Tuomas Virkkunen: Pedro-tarina

Ihailen monia urheilijoita. Rakastan jalkapalloa. Yksi iso asia onnistuneen urheilulähetyksen takana on selostajan intohimo. Voin tänä päivänä täysin rehellisesti myöntää, että jalkapallon ohella olen alkanut rakastamaan myös meidän ammattitaitoisia ja sielunsa peliin laittavia selostajia. Ja olen aika varma etten ole ainoa. Yksi hetki on eritoten painunut mieleeni ikuisesti. Se yhden pelin sisällä tapahtunut maaginen tapahtumaketju, kun Atlético Madrid kohtasi Getafen. Silloin äänessä oli Tuomas Virkkunen. Haluan tietää lisää.. Annetaan miehen itse kertoa, kuka siellä ruudun takana meitä hirveällä asiantuntemuksella ja täydellä tunteella tempaa mukaansa.

Tupe Tampereelta

Tupe on kerennyt kiertämään otteluissa myös fanina

Olen Tuomas Virkkunen, 34 vuotta, mua kutsutaan muun muassa nimillä Tupe, Vigdis, Pikku-Paskiainen, olen poika Tampereelta. En ota elämää liian vakavasti, pilke silmäkulmassa painan eteenpäin, mutta suurella intohimolla yleensä, ainakin niihin asioihin mihin jaksaa paneutua. Oon aika laiska noin yleisesti, elämästä nautiskelija, joka yrittää päivittäin sivistää itseään lukemalla mitä mielenkiintoisempia juttuja ja katselemalla dokkareita, mutta yksinkertaisesti mikään ei jää tähän päähän muistiin, ei edes hetkeksi. Matkustelisin koko ajan, jos se vaan mahdollista olisi. Rakastelisin koko ajan, jos se vaan mahdollista olisi.

Urheilutaustaa mulla on Tampereelta useammissakin futisseuroista aina 6-vuotiaasta lähtien. Oon Ilveksen kasvatti, TPV:ssä vetelin ekaa kertaa ikäkausijoukkueessa. Iän karttuessa pelailin Fc Tampereessa ja Paltsareissa. Tamperelaisuuden lisäksi yhdistävä tekijä seuroille ja mulle oli se, että olin käytännössä aina penkillä, seurassa kun seurassa.

”Voi voi, niin se vain tämäkin kaupunki oli ennen turvallinen ja hyvä paikka asua…nyt täällä on karhuja ja vuvuzeloja”–Tampere Unitedin pelissä, missä tuli kuulutus karkuteillä olevasta karhusta ja tämän jälkeen kuvaa yleisöstä, missä oli vuvuzeloja

Pelimuistoja on paljon, mutta sinällään parhaat muistot vaikuttavat edelleen nykypäivän elämässä paljon, koska sain ison osan parhaista kavereistani pelivuosiltani.

Nykyään suurimpana urheiluhimona on tennis, mitä käyn pelaileen useamman kerran viikossa. Suhde futikseen kieroutunut iän mittaan; rakastan peliä yhtä paljon kuin ennen, mutta en niinkään paljon nauti enää itse pelaamisesta, ainakaan yhtä paljon kuin ennen. Siis ison kentän futiksesta, kaikki pienpelit esim puistofudiksen 5 vs 5, ne on parasta.

Jumala Maradona, Kuningas Litmanen

En nyt niinkään fanita enää ketään nykyään, mutta sympatiseeraan useampia seuroja ja pelaajia. Syyt niiden takana vaihtelevat suuresti, joskus seuran taikka pelaajan historian takia, joskus joku yksittäinen asia vaikuttanut fiiliksen syntymiseen.

Maradona oli ja on mulle se isoin pelaaja. Sen soolomaali (meksiko 86) käynnisti enemmän tai vähemmän mun kiinnostuksen jalkapalloon, näin on isäni kertonut. Litmasen huikea ura jatkoi sitä kiinnostusta ja varmasti synnytti meikäläisessä viimeistään sen palon ja intohimon peliin.

Muistoja unelmien teattereilta

Fanikuva Dortmundin otteluita selostavan legendan, Norbert Dickelin kanssa

Ikimuistoisia matseja on paljon. Fanina varmastikin suurin on Lazio-Roma vuodelta 2005. Di Canio – Totti vastakkainasettelu. Di Canion käsimerkit ilmaan pelin jälkeen. Sain tietää Mike Mellonen ohjeistuksella ja suomennoksella, mitä kuittailevat toisistaan Curva Nord ja Curva Sud, ja ennen kaikkea mitä kapteeneille huudeltiin. Se oli ylipäätään ensimmäisiä isoja pelejä ulkomailla paikan päällä ja on edelleen yksi upeimmista kokemuksista. Tuon jälkeen on tullut nähtyä Barcelonan, Realin, Arsenalin ja Milanin kotipelejä, eikä ne ole tunnelmaltaan vetäneet vertoja. Toisaalta on tyhmää vertailla, koska Barca-Getafe pelissä ei nyt odottaisikaan tunnelman kohoavan kovin korkealle. Muistoissa on myös Old Firm vuodelta 2011; Celtic Parkin You’ll Never Walk Alone sai itkemään, Celticin fanien pomppien laulama Just Can’t Get Enough (Celticin johtaessa 3-0), sai nauramaan ja ihailemaan meininkiä.

