Liigacup on pelkästään Veikkausliigajoukkueille tarkoitettu kilpailu, joka avaa niiden osalta virallisen jalkapallokauden. Se pelataan tänä vuonna 19. kertaa. Tosin virallisia ja kilpailullisia ottelut ovat ainoastaan juhla- ja mainospuheissa. Ja juuri kilpailullisia otteluita nykyistä reilua puolta vuotta pidemmälle ajalle jalkapallomme kehittyäkseen tarvitsee.
Nykyään tammi-huhtikuussa pelattavassa liigacupissa ei ole tarjolla minkäänlaista rahapalkintoa tai muuta porkkanaa, vaan joukkueet kisaavat ainoastaan siitä kuka saa nostaa Sami Hyypiä-palkintona tunnetun liigacupin mestaruuslautasen ilmaan.
Taloudellinen tilanne suomalaisessa jalkapallossa on HJK:ta ja SJK:ta lukuun ottamatta tällä hetkellä sellainen, että pelaajiston kasaamista viivytellään rahan säästämiseksi. Siksi liigacupissa testataan paljon pelaajia, ja kokoonpanot vaihtelevat ottelusta toiseen. Kun vielä joukkueet rytmittävät talvikauden harjoittelunsa ja kovat harjoitusjaksonsa kesän Veikkausliigaa eivätkä liigacupia silmällä pitäen, pelien taso heittelee todella paljon.
Liigacupin arvostus vaihtelee seuroittain. Esimerkiksi HIFK:lle liigacup on selvästi ollut tärkeä kilpailu. Moni joukkueen pelaajista pelaa ensimmäistä kertaa Veikkausliigatasolla, ja se on näkynyt kovana näyttöhaluna jo talvella. Myös RoPS:n valmentaja Juha Malinen on todennut liigacupin olevan joukkueelle tärkeä, koska Rovaniemelle on vaikea houkutella laadukkaita harjoitusvastustajia. Toisaalta Malinenkin on jatkuvasti painottanut liigacupin olevan harjoitusturnaus. Ja sellainen se kaikille joukkueille nykymuodossaan väistämättä onkin.
Tuore esimerkki kilpailun arvostuksesta tai sen puutteesta on hallitsevan Suomen mestarin HJK:n päätös ajoittaa Espanjan leiri samaan ajankohtaan liigacupin välierien kanssa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että paikalliskilpailija HIFK saa välierässä tulevana lauantaina vastaansa HJK:n reservijoukkueen Klubi-04:n. Tilanne oli viime vuonna identtinen, sillä välierävaiheeseen selvinnyt Klubi peluutti samasta syystä reservijoukkuettaan SJK:ta vastaan.
Menestykseen kansainvälisillä kentillä tähtäävää HJK:ta on vaikea syyttää sen tekemästä ratkaisusta. Yhtä vaikea on syyttää liigacupin väheksymisestä taloutensa kanssa taistelevaa Pietarsaaren Jaroa, jolla oli liigacupin alkaessa sopimus 13 pelaajan kanssa. Kukin seura toimii omien tavoitteidensa ja toimintaedellytystensä mukaan vallitsevan kilpailujärjestelmän puitteissa.
Miten kilpailukautta sitten voitaisiin pidentää? Käytännössä ainoa järkevä keino on pidentää Veikkausliigan sarjakautta. Kolmikertaisen sarjan ensimmäinen kierros aloitettaisiin jo helmikuun alussa, ja se pelattaisiin ulkotekonurmilla tai halleissa. Näin ottelutahdistakin saataisiin inhimillinen, ja sarjan aikana pelaamisen ja harjoittelun rytmi olisi paremmassa tasapainossa. Nykyisellään siinä ei ole järjen hiventäkään.
Suomessa on puhuttu iät ja ajat sarjakauden pidentämisestä juuri merkityksellisten ottelujen tärkeyden vuoksi, mutta nykyinen kehitys on yllä mainituista syistä ollut viime vuosina täysin päinvastainen. Jos joukkue on kasassa maaliskuun lopusta lokakuun loppuun, on täysin turha höpistä pitkäjänteisestä työstä tai pelaajien ja joukkueen kehittämisestä yhtään mitään. HJK ja SJK menevät varmasti valitsemallaan tavalla eteenpäin niin joukkueina kuin yksilöinäkin, mutta se ei silti auta suomalaista jalkapalloa isossa kuvassa, sillä keskimääräinen toiminnan taso on se joka lopulta merkitsee ja ratkaisee.
(Teko)syitä sille miksi kieltämättä radikaalia muutosta ei voi tehdä löytyy kyllä kasapäin yleisön mielenkiinnosta olosuhteisiin. Jos kuitenkin mietitään Veikkausliigan ja koko suomalaisen jalkapallon urheilullisen tason nostamista, on tämä ainoa mahdollinen tie. Parin kuukauden omatoiminen harjoittelu ja sen jälkeen kolmen ja puolen kuukauden harjoituskausi on kestämätön yhtälö, jos tavoitteena on nostaa jalkapallomme tasoa.
Kuitenkin ennen kuin mietitään millä keinoilla kilpailukauden pituutta voitaisiin lisätä, pitää kysyä halutaanko sitä todella? Liigacup ja Veikkausliiga ovat molemmat Palloliiton alaisia kilpailuja, joita Veikkausliiga Palloliiton kanssa tehdyn järjestämissopimuksen nojalla hallinnoi. Aloite tällaiseen muutokseen tulee sen takia lähteä liigahallitukselta eli seuroilta itseltään. Vasta sen jälkeen Palloliiton kilpailutoiminto ja liittohallitus voivat käsitellä asiaa ja tehdä päätöksiä.
Ongelma ja isoin este muutokselle tai muutoksille on se, että liigahallituksessa on yksi edustaja jokaisesta liigaseurasta, ja kaikilla on yksi ääni. Päätöksiin tarvitaan määräenemmistö, ja se mikä olisi suomalaisen jalkapallon etu, ei välttämättä ole seuran edustajien mielestä vaikkapa Kuopion Palloseuran tai Turun Interin etu. On luonnollista ja väistämätöntä, että kokonaiskuvaa enemmän jokaista kiinnostaa oma etu.
Onkin mielenkiintoista nähdä mitä tapahtuu ensi syksynä, kun Veikkausliigan ja Palloliiton välinen sopimus umpeutuu. Mitä tapahtuu, jos Palloliitto ottaa pääsarjatoiminnan takaisin haltuunsa? Seurojen toimesta tämä kehityskulku on demonisoitu Suomen korkeimman sarjatason lopuksi ja kuoliniskuksi seuroille. Onko asia todella näin, vai voisiko siitä seurata jotain hyvääkin? Esimerkiksi se, että asioista päättävä elin kykenee jatkossa katsomaan objektiivisesti koko suomalaisen jalkapallon etua.