Suomalaisen jalkapallokansan odotukset eivät olleet korkealla, kun Huuhkajat matkasi Turkin vieraaksi Antalyaan. Odotetusta tappiosta huolimatta jalkapallomaajoukkueemme esitys oli ryhdikäs. Tämä tarina vaan alkaa käydä surullisen tutuksi. Miten Huuhkajien esityksiin pitäisi suhtautua?
Ne kirotut keskitykset. Kaksi keskitystä ja peli oli käytännössä taputeltu. Turkin ykköskärki Cenk Tosun pääsi luvattoman helposti rankomaan Suomea ensimmäisen vartin aikana. Etenkin Besiktas-hyökkääjän kulmapotkusta pukkaama toinen maali oli katastrofaalisen surkeaa puolustamista.
Isäntien osumiin on kuitenkaan turha jumittua. Huuhkajien kisasaumat menivät jo viime vuoden puolella, joten katseet täytyy kääntää pelillisiin asioihin. Markku Kanervalle ominaiseen 4–4–2-ryhmitykseen asettunut Suomi esiintyi varsin rohkaisevasti. Etenkin toisella puoliajalla, kun Turkki hölläsi prässiä ja luovutti pallonhallinnan Suomelle, kykeni joukkue pitämään ja kierrättämään palloa.
Pallonhallinta ei kuitenkaan ole minkään sortin itseisarvo, kuten Mixu Paatelaisen surullisen kuuluisa joulukuusi osoitti. Pelivälineen hallinnoinnista ei siis ole iloa, jos maalipaikat jäävät uupumaan. Niihin Suomi ei montaa kertaa päässyt. Etenkin hitaissa hyökkäyksissä murtautuminen oli ylivoimainen tehtävä. Toki täytyy antaa tunnustusta Turkin laadukkaalle puolustukselle, jonka tiiviin pakan läpi olisi ollut vaikea murtautua vaikka Kuningas Jari Litmanen olisi ollut pyörittämässä peliä.
Haluan kuitenkin nostaa esille sen asian, että tämän kaltaisia esityksiä Huuhkajilta ollaan nähty lähes koko 2010-luku. Periaatteessa hyvää pelaamista, muutamia hyödyntämättömiä maalipaikkoja ja tappio. Juuri Hans Backen ajalle tappiot rohkaisevalla esityksellä olivat ominaisia.
Rive Kanervaa ei tietenkään sovi soimata yhden ottelun perusteella ja miehen projekti on vasta alussa, mutta sama tarina alkaa pikkuhiljaa puuduttamaan. Maajoukkueessa pelataan vain ja ainoastaan tuloksesta, eivätkä tappiot hyvillä esityksillä kohota joukkueen uskoa omaan potentiaaliin, eikä kannattajien uskoa kisalippuun.
Kanervan projektille keskeisiä ovat tietysti myös pelaajat. Ylen studiovieraana ollut Juha Malinen nosti aiheellisesti esiin kysymyksiä siitä, mihin suuntaan Huuhkajat haluavat mennä pelillisesti. Etenkin kahden miehen keskikentän keskusta on kriittinen.
Eilen ytimessä luutivat Sakari Mattila ja Alexander Ring. Kokeneita maajoukkueratsuja, mutta ei missään nimessä tarpeeksi laadukkaita pelaajia jos Suomi haluaa joskus arvokisoissa pelata. Mattila toki on tasainen suorittaja, jolta tietää mitä saa, mutta Huuhkaja-luotsien pakkomielle peluuttaa kaikilta ominaisuuksiltaan keskinkertaista Ringiä herättää ihmetystä ottelu toisensa jälkeen.
Olen Malisen kanssa täysin samaa mieltä siitä, että keskustaan pitäisi ottaa Mostagh Yaghoubin kaltaisia pelaajia, jotka tekevät itseään aktiivisesti pelattavaksi ja jakavat pelivälinettä nopeasti eteenpäin. Vaihdosta sisään tullut Mosa ei välttämättä ole niin hyvä alaspäin kuin Mattila, mutta pallollisessa tekemisessä kaksikosta ei voi puhua edes samassa lauseessa.
Joka tapauksessa Turkin 2–0-voittoon päättynyt ottelu oli rohkaiseva esitys. Se myös osoitti karulla tavalla sen, ettei Suomella yksinkertaisesti ole varaa nukahdella kovempia maita vastaan. Projekti on alussa, mutta pikkuhiljaa pitäisi alkaa tulla tulosta. Loppuviimein on yhdentekevää miten voittoja raavitaan, kunhan niitä vaan raavitaan.
Kansikuva: All Over Press