Selostaessa mulle tärkeimmät pelit ovat olleet Zinedine Zidanen viimeinen peli Bernabeulla 2006. Tuo maaginen herra asteli pelin jälkeen tippa linssissä tervehtimään viimeisen kerran yleisöä. Zidane on Diegon ja Litin ohella mulle suurin pelaaja, olin aika palasina siinä kohtaa, oli vaikea puhua.

Del Pieron viimeisen pelin halusin selostaa. Sitä ei alunperin oltu laitettu ohjelmakarttaan ollenkaan, sain tuottajan suostuteltua ja peli tuli jälkilähetyksenä maanantaina. Tiesin jo tuloksen, mutten ollut katsonut peliä. Olin varautunut taistelemaan taas kyyneliä vastaan, mutta elän aina sen tilanteen mukaan, miten se vaan menee, mitä tunteita se herättää milloin minkäkin takia, ja silloin Alexin ”poistuminen” ei aiheuttanut niin valtavasti kyyneliä, vaan entistä suurempaa ihailua. En tiedä ketään toista, joka on viimeisessä ottelussaan kesken pelin lähtenyt kiertämään kenttää, kun koko yleisö on huutanut miehen nimeä ja seisaaltaan taputtanut, eikä edes ohjaajaa ole kiinnostanut seurata peliä, vaan Del Pieroa. Itselleni olen edelleen vihanen, koska kuukausien ajan mietin lähteäkö vaiko ei tuohon peliin ja tein jälleen kerran yhden väärän valinnan elämässäni.

Myös Joseba Etxeberrian viimeinen peli San Mamesilla oli vaikuttava. Ei pelaajana lähellekään niin ”suuri” kuin kaksi edeltävää, mutta Etxeberrian oman reaktion nähdessäni, oli kenties vaikein ottelu koskaan saada mitään sanoja ulos. Poistuminen kentältä kesti varmaan 10 minuuttia, ja koko sen ajan Etxeberria itki valtoimenaan…ja niin aika pitkälti minäkin.

Kun saat ruudusta seurata jotain sellaista, kun elää vaan sitä hetkeä, niin vaikka se ei koskettaisi sun elämää millään tavalla, niin jotain niin koskettavaa niissä on, että ainakin mut se saa tosi emotionaaliseen tilaan.

Parhaat muistot vihreältä veralta

Pelaajana Kokkola Cupissa TPV:ssä, B-junnuissa, en muista nyt vastustajaa, mutta oltiin ihan myllyssä. Sitten päästiin kahdella yhtä vastaan Korhosen Timpan kanssa läpi…Korhonen kilju vieressä koko helvetin matkan että syötä syötä, mutta tein saman minkä vain Pippo Inzaghi olisi osannut…menin yksin, kun vastustajan pakki huomasi mun ratkasun, se lähti blokkaamaan mun vetoa, mutta multa ei koskaan tullu perusvetoa, vaan jumalainen tsippi takayläkulmaan. Se on ehkä hienoin maali, minkä oon koskaan tehny. Ja parasta siinä oli myös se, että en tosiaan syöttänyt Korhoselle, koska ei siitä mitään olis kuitenkaan tullu siinä tapauksessa.

”Yleensä en sorru näin typeriin juttuihin. Yleensä sorrun vielä typerämpiin.”

Pelaajana tuli harvoin mokattua, esitykset olivat aika lailla täysin virheettömiä, penkillä kun olin. Yks tilanne kyl muistuu mieleen. Pelasin FC Tampereen A-junnuissa, Hervannan keskuskentällä, Jazz oli vastassa. Siellä oli joku ihan pirun taitava jätkä, vei meidän poikia miten halusi. Päätin jossain kohtaa että jos satutaan samasta pallosta taisteleen, mua ei ainakaan viedä. Enkä tarkota mitään Roy Keane -tyyppistä ajattelutapaa, vaan että menisin siihen tilanteeseen asenteella: rehdisti palloon, mutta voitan. Toisin kävi. Jätkä vei multa kahdet putket yhdessä ja samassa tilanteessa. Täydellinen nöyryytys. Ainoa vaihtoehto oli matkia Roy Keanea, ei tosin mikään paha rappaus, mutta silti suora punainen. Hävetti ja nolotti silloin, ja edelleenkin.

