Kamppailulajit

UFC tarvitsee uusia sankareita 2014

Jani Mesikämmen
Tähän päättyi yksi ajanjakso. Kuva. Getty Images

Tähän päättyi yksi ajanjakso. Kuva: Getty Images

Vapaaottelumaailman kruununjalokivi Ultimate Fighting Championship aikoo järjestää alkaneena vuonna yli 40 ottelutapahtumaa, valloittaa uusia maailmankolkkia ja uusia sieluja. Lauantaina vuoden avannut Singaporen Fight Night antoi suuntaviivaa sille, mitä tuleman pitää. Edes ensimmäistä kertaa apajille päässeitä aasialaisia ei välttämättä suuremmin kiinnosta sinänsä päteviä tuntemattomia sankareita.

Euroopassa ja muissa syrjäisemmissä maanosissa järjestetään yhä enemmän iltamia, jotka ovat kivasti sanottuna alueellisia. Huipputaistelijoiden tähtivoimaa ei riitä millään enää kaikkialle. Mikä ei toki ole välttämättä huono juttu.

Ensinnä, kun vapauttaa itsensä tähtikultin ikeestä ja avaa silmänsä, peruskatsojallekin voi avautua aivan uusia näkymiä. Esimerkiksi suurelle osalle amerikkalaista MMA-yleisöä lienee täysin tuntematon tosiasia, että lauantaitanssien värikkäimmät ja kiinnostavimmat ottelut käydään usein siinä vaiheessa, kun perusjenkki kasaa vielä kisastudion eväitä keittiössä.

Toiseksi, eurooppalaisillekin UFC:n ”alueellistuminen” on hyvä asia, koska se avaa tietä yhä uusille – kyllä, alueellisille – tähdille. Itse asiassa niistä on huutava pula. UFC panostaa isolla kädellä Britanniaan, mutta markkinointikoneistolta puuttuu tällä hetkellä uusi, vetävä brittitähti. Sama mekanismi toimii muuallakin, Ruotsin Alexander Gustafsson kantaa koko Pohjois-Eurooppaa reppuselässä tällä hetkellä.

Ja kun Gustafsson pian kasvaa maailmantähdeksi, tarvitaan tilalle uusi ruotsalaisstara. Niin, tai sitten joku suomalainen voisi iskeä siihen väliin. Ehkä.

Mutta isompi teema otsikon liepeiltä on se, että UFC tarvitsee kipeästi uusia supersankareita kotimantereellaankin. Voitte katsoa kuvasta ylempää, miksi Anderson Silva ei ottele ainakaan vuonna 2014. Vain pari viikkoa häntä ennen Georges St. Pierre ilmoitti jäävänsä määrittelemättömän pituiselle hermolomalle. Raskaan sarjan mestari on tietysti Baddest man on the planet, nyt vaan on niin, että UFC:n tapauksessa Cain Velasquez on ottelukunnossa ehkä lokakuussa.

Amerikkalainen viihdeurheilu elää ja kuolee tähtiensä mukana. En sano, että UFC olisi suuremmin kompuroimassa lähitulevaisuudessa, mutta huiman viime vuoden tähtitykityksen jälkeen isot herrat ovat varmasti vähän mietteissään.

”GSP” on ollut suvereenin hallitsijakautensa ajan promootion väkevin markkinointimagneetti, hänen jälkeensä tulevan välisarjan tulevan mestarin myymät Pay Per View -katselut on laskettu huomattavasti nopeammin. Silva jätti myös jälkeensä valtavan montun, pitkäaikainen mestari kiinnosti yleisöä monella mantereella.

Onhan siellä toki Jon Jones – ja katseet kääntyvät entiseen ihmelapseen entistä vahvemmin. Hänen pitäisi nyt raahata kioskia perässään Silvan ja GSP:n edestä. Hyvä uutinen on se, että Jonesilla on edellytykset kasvaa lajin ensimmäiseksi todelliseksi supertähdeksi. Mutta hänkin tarvitsee kunnon vihulaisia suureksi kasvaakseen – Moi, Alexander Gustafsson.

