Perjantain päänavaus: Pervitiinia, perkele

Katselin lumipyryn sakeuttamaa Lahden avajaisspektaakkelia hymy huulillani. Mieleni palasi menneisyyteen; kuinka naiivisti 16 vuotta sitten ajattelinkaan suomalaisten karpaasien olevan puhtaita. Odotukset olivat korkealla, sillä olihan monet huipuistamme parhaassa mahdollisessa iässä. Mika Myllylän ikimuistoinen Ramsaun viisikymppinen poikisi lisämenestystä ja suomalaista urheiluhistoriaa kirjoitettaisiin kapiteelein.

Tarina kieltämättä sai uuden luvun ja taatusti isoilla kirjaimilla kirjoitetun, mutta ei kuitenkaan aivan siinä muodossa, jossa nuori armeijapoika sen toivoi olevan.

Tätä juttua valmistellessa kiusasin muutamaa ystävääni mielikuvaharjoitteella: Jos yhdistät Lahden ja hiihtokilpailut, niin mikä kolmas asia mieleesi juolahtaa? Onko se Puna-Petäjä, Hemohes vai hienot hiihtokilpailut? Niinpä. Lahden maailmanmestaruuskisojen konnotaatiot ovatkin lähes poikkeuksetta negatiivisia, vai pitäisikö sanoa aineellisia.

Myös nykyään doping-aineet ovat vahvasti mukana päivittäisessä urheilutiedotuksessa. Ajoittain esiin nostetaan Therese Johaugin huulirasvat, toisinaan taas puheenaiheena on venäläisten väitetty valtiojohtoinen doping-ohjelma. Tuntuukin, että vaikka vuodet vierivät, niin urheilun ongelmaksi muodostunut farmakologinen suorituskyvyn maksimointi on pitänyt pintansa. Suomessa on myös aina osattu hyödyntää lääkkeiden tuomat edut. Ei ole salaisuus, että monet menneisyyden mitaleista on voitettu pervitiinin voimalla.

Arto Halosen kohudokumentti Sinivalkoinen Valhe heittää epäilyksen varjon myös myöhempien saavutusten puhtauden ylle. Kuulun ehkä kyynisimpään kansanosaan, mutta väitän, että suoritusten parantaminen on kuulunut aina kilpaurheiluun. Olisikin hienoa, jos takavuosien huipputähdet lajista riippumatta tulisivat ulos kaapeistaan ja puhuisivat suoraan käyttämistään lääkeaineista. Vai tapahtuuko esimerkiksi NHL-sankareidemme leukojen leventymiset jonkun harjoitteen seurauksena?

Istun paljon autossa, joten musiikkikanavien yksitoikkoiset soittolistat ovat tulleet liiankin tutuiksi. Niinpä olen siirtynyt kuuntelemaan Yle Puhetta. Perjantaisin lähetettävä urheilupuhetta mukavasti popularisoiva Lindgren & Sihvonen on yksi suosikkiohjelmistani. Menneenä perjantaina ohjelman vieraana oli uutta kirjaansa, Suomalainen hiihtodoping, esittelemään saapunut Erkki Vettenniemi. Hänen mukaansa koko testausjärjestelmä on kallis ja se toimii huonosti. Käyttäjät ovat aina askeleen edellä testaajia ja kilpajuoksu on loputonta. Vettenniemi ehdottaakin koko antidopingtyöstä luopumista. Eräs hänen perusteistaan on näkemykseni mukaan ohittamaton: Millä muulla alalla on rangaistuskäytäntönä elinkeinotoiminnan estäminen lääkkeiden käytön takia?

Toden totta, eihän doping-aineiden käytössä ole oikeastaan kysymys muusta kuin suorituksen maksimoinnista kemikaalien voimin. Vettenniemen argumentaatiossa doping rinnastuukin mäkimiesten hyppypukuihin ja suksien voiteluihin. Se on yhtä lailla ulkourheilullista, mutta voiton kannalta merkittävää.

Doping-aineiden käytön sallimisessa on kuitenkin myös negatiivisia puolia. Nykyisen kontrollin on tarkoitus suojata urheilijoita käytön tuomilta haitoilta. Väitän kuitenkin, että absoluuttiselle huipulle pääseminen edellyttää doping-aineiden käyttöä, joten muutos sallivaan linjaan olisi lähinnä kosmeettinen. Tilanne ei todellakaan ole parhain mahdollinen, mutta ihmisluontoon kuuluu kilpailullisuus, jolloin menestymisen eteen ollaan valmiit riskeeraamaan kaikki mahdollinen terveydestä alkaen. Osittain tästä syystä en usko joskus esitettyyn kahden erillisen kilpasarjan malliin. Seurauksena olisi mielestäni vain se, että nykyinen peitelty doping-aineiden käyttö siirtyisi niin sanottuun puhtaiden kilpasarjaan, jolloin oravanpyörä vain alkaisi alusta uudestaan.

Vaihtoehtona täydelliselle aineiden vapauttamiselle ja antidopingtyön lopettamiselle ehdotan kohdennusten selkeää muutosta. Lapset ja nuoret ovat erityisryhmä, jota kannattaa varjella liiallisilta kemikaaliryöpyiltä. Laittaisinkin kaikki nykyiset antidopingiin kohdistetut varat alle 21-vuotiaiden valistamiseen ja testaamiseen. Tämän jälkeen katsoisin urheilijat aikuisiksi, jotka tekevät omat päätöksensä. Aikuisten elinkeinon harjoittaminen on heidän asiansa ja jos he sitä varten ovat valmiita pilaamaan terveytensä, niin siihen ei kellään olisi mitään asiaa. Ainakin valistukseen ja opastukseen olisi riittävästi paukkuja, joten kukaan urheilija ei voisi sairastuessaan väittää, ettei tiennyt asioista.

Omissa silmissäni Marjo Matikainen, Marja-Liisa Kirvesniemi, Juha Mieto ja muut kansallissankarit olisivat aivan yhtä arvokkaita, vaikka he myöntäisivät käyttäneensä kiellettyjä aineita. Jos siis myönnettävää olisi. Asennemuutoksella olisi myös vaikutusta urheilijoihin itseensä. Nykyään ikuisesti stigmatisoidut kiinnijääneet saisivat elämänsä ja kunniansa takaisin.

Avoimuuden ja sallivuuden linjalla selvittäisiin myös tulevaisuuden traagisilta kohtaloilta, joista surullisimmaksi esimerkiksi on noussut Mika Myllylä.

Kansikuva: European Press Agency / AOP