Kenraali Ilmeetön ja Punakoneen aikakausi

Se oli aikaa jolloin unelma oli jossain kaukana, tavoittamattomissa. Unelmaa tavoiteltiin perinteisesti joulun alla Moskovassa Izvestija-turnauksessa, keväällä MM-kisoissa ja neljän vuoden välein myös olympialaisissa. Se vain oli mahdoton saavuttaa, sen tiellä oli kivikasvoinen este – kenraali armeijoineen.

Joskus muinaisella 1970-luvulla suomalainen urheilufani oli tottunut lyömään vetoa kaveriensa kanssa kotikatsomossa jo ennen kuin vedonlyöntiä kaupallisesti oli tarjolla. Leijonamiehistön luistellessa jäälle Neuvostoliittoa vastaan lopputuloksesta tuskin sai vastavetoa millään kertoimilla, mutta mielenkiintoa peleistä ei puuttunut. Ehkä tyypillisimpiä tilanteita oli se, kun suomalaisille vihellettiin jäähy ja Troika Petrova liukui jäälle. Vedonlyönnin aihe? Ei suinkaan se tuleeko maali, vaan kauanko kestää ennen kuin maali tulee. Yleensä tuli aika pian.

Legendaariset Mihailov-Petrov-Harlamov kiusasivat Suomea – ja kaikkia muita – 70-luvun lopulla viimeisiä vuosiaan ja olivat sementoineet asemansa jääkiekkomaailman huipulla. Lisää sementtiä tuli vaihtoaitioon juuri näinä vuosina, kun vetovastuun punakoneesta otti Viktor Tihonov. Yksi kamera-ajo Neuvostoliiton vaihtoaition kautta riitti ja toivo kuoli lopullisesti. Penkin päässä seisoi kivikasvoinen mies, josta huokui täydellinen tietoisuus siitä, että hänen joukkueensa voittaa pelin. Ei siis saata voittaa tai todennäköisesti voittaa, vaan voittaa. Piste.

Ja myös voitti. Uutta voimaa nousi vanhojen suurten pelaajien tilalle. Krutov-Larionov-Makarov korvasi vähitellen Troika Petrovan Neuvostoliiton ykkösnyrkkinä, mutta rivikatsojalle välittyi suhteellisen vahva tunne siitä, että vaikka Tihonov olisi marssittanut kentälle Kiviset ja Soraset, ilme olisi pysynyt täsmälleen samana. Ja tulos myös. Tihonovin seulan läpi kaukaloon harvoin pääsi muita kuin voittajia.

Leijonat rimpuili parhaansa mukaan kuten rimpuilivat muutkin Neuvostoliiton haastajat., mutta suotta. Tihonov elehti vaihtoaitiossa kuin harkiten tarkoin viritetyistä naruista vedellen. Käsi ohjasi hiukan suuntaa, mutta sanoja tai sen isompia eleitä ei tarvittu. Pienemmät huomasivat siinä vaiheessa viimeistään paikkansa kun – ei jos – Neuvostoliitto iski kiekon maaliin. Tuuletus kaukalossa oli lähinnä hillittyä kaverin taputtelua, ”tuuletus” vaihtopenkillä vaati tarkkuusmikroskooppia sen havaitakseen.

Todennäköisesti Tihonov ei ollut elehtimättä tarkoituksellisesti tai ainakaan nimenomaan sen takia, että olisi halunnut nöyryyttää vastustajaa erityisesti. On tavallaan helppo ymmärtääkin, ettei 13-1-voitosta riehaannu ihan sydänkohtauksen partaalle asti. Silti tämä mies onnistui tekemään juuri sen: osoittamaan ”meille muille” kuinka pieniä olemme, kuinka vailla mahdollisuuksia, kuinka voimattomia.

Tilastoniilot voivat kaivella useammankin esimerkin siitä miten Tihonovin joukkue on joskus jopa hävinnyt otteluita. Sillä ei ole mitään merkitystä, olennaista on se että jokaisen isomman ja pienemmän pikkupojan muisto miehestä on kuolematon: tuo mies on voittaja ja hänen joukkueensa on voittamaton. Piste. Maali. Toinen maali. Aina: maali. Ei koskaan: maali! Miksi suotta?

Maanantaina pitkäaikaisen sairauden jälkeen menehtynyt Viktor Tihonov oli sotilasarvoltaankin kenraali ja sitä hän oli myös johtaessaan joukkojaan kaukalon laidalla. On turha kiistellä siitä oliko Tihonov maailman paras jääkiekkovalmentaja vaiko ei kenties lähelläkään sitä. Varmaa on, että jokainen joka vuosia sitten näki miehen kasvot tv-ruudussa vaihtopenkin takana, muistaa hänet yhdessä mielessä. Voittajana.

Viktor Tihonov osoitti, ettei urheilupersoonan tarvitse olla puolihullu räyhääjä tullakseen legendaksi. Tai mitään sinne päinkään. Venäjälle päin voisi vinkiksi heittää, että pahvisen Tihonovin kuvan kuskaaminen vaihtoaitioon toisi jo sinällään joukkueelle aimo annoksen uskottavuutta. Ja elekielikin olisi suurin piirtein kohdillaan edelleen.

Mies joka pahviversionakin herättäisi enemmän kunnioitusta kuin moni nykyinen päävalmentaja on tehnyt jotain, joka urheilussakaan ei ole selviö parhaillekaan. Hänestä on tullut kuolematon, ainakin meidän sen ajan kokeneiden katsojien mielissä.