Hiljaisuuden retriitti

Töissähän mokia tulee koko ajan, ottelua kohden varmaan kymmenkunta. Hauskin ehkä se kun kerran kutsuin laukausta tuheroksi. Yksi oikeasti paha muistuu mieleen Tampere Unitedin euro-ottelusta, missä pidettiin hiljainen hetki ottelun alussa, kun kaupungissa oli padon murtumisen vuoksi menehtynyt ihmisiä. Yritin olla kai hauska, tai käyttää mukamas hienoa ilmaisua. Aloitin sen jälkeen jotenkin ”ehkä tänään vielä tamperelaisittain kyynelpadotkin murtuvat..” Vittu, että hävetti heti kun sen olin sanonut, vielä enemmän pelin jälkeen. Ja nyt jo melkein aikuisena, ajattelevana ”ihmisenä”, hävettää yhä enemmän. Nykyään kun pidetään hiljaisia hetkiä, yritän kaikin mahdollisin tavoin kunnioittaa tapahtumaa. En esimerkiksi aloita hirvittävällä hehkutuksella hiljaisen hetken jälkeen puhumaan pelistä. Pidän pitkän tauon hiljaisen hetken ja pelin välillä.

Peli on kuitenkin vain peliä, pitää yrittää pitää se oikeasti isoista ja merkittävistä asioista tyylikkäästi erillään.

Pedro

Tää tuo ensiksi mieleen meidän äänimiehemme ”Caligulan”, joka sanoi mulle astuttuani kopista ulos sen selostuksen jälkeen: ”Että sellainen sunnuntai”.

No, oon mä saanut tästä kyllä paljon posia, varmaan eniten jos kaikkia yksittäisiä juttuja katselee. Se oli sellanen ilta vaan, että se Atléticon mainos tuli mieleen sen pelin takia ja mä ajattelin aluksi yrittää taustoittaa tarinan myötä katsojille millanen seura on kyseessä. Koska eihän nyt kaikilla ole hallussa minkätyyppisestä seurasta on kyse. Mutta eihän se sitten kovin nopeasti mennytkään. Koko ajan mä vaan muistan miettineeni, että ”lopeta ny jumalauta jo tää sönkötys”…Aina niitten hiljaisten sekuntien aikana mä mietin, miten päättää tää mahdollisimman nopeesti mutta tyylikkäästi…eihän siitä mitään tullu.

Tekstiviestit alkoi piipata siinä muutamien minuuttien jälkeen, luin niistä yhden, missä oli ”mitä vittua siellä kopissa tapahtuu????”…en lukenut muita. Samaan aikaan sekä nauroin itselleni, että olin paniikissa, mutta joku mussa vaan päätti sitä tarinaa jatkaa. Tuli niitä muutamia maalipaikkoja. Olin ihan 50-50 että otanko kiinni niistä, rukoilin ettei tuu maalia, koska varsinkin jos Atlético olis siihen paikkaan sen maalin tehnyt, niin sehän olis vesittänyt ei pelkästään sitä tarinan kerrontaa, vaan koko sen tarinan ytimen….

Ei tullut maalia. Se pelasti mut.

”Toivottavasti Diego Simeone onnistuisi tehtävissään. La Liga ja ennen kaikkea Atlético tarvitsisi sitä. Toivottavasti hän ei kuitenkaan täysin puhunut totta pressitilaisuudessaan, kun sanoi “ajattelevansa Atléticoa 24 tuntia päivässä”…jo pelkkä tunti päivässä Atléticoa on vienyt vahvempiakin miehiä pehmeään huoneeseen. Pysyvästi.”

 ”Felix on tämän päivän sana. Vedän naaman täyteen ketsuppia, kun 90 minuuttia on tänä iltana pelattu, pelkästään Magathin kunniaksi.” -Wolfsburg – Bayern München, tilanteessa 5-1, kun Magath vaihtaa maalivahdin

Terveiset Faneille.com -perheelle:

Antakaa meille selostajille armoa. Syy minkä vuoksi me kuulostamme useimmiten vajakeilta on kaikessa yksinkertaisuudessaan se, että kun pitää pystyä tuottamaan puhetta koko ajan, on monesti vaikeaa tuottaa samalla myös järkeviä ajatuksia 🙂 Pysytelkää urheilun parissa, tavalla tai toisella. Ennen kaikkea eläkää terveellisesti ja rakastakaa toisianne!

Tuomas Virkkunen on pääasiassa jalkapalloon keskittynyt MTV Sportin selostaja. Virkkusen magiasta saamme seuraavan kerran nauttia 18.3.2014 MTV Sport 1 lähetyksessä ottelussa Real Madrid-Schalke klo 21.40.

Ja Tuomas, teidän ei tarvitse anoa armoa! Ainakin minun pyyteetön kunnioitus on teidän.