaan tuli Valepa. Jarmo Korhonen on ylväänä etualalla lähimpänä.

20141114_142530

Myös Iranissa voi olla ruska.

20141114_142829
Ensi töikseni jouduin raivaamaan hakulla meille tietä, että pääsimme eteenpäin.

20141114_143456

Viidakko oli synkkä ja sakea,

20141114_145012

mutta lopulta löysimme myös jotakin kaunista.

20141114_152541

Ja jotta tämä multimediablogi olisi täydellinen överi, tein hieman viidakossa tylsistyttäni pienen hassutteluvideon Golestanin maisemissa. Kesto 13 minuuttia, mutta lupaan vähintään pienen hymynkareen jossakin kohtaa. Kiitos ja anteeksi, kertokaa taas mitä haluatte ensi kerralla, niin mennään johonkin toiseen suuntaan laitojen yli.

-K