Perjantain päänavaus: Fanius syntyy tunteesta

Menneenä maanantaina oli taas se päivä, jolloin penkkiurheileva kansa piti pekkasia toimistoilta. Urheiluhullut pullakuskit lähtivät leipomoista ilman tunninkaan yönunia ja fanikulttuurin riivaamat opettajat haukottelivat lasten edessä. Super Bowl -sunnuntai on löytänyt myös Suomesta vakaan kannattajakunnan. Tuo urheilutaivaan helmi, joka yhdistää dramaattisen lajin, mielettömän markkinointikoneiston, Lady Gagan ja hulvattoman kasan rahaa, oli nähtävissä Viasatin ansiosta ilmaiseksi koko kansan kesken. Kieltämättä ottelu jää historiaan loistavasta draamasta ja käsittämättömästä viimeisen neljänneksen noususta. Ainoa vain, että väärä joukkue voitti.

Ottelun innoittamana aloin analysoimaan omaa tunnettani ja huomasin tutun kaavan, joka oikeastaan seuraa ainakin itseäni kaikessa penkkiurheilussa. Otan aina itselleni neutraaleissa urheilutapahtumissa ennakkoon altavastaajan puolen. Kyse ei ole siitä, että inhoaisin Tom Bradya ja hänen täydellistä elämää, johon kuuluvat yli 40 miljoonan vuosipalkka, Gisele Bündchen ja kattohuoneisto New Yorkissa. Ennemminkin kyse on siitä, että sympatisoin Matt Ryania, jonka lempinimi ”Matty Ice” ei suinkaan kerro jäänviileydestä, vaan jäätymisestä tiukoilla hetkillä. Muutenkin Atlanta Falcons herätti minussa enemmän sympatiaa, sillä kyseinen seura ei ole koskaan voittanut himoittua pystiä. Ei siis ihme, että elin tunteella ottelussa ja toivoin Julio Jonesin tuovan joukkueelleen tarvittavat pisteet.

Ennakkoon altavastaajien symppaaminen ei suinkaan ole ollut tavaramerkkini aina, vaan muistan hetken jolloin asia kirkastui. Ala-aste aikana tapasimme erään luokkakaverini kanssa hakata vanhaa kunnon Nintendoa. Pelasimme sellaista urheilupeliä, jossa kaiken keskiössä oli painaa mahdollisimman nopeasti namikoita. Painonnosto ja 400 metrin juoksu ovat edelleenkin painuneet lihasmuistiin ja sormenpäihin. Olimme myös jo nappuloina todellisia urheilufaneja, joten keskustelimme asioista. Eteen tulikin kysymys parhaasta 400 metrin juoksijasta. Kun sanoin kannattavani Michael Johnsonia, niin kaverini totesi jotenkin tähän tyyliin: ”Mun suosikki on Butch Reynolds, eikä aina tarvitse kannattaa ennakkosuosikkeja.”

Tämä mielikuva yli 20-vuoden takaa on elänyt siitä saakka ja olenkin huomannut löytäneeni uuden kulman urheilun seuraamiseen tuona iltapäivänä. Samaistuminen altavastaajaan herättää minussa voimakkaan ja aidon tunteen, jonka kautta lähes kaikki urheilutapahtumat heräävät eloon.

Penkkiurheilussa tärkeintä on juurikin tunne. Ilman tunnetta ei ole fania ja ilman fania ei ole urheilutapahtumaa.

Faniutta taas voi olla monenlaista. Aidoimmillaan fanius peritään äidinmaidosta ja tietyn joukkueen alle kasvetaan. Itse olen kasvanut Arsenalin, Villarrealin ja ennen kaikkea HIFK:n faniksi. Toinen tapa elää tunteella on inho. En voi sietää Real Madridia, Italian maajoukkuetta ja Chelseaa, joten kaikki heidän vastustajansa muuttuvat suosikeikseni. Aivan yhtä lailla patrioottisuus johtaa tunteisiin. Kukapa ei olisi huutanut ääntään käheäksi vuosi sitten junnuleijonien ratkaisumaalia tuulettaessaan tai vaipunut täydelliseen apatiaan eräänä surullisena syyskuun iltana Olympiastadionilla vuonna 1997, päivänä, jota en edelleenkään mieluusti muistele. Tunnetila kannattamiseen voi syntyä myös hetkessä. Tällöin ihminen saattaa tehdä valintansa menestyksen, sen puutteen tai vaikkapa pelipaidan värin takia.

Tunne voi olla myös negatiivinen. Koenkin parhaillaan syvää kuvotusta ja inhoa HIFK:ta kohtaan. Pelitapa on tylsä ja ottelut haukotuttavia. Vanha kunnon ”Old Time Hockey ” loistaa poissaolollaan. Puhumiset ryminäpronsseista ja maakuntajoukkueiden puntin tutinasta on voitu unohtaa, vaan pikemminkin Nordis on toiminut pisteautomaattina muille joukkueille. Helppoa ei ole myöskään Arsenalin kannattajalla. Arsene Wenger istuu pallillaan vuodesta toiseen ja menestymisestä ei ole tietoakaan. Kategorinen pään kestämättömyys vaivaa ja mikä pahinta lontoolainen kilpakumppani menee mestaruusjunassa. Palaan kuitenkin kerta toisensa jälkeen rakastamieni seurojen pariin. Aina yhtä toiveikkaana, josko viimein aukeaisi. Saisiko Arsenal sittenkin pelin rullaamaan ja pelaisi parhainta peliään yli 20% kaudesta? Löytyisikö sittenkin HIFK:lle kädellinen ykköskorin pakki, joka omalla urheilullisuudellaan näyttäisi esimerkkiä muulle joukkueelle?

Fanius on siis myös sairautta, turhia toiveita ja rikottuja haaveita, mutta toisaalta joskus odotukset palkitaan ja se on fanin juhlapäivä.

Kuva: AOP