Kiistellyn 50+1 -säännön ansiosta Bundesliiga elää ja voi hyvin myös tulevaisuudessa

Saksassa yksi ikuisista väittelyn aiheista jalkapallon ympärillä on ollut jo pitkään maan jalkapallossa pätevä, ainutlaatuinen 50+1 sääntö. Kun Saksan jalkapalloliiga, DFL (Deutche Füssball Liga), kokosi yhteen maan päättäjiä valtakunnalliseen debatointiin aiheesta, aloittivat aktiiviset jalkapallokannattajat massoittain oman kampanjointinsa pykälän puolesta. Bundesliiga-stadioneilla on nähty aiheeseen liittyviä tifoja, banderolleja ja muita mielenilmaisuja, jotka huipentuivat viime viikolla yli 3000 eri kannattajaryhmän allekirjoittamaan vetoomuksen, säännön voimassapitämisen puolesta.

Frankfurtissa viime viikon torstaina pidetyssä kokouksessa suurin osa Bundesliigan ja 2. Bundesliigan seuroista kannattivat 50+1 pykälän säilyttämistä, joten sääntö pidettiin voimassa. Kannattajat saivat tahtonsa läpi.

Kannattajat on seura

Borussia Dortmundin yleisökeskiarvo on Euroopan suurin. 81 360 katsojaa vetävälle Signal Iduna Parkille matkustaa pelipäivinä myös aina paljon turisteja ja markkinointipäällikkö Carsten Cramer on kertonut, että pelkästään jalkapallon emämaasta Englannista saapuu arviolta 1000 jalkapalloentusiastia jokaiseen keltamustien kotiotteluun. Luku on hämmästyttävä ja edelleen nousussa, lukemattomien ihmisten tullessa ympäri Eurooppaa Saksaan Bundesliiga-jalkapalloilun perässä. Stuttgartista Gelsenkircheniin, Dresdenistä Düsseldorfiin ja Hampurista Müncheniin. Mikä on se liikkeellepaneva voima, joka saa heidät tulemaan?

Parhaalla tahdollakaan ei voi sanoa, että Bundesliigassa pelattaisiin Euroopan korkeatasoisinta jalkapalloa. Eiköhän kaikki sitä kaipaavat ihmiset tiedä suunnistaa joko Barcelonaan tai Madridiin Lionel Messin ja Cristiano Ronaldon perässä. Kyse ei myöskään voi olla Euroopan parhaimmista pelaajista, sillä ne löytyvät Espanjan viheriöden lisäksi Pariisista, Lontoosta ja Manchesterista – Ei siis todellakaan Bremenistä, Kölnistä tai Berliinistä. Eivätkä liioin jalkapallon perässä matkustavat turistit ainakaan tule nähdäkseen kilpailullista ja tiukkaa mestaruustaistelua. Siitä on pitänyt huolen suuri ja mahtava Bayern München, joka jyrää tänäkin vuonna mestaruuteen, jo kuudennen kerran peräkkäin.

Vetovoimaan on joki muu syy ja se on ilmeinen. Ihmiset tulevat tunnelman vuoksi.

Schalke-fanien taidonnäyte ottelussa Hertha Berliniä vastaan. (Kuva: Getty Images)

Kannattajilla on aidosti sananvaltaa Saksassa. He saavat seistä katsomossa. He saavat nauttia halutessaan tuopillisen olutta pelin seuraamisen ohessa. Ja mikä parasta, he maksavat lipuistaan inhimillisen hinnan. Käytännössä kenenkään ei tarvitse jättää peliä näkemättä sen vuoksi, ettei olisi varaa ostaa lippua.

Nämä asiat ovatkin Saksan jalkapallon selvästi suurimmat myyntivaltit, ja ne ovat joko suoraan tai epäsuorasti linkittyneitä keskiössä olleeseen 50+1 sääntöön. Pykälään, joka takaa, että suurin valta seuroissa pysyy niillä, joille se merkitsee kaikista eniten.

Eli kannattajille.

Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta kannattajat pystyvät kirjaimellisesti osallistumaan ja vaikuttamaan omien seurojensa asioihin ja heillä on laillinen sananvalta päätöksenteossa. Heille kyse on yhteenkuuluvuudesta ja emotionaalisesta siteestä. Poikkeuksellinen kokonaisuus ihan maailmanlaajuisestikin.

Saksalaisseurat pystyisivät helposti lisätä ottelutapahtumista saatavia tuottoja, poistamalla isot ja edulliset seisomakatsomot ja vaihtamalla ne kauttaaltaan kalliimmiksi istumapaikoiksi. Tällaista ei kuitenkaan tule tapahtumaan niin pitkään, kun seurojen jäsenillä on päätäntävalta asiassa. Kalliit liput toki parantaisivat seurojen taloutta, mutta samalla se tekisi kannattamisesta mahdotonta monille nuorille ja vähäosaisille ihmisille.