Äh, peruutetaan äskeinen. Lajin ensimmäinen globaali supertähti ei ole Jones, vaan hän on nainen. Näillä main ilmenee usein ennakkoluuloja naisten vapaaottelun suhteen, mutta Amerikanmaalla ymmärretään sen viihdearvo ja merkitys uudenlaisen yleisön saavuttamisessa. Etenkin jos ykkösprinsessasi on Ronda Rouseyn tapainen poikkeusyksilö, judon olympiamitalisti ja tuleva Hollywood-stara.

Rowdy-Ronda otteli juuri joulun jälkeen, mutta hänen seuraava ottelunsa on poikkeuksellisen nopeasti helmikuun lopulla. UFC-johdossa oltiin melko luottavaisia Rouseyn menestyksen suhteen, sillä matsi toista olympiamitalistia, painija Sara McMannia vastaan oli tekeillä jo ennen edellistä tittelimatsia. Sanoinko jo, että UFC kaipaa kipeästi uutta vetonaulaa tälle vuodelle?

Lopulta myös Rousey tarvitsee arvoisensa arkkivihollisen. Miesha Tatesta ei siihen ollut. Jos ja kun McMann ei pilaa toivottua ”käsikirjoitusta”, lauteille on jossain vaiheessa pakko kärrätä maailman pelottavin nainen, Cristiane ”Cyborg” Santos. Ehkä sen aika on jo tänä vuonna.

Fanin silmin UFC:llä riittää onneksi pelaamattomia kortteja muutoinkin. Kuluvan vuoden aikana kannattaa seurata, miten rakennetaan supertähtiä ainakin seuraavista:

Silvan syrjäyttänyt Chris Weidman: loi uskottavuutensa kovimmalla mahdollisella tavalla, ”All American” ja unelmavävy, nyt tarvitsee vain niputtaa kovia vastustajia sopivalla tahdilla. Koneisto hoitaa loput.

Höyhensarjan kunkku Jose Aldo: jäätävän hyvä, kärsii isomman arvostuksen puutteesta, kuten valtaosa pikkumiehistä. Ottaa Silvan tontin ainakin brasilialaisten silmissä, mutta on vielä Silvaakin kielitaidottomampi, se voi hidastaa muuta menoa.

Naisten ensimmäinen korsisarjan mestari: naisten ensimmäinen vuosi UFC:ssä oli menestys, ja kesällä purkitetaan pelkästään 115-paunaisille neidoille pyhitetty The Ultimate Fighter -kausi. Sen päätteeksi starttaa uusi painoluokka. Tulevasta mestarista voi jo sanoa yhden asian: tyttö, sinä olet tähti.

Liittyvät artikkelit

5 Comments

  1. Marko Ståhl sanoo:
    06.01.2014 15:26

    Sääli miten pikkumiehet jää aina vähemmälle huomiolle, eikä saa ansaitsemaansa kunniaa. Esimerkiksi Renan Barao on hävinny ottelun viimeksi 14.4.2005 (ammattilaisuran ensimmäinen matsi) ja jonka rekordi 31-1-0 on yksi kaikkien aikojen kovimpia. Vaikkakin Barao on kuudes UFC:n pound-for-pound listauksessa. Ehkä sitä tunnustusta tulee kun Brasilian poika kuristaa untenmaille helmikuun alussa oteltavassa UFC169:ssä 135 paunaisten hallitsevan mestarin Dominick ”The Dominator” Cruzin (19-1-0)?!
    Fight of the year – potentiaalia kävi miten kävi.

