Faneille.com - Urheilumedian ZlatanSuomalainen yleisurheilumenestys, siis mikä? Tero Pitkämäen sairastelut pilasivat kaikki realistiset mahdollisuudet mitaleihin, joten siihen nähden hänen viidettä sijaansa voidaan pitää erinomaisena suorituksena. Myös kävelijä Aleksi Ojalan taistelua ja sen aikaansaamaa tyydyttävää sijoitusta voi oikeasti pitää hyvänä suorituksena. Muiden kohdalla selitykset ovat vähissä.
En todellakaan edes odottanut kovimpien optimistien tavoin mitalisijoja kolmiloikkaaja Simo Lipsaselta tai pistesijoja Minna Nikkaselta ja Linda Sandblomilta, mutta olisin toivonut näkeväni venymisiä. En todellakaan allekirjoita ajatusta, jossa kisoihin lähetettäisiin vain menestysurheilijoita, mutta haluaisin nähdä paikalle päässeiltä omaan tasoon nähden huippusuorituksia. Ikävä sanoa, mutta suomalaisen urheilun perisynti, alisuorittaminen tärkeimmillä hetkillä, näkyi isossa osassa kisakoneeseen noussutta urheilijamassaa.
Kehtaan väittää, että kyse on loppujen lopuksi rahasta. Jääkiekon valtamaassa virrat ovat kääntyneet jääkiekkoliiton taskuihin ja muille lajeille on jäänyt vain pieniä puroja. Olisikin mielenkiintoista nähdä, miten maajoukkuejääkiekkoon iskostettu voittamisen kulttuuri ja ammattimainen valmennustapa pikkujunnuista a-maajoukkueeseen toimisi yksilölajeissa. Veikkaanpa, että menestystä ainakin sataisi.
Rahan kerääntyminen lätkäjätkien ja heidän sidosryhmien taskuun ei tietenkään ole kendoilijoiden syytä, vaan kyse on jälleen suomalaisen urheilukatsojan menestyksen nälästä. Markkinat ovat armottomat, siellä missä on katsojia, niin siellä on myös toiminnan rahoittajia. Ja koska kaikki pyörii rahalla, niin käytännössä eurot määräävät lopullisen menestyksen. Toki lahjakkuudella on merkitystä, mutta lahjojen jalostaminen tuloksiksi vaatii rahaa.
On turha valittaa menestyksettömyyttä ja pohtia esimerkiksi keihäänheiton osalta kilpailun kiristymistä ja lajin kansainvälistymistä. Syy suomalaisen urheilun yksipuolistumiseen on puhtaasti meissä itsessämme. Siitä ei voi eikä oikeastaan edes saa syyttää ulkoisia tekijöitä. Onkin aika pohtia rahanjakoa ja siitä seuraavaa menestystä uudelleen. Haluammeko oikeasti elää puhtaasti yhden menestyslajin varassa, vai pyrimmekö luomaan markkinointi koneiston muihin lajeihin, jolla rajallisia euroja saataisiin valumaan ohi jääkiekon? Entä mitä olemme kansakuntana valmiit maksamaan julkisista varoista menestyksen tähden?
Tosiasia on kuitenkin se, että nykyinen tukisysteemi on se kaikkein huonoin vaihtoehto. Rahaa menee, mutta juuri niin vähän, että menestys jää saavuttamatta. Jotta menestysnälkä saataisiin tyydytettyä, niin euromäärien tulisi nousta ja paljon. Herääkin kysymys, että kannattaako tällaista toimintaa pitää edes yllä? Tulisiko siis huippu-urheilu pistää kokonaan markkinoiden vietäväksi, jolloin julkinen raha loppuisi kokonaan?
Ammattiurheilijoiden toimeentulon edellytykseksi muodostuisi näin ajatellen vain ja ainoastaan menestys. Mikäli urheilijat tiputetaan niin sanotusti tyhjän päälle, eli urheilija-apurahat lopetettaisiin, niin seurauksena olisi ainakin se, että potentiaalisimmat ammattiurheilijat pyrkisivät määrätietoisemmin parempiin tuloksiin. Ammattiurheilijat eivät enää kilpailisi toisiaan vastaan vain kentällä, vaan myös sponsorimaailmassa.
Tällainen ajattelumalli ei kuitenkaan suoranaisesti lisäisi menestystä, vaan muuttaisi koko urheilutoiminnan rakennetta. Kärki kapenisi, mutta muuttuisi resurssien lisääntyessä entistä terävämmäksi. Apurahojen poistuessa kokonaan monet pienten lajien edustajat jäisivät vaille toiminnan jatkon luovia mahdollisuuksia. Markkinavoimien armoille jätetty ammattilaisurheilu muuttuisikin pahimmillaan komeiden ja kauniiden mainoskasvojen temmellyskentäksi. Toisaalta seuroille riittäisi rahaa, jolla tuettaisiin kansalaisten jokapäiväistä liikkumista. Nykyään huonolla hoidolla olevat liikuntapaikat korjattaisiin ja uimahallejakin saattaisi syntyä nykyistä enemmän. Markkinatalous on kuitenkin armotonta. Esimerkiksi pitkien loukkaantumisten varalta tulisi huippu-urheilijoilla olla vakuutukset kunnossa.
Vaihtoehtoinen tapa olisi julkisen tuen määrän huomattava nostaminen. Tällöin urheilijat ja heidän valmennettavansa voisivat keskittyä täysipäiväisesti urheilemiseen. Nykyisessä systeemissä monet maajoukkuetason urheilijat elävät nälkäpalkalla. Eikä ole ollenkaan tavatonta, että menestystä tavoitteleva urheilija joutuu tekemään toista työtä, jotta selviää elämästään hengissä. Tämän asian poistaminen tarpeeksi suurilla tuilla nostaisi keskittymisastetta ja siten myös tuloksia melkoisella varmuudella. Mutta kolikon toisena puolena olisi harrastusliikunnan tukemisen totaalinen alasajo.
Ainoa varma asia on se, että nykyisen kaltainen rahojen tuhlaaminen on lopetettava. Saadut tulokset osoittavat sen, että laitetuille euromäärille ei löydy vastinetta menestyksen puolella. Vaikka molemmat esittämäni ratkaisuehdotukset ovat äärimmäisen rajuja, niin ne parantaisivat tilannetta nykyhetkeen verrattuna. Huippu-urheilun rahallinen tukeminen on kuitenkin mielestäni huonosti perusteltua tiukan talouskurin aikana, jolloin kaikkialta ollaan valmiit leikkaamaan. Olemmeko kansakuntana valmiit hyväksymään huonon menestyksen, kunnes jakovaraa taas on tarjolla enemmän? Ainakin minä olen.
Kansikuva: Patrick Smith/Getty Images