Lauantaina 3.12. pelataan kauden ensimmänen El Clásico. Alla oleva teksti on kirjoitettu keväällä 2016, mutta on edelleen varsin ajankohtainen. Viimeksi marraskuun 13. tuhannet ihmiset protestoivat Barcelonassa Espanjan keskushallinnon aikeita haastaa Katalonian itsenäisyyden kannalla olevia katalaanipolitikkoja oikeuteen ”laittoman ja epävirallisen kansanäänestyksen” järjestämisestä.
—
Tulevana lauantaina pelataan kauden toinen El Clásico, eli jalkapallo-ottelu FC Barcelonan ja Real Madridin välillä. Johan Cruyffin hiljattainen poismeno ja legendan muistelu ovat saamassa suurimman huomion ottelussa, mutta on tärkeää pohtia Barcelonassa pelattavan ottelun muitakin ulottuvuuksia.
Jättiläisten kohtaamiset ovat vuodesta toiseen yksiä jalkapallomaailman odotetuimmista, mutta miksi näin on – sitä pyrin valottamaan yhdestä näkökulmasta pidemmän kaavan kautta.
Urheilu on politiikkaa
Petteri Sihvonen muiden ohessa on esittänyt, ettei politiikkaa pitäisi sotkea urheiluun. Väite ja toive on täysin naiivi, sillä ihmisen toimintaa ohjaa aina jokin aikaansaava tekijä, motiiviksikin tätä voisi kutsua, oli kyse sitten urheilusta tai politiikasta.
Liikunta- ja urheiluseurat eivät missään nimessä ole irrallinen toimija paikallisyhteisönsä elämästä, päinvastoin. Urheiluseurojen ja -lajien syntyhistorioita tutkittaessa voidaan hyvinkin esittää väite, jonka mukaan järjestäytyneessä urheilutoiminnassa on aina ollut läsnä jokin aatteellinen, aikaansaava ja toimintaa kehittävä voima. Olipa kyseessä sitten klassinen Lauri ’Tahko’ Pihkala ja pesäpallon syntytarina nuorten miesten sotilaallisen kunnon kehittämiseksi, tai suomalaisen urheilukulttuurin ja aatteellisen järjestötoiminnan hyvin tiukasti yhteenkietoutunut historia.
Merkitys kasvaa levottomina aikoina
Mitä rauhallisempaa ja vauraampaa aikaa yhteiskunta ja sen jäsenet viettävät, sitä eriytyneempää urheiluseurojen ja urheilijoiden toiminta politiikasta on. Esimerkiksi Suomessa TULlin ja SVULlin pahin vastakkainasettelu on ohi, mutta ei tarvitse mennä ajassa kuin 20 vuotta taaksepäin niin ei ollut mitenkään tavatonta, ettei kilpaileviin poliittisiin aatteihin kytkeytyneiden keskusjärjestöjen jäsenseurat voineet jakaa edes samaa kenttää harjoittelua varten – puhumattakaan hyppäyksistä punaisesta valkoiseen seuraan, jota paheksuttiin erityisen voimakkaasti. Vuosisadan takaisen poliittisen kuohunnan ja sisällissodan arvet paranivat myös Suomessa hitaasti.
Mutta kuten myös Suomessa ollaan esimerkiksi Teemu Selänteen, Teemu Ramstedtin ja Makwan Amirkhanin poliittistenkin kannanottojen myötä nähty, ei tarvita kuin pientä yhteiskunnallista kuohuntaa niin urheilijoiden ja heidän edustamiensa tahojen esimerkki on suuri ja politiikka palaa kilpaurheilun kentille.
Espanja kaikkea muuta kuin yhtenäinen
’Prou atacs a l’esport a Catalunya’ (Stop attacks to sport in Catalonia) Camp Noun yleisö on tunnettu poliittisista kannanotoistaan. Kuva viime maaliskuun el Clásicosta. (David Ramos/Getty Images)
Miten tämä kaikki liittyy lauantaina pelattavaan El Clásicoon? Espanja ei missään nimessä ole yhtenäinen valtio. Vaikka nimellisesti kyseessä on yhtenäinen ja itsenäinen valtio, vallitsevien rajojen sisällä on peräti 17 itsehallintoaluetta.