  2. Sami Sundell sanoo:
    06.01.2014 17:36

    Alueellisuus voi pelastaa jotain siitä, mitä GSP:n ja Silvan myötä kotimantereella menetetään, mutta samalla se sirpaloi fanikentän ja vähentää tuotteen kiinnostusta kokonaisuutena: kun otteluillat alkavat olla Singaporen tapaisia, entistä vähemmän on niitä faneja, jotka jaksavat katsoa joka ottelun, tai edes pääottelun. Ja kun ei katsota, tulee myös entistä hankalammaksi luoda niitä tähtiä.

    Ei sillä, että UFC olisi tähtiä osannut rakentaa tähänkään asti. Tilannetta ei ainakaan helpota, että tämänhetkiset mestarit tuntuvat olevan herkästi särkyvää lajia: Cruz ei ole otellut yli kahteen vuoteen, Velasquezilla on ollut loukkaantumisia, Aldo oli taannoin levossa, Pettis on jälleen kuntoutumassa, ja nyt myös Jones on ollut hyllyllä. Oikeastaan vain Weidman ja Mighty Mouse ovat olleet aktiivisia, ja varsinkin Weidmanin ongelma taas on aika hajuton ja mauton persoona. Lisäksi nämä peijoonit katoavat johonkin maan alle otteluiden välillä.

    Jotta mestareista tulisi tähtiä, tarvitaan tosiaan haastajia, ja niistäkin on pulaa. Aldo ottelee seuraavaksi Lamasia vastaan, ja koko maailma kysyy ”Jaa ketä?” Tai itse asiassa ei edes kysy, sillä Aldon ottelut eivät oikein ole menestyneet PPV-myynnissä.

    … ja samaan aikaan, kun 145 paunan mestari ottelee nonamea vastaan, UFC pistää pelimerkkejä johonkin Conor McGregoriin: yritetään rakentaa hypeä, vaikka parhaana näyttönä miehellä on tällä hetkellä komea parta. Lamas-ottelun jälkeen paras haastaja voi hyvinkin olla lauantaina debyytin tehnyt Kawajiri, mutta se edellyttää Crusherilta vielä ainakin yhtä voittoa UFC:ssä – ja se voi koitua hankalaksi, kun ne tuntemattomatkin Top10-nimet ovat peijoonin kovia. Eikä Kawajiriakaan välttämättä tunneta USA:ssa.

    Ongelma näkyy myös Rouseyn tilanteessa. Hän saattaa hyvinkin olla UFC:n tämän hetken kovin nimi, mutta kuka on vastassa? Sara McMann on otellut UFC:ssä kerran, lähes vuosi sitten, piilotettuna johonkin alkuillan otteluun. Olympiamitali pelastaa paljon, mutta tässäkö oikeasti on paras haastaja, mitä UFC:llä on tarjota?

    1. Marko Ståhl sanoo:
      06.01.2014 21:17

      Aldolle enää vaikea löytää vastustajaa kun voittanut jo lähes kaikki.
      Kyllähän Conor McGregorille saatiin jo aika hyvä haippi rakennettua, ja pari viihdyttävää voittoakin ehti ottaa ennenku loukkaantui… Niinkuin niin monelle muullekin on käynyt. Sehän tuolla se ongelma tuntuu olevankin, kun tulee loukkaaantuminen tai muuten vaan pitkä väli otteluiden välillä niin nimet ja naamat tuppaa unohtumaan muiden kuin tosifanien mielistä. Kun tapahtumia ja ottelijoita on niin paljon!
      Mutta ei näistä pikkumiehistä (alle 170) enää sankareita saada… Toisinkuin 5-10 vuotta sitten kun Jens Pulver ja B.J. Penn vielä otteli ja pärjäsi.
      Diazin veljekset tuo sentään viihdearvoa, toiset vihaa ja toiset rakastaa.

      1. Sami Sundell sanoo:
        06.01.2014 23:15

        Aldo voitti lähes kaikki, mutta ottelutahti on kerran-pari vuodessa, ja sarjaan on tullut täytettä. Jos niitä potentiaalisia haastajia sitten väkisin pannaan toisiaan vastaan ennen kuin hypeä saadaan rakennettua, ei ihme, jos on kelvollisista haastajista pulaa.

