Nuorten MM-kisat päättyi Suomen osalta ikävästi puolivälierätappiolla Ruotsia vastaan, mikä ei tullut suurena yllätyksenä.
Vuoden 2015 U20-kisat päättyi hieman eri tavalla kuin vuosi sitten Ruotsin Malmössä. Unelmaturnaus vaihtui suureen pettymykseen Kanadassa, missä Pikkuleijonilla oli huomattavia ongemia koko kisojen ajan. Suomi haastoi puolivälierissä Ruotsin mahtavasti ja pelasikin turnauksen parhaimman ottelunsa iskemällä Ruotsin verkkoon kolme osumaa – Se ei kuitenkaan riittänyt yhtä kisojen selvästi kovinta maata vastaan.
Kaikki pielessä
Pikkuleijonilla oli huomattavia ongelmia, joista suurin taisi olla valmennus. Hannu Jortikan johtama valmennusryhmä ei saanut joukkuetta kuriin, kuten Karri Kivi teki kumppaneineen vuosi sitten. Aika on ajanut selvästi ”Joresta” ohi eikä hänellä vain ole annettavaa tällaisissa kekkereissä, missä pelaajien yksilövalmentaminen nousee entistä enemmän esiin. Jortikan pelifilosofia ei ole nykyaikaisten valmentajien tasolla, minkä vuoksi Suomi olikin turnauksen yksi suurimpia pettymyksiä.
Kaikki lähtee valmennuksesta – Se tuli selväksi karulla tavalla. Huonon valmennuksen olisi voinut kompensoida loistavilla yksilöillä, mutta sekään ei olisi riittänyt kultapyttyyn asti. Suomi ei ole tuottanut koskaan tarpeeksi sellaisia yksilöitä, joilla voitaisiin voittaa isoja kisoja eikä tule koskaan tuottamaankaan. Leijonien menestys on aina perustunut loistavaan valmennukseen, minkä mukana on tullut kurinalainen joukkuepeli, joten näistä kisoista tullut lopputulos ei pitäisi olla suuremman luokan yllätys.
Viime vuonna kullan takana oli mahtava päävalmentaja, jonka mukana tuli mahtava pelitapa sekä joukkue. Viime vuonna Pikkuleijonissa oli myös turnauksen parhaimpia yksilöitä, joiden avulla Suomi marssi eteenpäin. Tänäkin vuonna Suomen joukkueesta löytyi nimekkäitä miehiä, mutta heistä ei kukaan ollut uusi ”teuvoteräväinen”.
Leijonien ykköskentässä luistelleilta Kasperi Kapaselta, Aleksi Mustoselta ja Artturi Lehkoselta odotettiin isoja tekoja, mutta tämä koko kolmikko voidaan heittää katogoriaan ”pettymykset”. Ainoastaan kapteeni Lehkonen esitti hyvää taisteluntahtoa ja yritteliäisyyttä, joten hänen arvosanansa on piirun verran parempi kuin ketjukavereillaan. Kapanen näytti viimeisissä otteluissa ajoittain hyviä elkeitä, mutta kokonaisuudessaan kisat oli häneltä enemmän kuin huonot. Kapanen oli kuitenkin se pelaaja, jonka piti johdattaa Suomi pitkälle.
Suomen ykköskenttä ei todellakaan ollut ainut pettymys, sillä esimerkiksi Suomen ykköspuolustaja Julius Honka oli kaukana siitä, mitä odotettiin. Toki Honka näytti hienoja yksilösuorituksia valovoimaisellaan luistelullaan, mutta montako kertaa hänen laukaukset löysivät lopulta edes maalille asti? Montako harhasyöttöä Honka teki omassa päässä? Montako tehopistettä Leijonien ykköspuolustaja lopulta viimeisteli?