Alueet poikkeavat toisistaan enemmän tai vähemmän, mutta erityisesti Baskimaa ja Katalonia ovat vuosikymmenten saatossa haaveilleet omasta itsenäisestä valtiosta. Baskiseparatistijärjestö ETA julisti vuonna 2011 pysyvän ja lopullisen aselevon, minkä seurauksena baskien itsenäistymishalut ainakin osittain ovat olleet jäissä. Toisin on Kataloniassa.
Katalonian vaikea menneisyys
Vuosina 1936-39 käyty Espanjan verinen sisällissota La Guerra ja sitä seurannut, aina vuoteen 1975 jatkunut militanttikenraali Francisco Francon diktatuuri oli sodan hävinneen osapuolen edustajille äärimmäisen vaikeaa aikaa.
Ihmisoikeusrikokset ja vähemmistöjen kielellistä sekä kulttuurista asemaa sortavat lait olivat arkipäivää. Sodanaikaisen molemminpuolisen terrorin ja sitä seuranneen Francon diktatuurin aikana arvioista riippuen kuoli tai katosi useita satoja tuhansia ihmisiä. Tähän päivään mennessä kaikkien kadonneiden ihmisten kohtaloa ei ole pystytty selvittämään.
Erityisesti baskit ja katalaanit joutuivat sortotoimien kohteeksi, mikä herätti syvää katkeruutta ja luottamuspulaa Madridin hallintoa kohtaan baskien ja katalaanien keskuudessa.
Franco ja Real
Kenraali Francon suhteet Real Madridiin ovat herättäneet runsaasti keskustelua vuosien saatossa. Monet uskovat Real Madridin narujen olleen tukevasti Francon käsissä, toiset puolestaan eivät ole laisinkaan varmoja, oliko Franco edes Los Blancosin kannattaja.
Niin tai näin, hallinnollisen keskuksen ja Espanjan pääkaupungin seurana Real edusti baskeille ja katalaaneille Francon diktatuurin valkoisen terrorin aikaa, ja seuraa pidettiin varsin keskushallinnon käsikassarana – olihan seuran pelaajista useampi sotinut La Guerrassa Francon nationalistien riveissä. Ilmapiiri oli varsin otollinen erilaisten salaliittoteorioiden syntymiselle Francon halusta taata Realin pärjääminen osoituksena ideologiansa ja tavoitteidensa paremmuudesta. Tilannetta voidaan verrata pohjoisamerikkalaisten ja venäläisten jääkiekkojoukkueiden kamppailuihin kylmän sodan aikana 1980-luvulla.
Yhtenä esimerkkinä epäillyistä Francon jalkapalloa politisoineista toimista voitaneen mainita ikäpolvensa parhaimpiin kuuluneiden pelaajien Alfredo Di Stéfanon siirtosaaga, mikä vaatisi erillisen tekstinsä. Todettakoon, että mies esiintyi azulgranan paidassa vielä harjoitusotteluissa kesällä 1953, mutta puki valkoisen paidan ylleen syyskuussa. Saman kauden ensimmäisessä el Clásicossa Real nylki Barcelonan maalein 5–0 Di Stéfanon iskiessä neljä maaalia.
Francon perintö kummittelee yhä
Francon perinnöksi muodostui pelon ja vaikenemisen kulttuuri, josta on nähtävillä merkkejä yhä tänä päivänä. Francon kuoltua vuonna 1975 sekä oikeisto että vasemmisto sopivat menneiden hirveyksien jättämisestä taakse ja katsoivat, ettei syyttelylle ole tilaa kansakunnan muutenkin kipeässä toipumisprosessissa. Vuonna 1977 sopimus vahvistettiin lain asemalla, minkä perusteella kaikki Francon 36-vuotisen hallinnon aikana tapahtuneet rikokset armahdettiin. On esitetty, että lain ainoa tarkoitus oli suojata menneen nationalistihallinnon jäseniä syytteiltä, sinällään varsin jaloista pyrkimyksistä huolimatta.
Tämä kaikki vaikuttaa menneisyyden lehtien havinalta, mutta esimerkiksi vuonna 2008 ihmisoikeustuomari Baltasar Garzonia vastaan nostettiin Espanjassa syyte vuoden 1977 armahduslain rikkomisesta Garzonin vaadittua katoamisten tutkimusten avaamista. Ja vain vajaa kaksi ja puoli vuotta sitten, vuoden 2013 loppupuolella YK kehotti Espanjaa purkamaan armahduslain, jotta ihmisoikeusrikokset saataisiin tutkittua ja menneisyyden taakka pudotettua eripuraisen kansakunnan harteilta.