Petolliset sijoittajat

Ilman 50+1 säännöstä, monet jalkapalloseurat olisivat vaarassa joutua ulkopuolisten sijoittajien käsiin, joiden tarkoitusperät eivät välttämättä palvelisi seuran ja sen kannattajien etuja. Englannissa on todella suuriksi kasvaneita seuroja, kuten vaikkapa Chelsea ja Manchester City, jotka menestyvät uusien omistajien myötä nykyään hienosti.

Silti toisenlaisiakin tarinoita löytyy.

Perinteiset seurat kuten esimerkiksi Portsmouth, Blackpool, Leyton Orient ja Coventry City ovat ajautuneet taistelemaan olemassaolostaan sijoittajien vehkeilyiden takia. Niiden, jotka tullessaan lupasivat paljon, mutta antoivat lopulta niin kovin vähän.

Surullisia esimerkkejä on myös Saksassa, joista yhtenä karuimmista on 1860 Münchenin kohtalo. Vuonna 1966 Bundesliigan mestaruuden voittanut perinneseura ajautui dramaattisten ja monisäikeisten omistajasekoilujen jäkeen totaaliseen kaaokseen, ja putosi 2. Bundesliigasta suoraan neljännelle sarjaportaalle, Regionalliga Bayerniin. Täysin sekaisin oleva seura menetti samalla kotikenttänsä ja se pelaa nyt kotiottelunsa pienellä ja nuhjuisella Grünwalder Stadiumilla hulppean Allianz Arenan sijaan ja sen fanit ja seurajohto ovat lähes sotatilassa keskenään.

Toisaalta toinen münchenilainen, FC Bayern, on erinomainen esimerkki siitä, mitä on mahdollista saavuttaa vaikka 50+1 sääntö onkin käytössä. Suurimmat sponsorit Audi, Allianz sekä Adidas omistavat kukin 8,33 prosenttiosuuden, seuran jäsenten hallitessa 75% osuutta. Tämän ansiosta seurassa vallitsee täydellinen balanssi tuottoisan sponsoroinnin ja vahvan alueellisen identiteetin ylläpitämisessä. Symbioosi, joka palvelee kaikkia osapuolia.

Vastapuoli, joka on yrittänyt päästä eroon 50+1 pykälästä, on perustellut kantaansa taloudellisilla hyödyillä ja saksalaisen jalkapallon avaamisella ulkopuolisille sijoittajille. Heidän mielestään sijoittajaryhmien suuret satsaukset auttaisivat muita seuroja kuromaan FC Bayernin kasvattamaa eroa kiinni ja auttaisi maan seuroja menestymään paremmin Euroopan seurajoukkuekilpailuissa. Mutta voisiko se olla sen arvoista?

Kannattajakulttuurin säilyttäminen ykkösprioriteetti

Tuntuu turhalta ja typerältä asettaa saksalainen futis ja brittifutis jatkuvasti toisiaan vastaan, mutta toisaalta vertailulta maailman suurimpaan jalkapallosarjaan on vaikea välttää. Manchester Unitedia luotsaava Jose Mourinho on osoittanut useaan otteeseen pettymyksensä Old Traffordin tunnelmaan. ”Unelmien teatteri” on hänen mukaansa liian hiljainen isäntien pelatessa Brightonin ja Huddersfieldin kaltaisia joukkueita vastaan.

Portugalilainen lienee aivan oikeassa, eikä kyse ole pelkästään Unitedin omasta ongelmasta. Samaa voi sanoa nykyään myös useimmista Liverpoolin Anfield Roadilla, Chelsean Stamford Bridgellä, Manchester Cityn Etihadilla tai Arsenalin Emiratesilla pelatuista Valioliigan otteluista.

Stadionit kansoittavat vuosi vuodelta yhä vahvemmin hyvätuloiset britit ja varakkaat turistit ympäri maailman, jotka tulevat kokemaan sitä aitoa ja uniikkia lädikulttuuria, josta englantilainen jalkapallo on tullut jo vuosikymmeniä sitten kuuluisaksi ja teki siitä rakastetun. Harmillista silti, että juuri sitä alkuperäistä henkeä on alati vaikeampi löytää enää englantilaisesta pääsarjafutiksesta. Tämän takia 50+1 säännön säilyttäminen oli iso voitto kannattajille ja vahva viesti kaikille saksalaista jalkapalloa seuraaville. Se edustaa kaikkea sitä, mikä on tehnyt maan seurajalkapalloilusta niin mielenkiintoisen.

Saksalaisseurat eivät ole pärjänneet viime vuosina toivotusti Euroopan kentillä, eikä todellista kilpailua Bundesliigan voitostakaan olla tänä vuonna saatu aikaan. Vahvan kannattajakulttuurin ansiosta laji kuitenkin elää ja voi hyvin Saksassa, sillä siellä se on edelleen kansan peli, volksspiel, ja toivottavasti pysyy sellaisena aina.

Artikkelikuva: All Over Press