Joukkueen avainpelaajien epäonnistuminen oli yksi syy Suomen tehottomuuteen. Eikä se ole yksistään heidän syynsa vaan myös Jortikan – Esimerkiksi Suomen ylivoimaan olisi pitänyt tehdä muutoksia rajulla kädellä, sillä ilman ykkösylivoiman toimivuutta ei voi menestyä. Monet muistavat, kuinka Teuvo Teräväinen johti Suomen ylivoimaa vuosi sitten, mutta nyt roolitukset tuntuivat pilaavan uuden ”teuvon” löytämisen. Suomen ykkösylivoimassa pyörittäjän paikalla oli yleensä Lehkonen tai Mustonen, joista kummastakaan ei ollut johtamaan sitä. Tästä johtui myös hyvin mielikuvitukseton ylivoimapeli, minkä vuoksi esimerkiksi Hongan tai Kapasen kudit eivät koskaan löytäneet maalille asti, kun vastustajien oli liian helppo pelata blokkauspeliä. Suomen ykkösylivoiman pyörittäjänä olisi voinut kokeilla esimerkiksi Roope Hintziä, jonka itseluottamas sekä pelikäsitys on rautaa. Hintz olikin Mikko Rantasen ohella Suomen parhaimmistoa koko turnauksen ajan. Hintz pysyi kuitenkin kokoajan kakkosylivoimassa, jossa pelikaverit olivat selvästi heikompia kuin ykkösessä.
Monet huonot ratkaisut pilasivat lopulta Suomen turnauksen, mutta uusi sivu on jo käännetty ja katse on suunnattu vuoden päästä pelattaviin kotikisoihin.
Tulevaisuus näyttää paremmalta
Aina kun Suomen juniorimaajoukkue on pelannut heikon turnauksen, nostetaan sosiaalisessa mediassa, lehdissä ja päiväkahvipöydissä esille Suomen heikko juniorituotanto. Totuuden nimissä Suomen juniorikiekko voi paremmin kuin moneen vuoteen eikä syytä ole huoleen. Kanadan MM-kisat oli vain yksi turnaus muiden joukossa ja vuoden päästä menestys saattaa olla aivan toisenlaista.
Suomi oli näissä kisoissa jalkeilla keskimäärin hyvin nuorella joukkueella, minkä vuoksi ensi kaudella moni joukkueen pelaajista nähdään kotikisoissakin mukana. Esimerkiksi Suomen kaksi ensimmäistä kenttää miehittävät Kapanen, Hintz, Rantanen sekä kärppäkolmikko Jesse Puljujärvi, Sebastian Aho ja Antti Kalapudas. Toisin sanoen Suomen hyökkäys on huomattavasti parempi kuin tänä vuonna.
Menneet kisat sujui myös Suomen puolustukselta heikosti ja vaihtuvuutta on luvassa, sillä vain Sami Niku oli alaikäisenä mukana Kanadassa. Suomen ensi vuoden puolustus on vielä kysymysmerkki, mutta jo tässä vaiheessa voidaan todeta, että kotikisoissa luistelee huomattavasti parempi joukkue kuin tänä vuonna. Vaikka Suomen huikea maalivahtitandemi poistuukin, on varastossa hyvinkin laadukkaita ja lupaavia kassareita. Valmennus onkin sitten oma tarinansa, mutta siihen on turha vielä puuttua.
Kokonaisuudessaan ensi vuoden kisat on jokaisella tavalla otollisemmat – Iso kaukalo, kotiyleisö ja laadukkaampi pelaajamateriaali. Kaikista parasta on kuitenkin se, että Suomen juniorituotanto on huomattavasti paremmalla mallilla ja jatkuvuutta on luvassa eikä tilanne näytä hyvältä vain ensi vuoden kisoja ajatellen.
Nämä kisat on syytä unohtaa ja keskustelu heikosta juniorituotannosta voidaan lopettaa. Pienillä muutoksilla Pikkuleijonat olisi voinut olla tänäkin vuonna mitalipeleissä, mutta tällä kertaa kävi näin.