Pahimmat la Guerran arvet ovat parantumassa uusien sukupolvien myötä, mutta katalaanien mielissä syvällä kytenyt kansallistunne ei ole kadonnut mihinkään, se on vain muuttanut muotoaan. Maailmantalouden taantuma vuosina 2007-2009 ja siitä erityisesti kärsineen Espanjan aina tähän päivään saakka jatkunut vaikea taloustilanne on puhaltanut jopa ennennäkemätöntä tuulta Katalonian itsenäistymishaluihin.
Tilanne on toki monimutkainen, mutta pelkistetysti vauras ja omavarainen Katalonia kokee joutuvansa maksamaan köyhempien hallintoalueiden laskuja. Koillisen Espanjan vahva kulttuuri, oma kieli ja yhä edelleen kipeästi mielessä oleva Francon aika ja sitä seuranneet vaikenemisen vuosikymmenet luovat otollisen pohjan kansallismielisille ajatuksille.
Muiden itsehallintoalueiden talousvaikeudet ja Euroopan Unionin säröily pönkittävät entisestään kiinnostusta itsenäistymiseen, mikä näkyy myös politiikassa. Viime syksyn aluevaaleissa itsenäisyysmieliset puolueet nappasivat Kataloniassa paikkaenemmistön alueparlamenttiin, mutta alle puolet äänistä (48 %). Separatistinen aluejohtaja Carles Puigdemont toppuutteli kansaa todeten ettei äänimäärä riitä yksipuoliseen itsenäistymisjulistukseen – tavoitteena on tosin luoda Katalonialle perustuslaki seuraavien 18 kuukauden aikana, josta kansa voi myöhemmin äänestää.
Azulgrana
Katalonialaiset ilmaisivat tukensa itsenäistymiselle Estelada-lipuilla marraskuisessa Mestarien liigan ottelussa Barcelona-BATE Borisov. (David Ramos/Getty Images)
Ja kaiken keskiössä Kataloniassa ja sen pääkaupungissa Barcelonassa on suuri ja mahtava FC Barcelona. Seuran viimeisten kymmenen vuoden isoista nimistä esimerkiksi Gerard Piqué ja nykyään Qatarissa pelaava seuralegenda Xaví ovat ilmaisseet avoimesti tukensa Katalonian itsenäistymisaikeille, ja myös seuran johdossa on myönteisesti Katalonian itsenäistymiseen suhtautuvia tahoja.
FC Barcelona toimii ainakin osittain Francon aikaisen Realin tavoin poliittisen sanoman viestintävälineenä ja seuran menestys vahvistaa katalaanien kansallistunnetta ja yhtenäisyyttä. Ilmiö on urheilussa universaali ja vanha. Hannes Kolehmaisen juoksi Suomea maailman kartalle vuoden 1912 Tukholman olympialaisissa, Paavo Nurmi loi kansallista yhteenkuuluvuuden tunnetta nuorelle ja sodan kauhut läpikäyneelle Suomelle Antwerpenin ja Pariisin olympialaisissa 1920 ja 1924.
Tai jos haetaan esimerkkiä tuoreemmasta muistista, ei ole kovinkaan kaukaa haettua verrata FC Barcelonan merkitystä Leijonien menestyksen tuomaan huumaan. Kun kumpi tahansa pelaa, valtaosa kansakunnasta kokee yhteisöllisyyden tunnetta, olipa kiinnostunut urheilusta vai ei.
Ajattelevatko sitten Realin tai Barcelonan pelaajamiljonäärit lauantaina politiikkaa ja Katalonian itsenäisyyttä juostessaan Camp Noun viheriölle? Eivät varmasti, mahdollisesti muutamaa poikkeusta lukuunottamatta.
Mutta miljoonille ottelua seuraaville itsenäistymismielisille katalaaneille ottelu on muutakin kuin viihdettä. Se on heille jälleen kerran mahdollisuus osoittaa Katalonian vahvuus ja paremmuus suhteessa Real Madridin edustamaan Espanjan keskushallintoon.