        Bloody Elbowissa tms. oli suht hyvä kirjoitus siitä, miten hommaa hoidettiin Pridessa: isotkin nimet ottelivat sitä neljää-viittä kertaa vuodessa. Välissä oli ehkä täytevastustajia, mutta niillä saatiin kaverin nimi pysymään mielessä – ja samalla saatiin otteluiltaan myyviä nimiä ja niiden varjolla framille myös uusia ottelijoita.

        Jos UFC aikoo järjestää yli 40 otteluiltaa, sen puolesta varmaan vähän tiheämmällekin ottelutahdille olisi edellytyksiä. Jos tiheämpi otteleminen ei onnistu, niin käsittääkseni UFC:llä on peijoonisti ohjelma-aikaa Foxilla, on Fight Pass, on nettisivu, on Facebook, Google Plus, Twitter. Luulisi siellä olevan tilaa kehitellä jos jonkinlaista lisämateriaalia ja ottelijaprofiilia, highlighteja ja henkilökuvia, joilla niistä äijistä saisi persoonallisempia ja ihmiset kiinnostumaan.

        Esim. MW:ssä Silvan jälkeen pakka aukesi. Seuraavan kuukauden aikana on kolme kovaa ottelua: Rockhold vs. Philippou, Machida vs. Mousasi, Souza vs. Carmont. Kuka tahansa noista voi haastaa mestarin, kaikilla on highlight reel -materiaalia, jokaisella on tarina. Ei muuta kuin PR-osasto töihin.

        1. Marko Ståhl sanoo:
          07.01.2014 04:36

          Priden aikoihin ottelijoita oli huomattavasti vähemmän. Painoluokkia oli muistaakseni vain 4, kun niitä on nyt UFC:ssä 8. Kun on vähemmän mistä valita, on helpompi valita suosikkejaan. Ja toki totta sekin että sillon ottelijat ottelivat useammin vuoden aikana kuin nyt.

          Toinen juttu on nämä loukkaantumiset… Tuleeko niitä nykyään enemmän vai onko kynnys jäädä ottelusta pois pienentynyt suurten voittopaineiden takia? Esimerkiksi Priden aikoihin ja nykyään vielä Japanissa ottelun voittajalla ei ollut niin isoa merkitystä, kuin että miten ottelijat ottelivat.
          En tietenkään sano että kukaan sinne ikinä on halunnu mennä turpaansa ottamaan vaan
          sen takia että yleisö taputtaa ja kaverit kehuu ”että hyvä matsi.”
          Mutta tänäpäivänä jos sä häviät matsin – pari putkeen niin yhtäkkiä sä tipahdat co-main eventistä undercardille ja vielä huonommalla onnella saat potkut.
          Dominick Cruz joutuu jäämään sivuun helmikuun tittelimatsista nivusvamman takia ja luopuu näin 135-paunaisten vyöstä. Urijah Faber tulee Dominatorin tilalle Renan Barao vastaan.
          Voittaja vie siis mukaan kotiinsa maineen ja kunnian lisäksi myös Cruzilta jäävän vyön.

          Mutta mitä tuohon sankari-juttuun tulee, niin mun mielestä UFC on tehnyt tarpeeksi töitä ottelijoiden esille tuomisessa. Ohjelmia ja lisämateriaalia on tarjolla nykyään todella paljon! Ehkäpä moni ottelija saisi käydä Chael Sonnenin luennolla kuinka tuoda itseään esille ja miten siellä televisiossa esiinnytään, niin saataisin niitä supersankari-tarinoita….
          Sillä vaikka octagonilla on viimeaikoina mennyt miten nyt onkin mennyt, niin kuka ei rakastaisi The American Gangsteria!

Comments are closed.