Faneille.com - Urheilumedian ZlatanKeväällä tarpominen alkoi. Tero Pitkämäen äkillinen ja jopa uran jatkoa uhkaava loukkaantuminen vei Suomelta sen ainoan kansainvälisen tason varman suorittajan ja syömähampaan. Vaikka arvokisojen osalta puhuttiin tänä vuonna ”vain” EM-kilpailuista, niin suomalaisten menestyminen siirtyi melkoisen vahvasti pitkäaikaispotilaan Antti Ruuskasen rikkinäisille harteille. Naisten puolelta menestyspaineet olivat pienemmät, sillä vaikka Nooralotta Neziristä ja Kristiina Mäkelästä kuinka tohistaan, niin heidän tilastotuloksensa olisivat riittäneet vain finaalipaikkoihin Berliinissä, toki potentiaaliltaan molemmat upeat urheilijat ovat mitaliluokkaa.
Niin kuin lähtökohdat kauden huipentumalle eivät olisi olleet jo tarpeeksi haastavat, niin SUL vielä päätti omilla toimillaan pahentaa asioita. Täysin naurettava ja tietyllä tapaa jopa itkettävä mitalitavoite Berliiniin päästi ainakin allekirjoittaneella ilmoille epäuskoisen naurunpyrähdyksen. Jo pelkästään tilastoja katsellessa oli aivan ilmiselvää, että edes kauden parhailla suorituksilla ei joukkueella olisi ollut mitään asiaa kolmeen mitaliin. Itseasiassa yksikin olisi ollut hyvä saavutus, sillä kuudella suomalaisella oli mahdollisuuksia mitaleille, mutta heistä yksikään ei ollut varsinainen mitalisuosikki.
Kuten kaikki yleisurheilua seuraavat tietävät, niin Berliinin EM-kisat päättyivät täydelliseen mahalaskuun. Mitalisaldo jäi avaamatta ja pistesijojakin kertyi vain kolme kappaletta. Kyseessä olivat siis Suomen kautta-aikojen kehnoimmat EM-kisat. Vaikka virallisen kisatavoitteen täyttyminen olisi vaatinut aiempiin suorituksiin nähden suorastaan epäinhimillisen tason parannuksia, niin se ei käy syystä, että kisoissa suoriuduttiin yleisesti tavallista suoritustasoa heikommin. Voikin siis sanoa, että suomalainen yleisurheilua seuraava kansanosa joutui ensin urheiluherrojen pettämäksi, jota seurasi itse urheilijoiden pettäminen. Totaalisen ryvettyneet urheilijat olivat siis tilanteessa, jossa kukaan ei odottanut heiltä yhtään mitään Suomi-Ruotsi -maaottelussa.
Itse kuulun niihin yhden käden sormilla laskettaviin alle 60-vuotiaisiin, joille Ruotsi-ottelulla on yhä merkitystä. Koko maaottelun painoarvo on laskenut hitaasti mutta varmasti. Kun vielä parikymmentä vuotta sitten maaottelut pidettiin olympiastadionilla ja lehterit pullistelivat väkeä, niin nykyään on lähes mahdotonta saada muutamaa kokoluokkaa pienempää Ratinaa täyteen. Mielestäni tämä on oire nykyajasta, jossa paikallisuus loistaa poissaolollaan. Onkin sääli, että nykymaailma on tavallaan niin pieni, että oman kylän poikien suoritukset naapurin kylän poikia vastaan eivät jaksa kiinnostaa nuorempaa penkkiurheilijapolvea.
Olikin siis perin juurin hienoa seurata miesten maaottelua. Tunneskaala vaihteli ja penkkiurheilija sai kokea koko laajan repertuaarin aina syvimmästä epäuskosta täyteen riemuun. Kaikki kunnia siis Topi Raitaselle (kansikuvassa), jonka mahtava loppukiri maaottelun päättäneessä 1500 metrin kisassa ei tuonut vain miehille maaottelun voittoa, vaan myös yleisurheiluvuodelle mahdollisimman valoisan päätöksen. Tänään ei fanaattisen urheiluihmisen mielessä enää pyöri kauden aiemmat epäonnistumiset, vaan kaikki on edes hetken yhtä juhlaa.
Kansikuva: Mika Kylmäniemi /AOP