Joidenkin mielestä jalkapallossa on kyse viihteestä, joidenkin mielestä voittamisesta. Osalle laji on elämäntapa, osalle ajanvietettä. Yksi vakioaiheista futiskeskusteluissa ovat TV-studiot, jotka osaltaan ohjaavat lajista käytävää keskustelua. Studiot ovat samalla tämän Jaakko Tiiran ja Atte Ruuttilan käymän debatin teema.
JT: Terve Atte! Suomalaisista futisstudioista riittää parranpärinää. Osa kaipaa analyyttisempää otetta, jotkut taas nauttivat viihteestä. Missään ei toki sanota, että nämä ovat toisensa poissulkevia tyylejä. Jos olisit itse tuottamassa futisstudiota, niin mihin siellä keskityttäisiin?
AR: Kohtaamme taas Jaakko, sinä toripolliisien luvatusta maasta saapuva ori! Tuota, yksi suurimmista teemoista olisi varmasti pakkomielteinen todistelu siitä, että analyyttisyys ja viihde voivat olla tasapuolisessa suhteessa, mitä tulee jalkapalloaiheisiin TV-studioihin. Ja ennen kaikkea se, että jalkapalloa voidaan avata ihan konkreettisin termein, ilman pelkoa siitä että vain ”futisnörtit” ymmärtäisivät sitä. Haluaisin kertoa jalkapallo-ottelun katsojille, että lajissa on paljon seuraussuhteita, esimerkiksi lopputulos. Mutta seuraussuhteeseen kuuluu myös syysuhde ja studiot olisivat sitä varten, että ne syyt kerrottaisiin. Ei mitään omituista muminaa äidin maidosta ja muusta sekopäisestä hömpötyksestä. Haluaisin asiantuntijoiden olevan oikeasti asiantuntijoita, joilla löytyisi persoonaa, mutta myös tilannetajua, jotta lähetyksiin saataisiin hyvää jännitettä. Toivoisin, että koutsaamani studio opettaisi jalkapalloa katsojille tai toisi vähintäänkin jotain uutta ajateltavaa studio-osuuksissa keskusteltavista aiheista. Yksi kulmakivistä olisi myös, että asiantuntijat osaisivat nostaa ottelusta tulokulmia, mutta myös argumentoida näkökulmansa käyttäen pätkiä ottelusta ja osoittamalla konkreettisesti tarkoittamansa.
Tässä tärkeimpiä pointtejani. Mutta tämänkaltainen studiotyöskentely on Suomessa vielä täyttä utopiaa. Ja ennen kuin kukaan aloittaa, niin kyllä, siellä olisi myös tarinoita, inserttejä.
JT: Karu fakta on, että jahka haluaa itseään yksittäisen ottelun käänteistä sivistää, täytyy lähes poikkeuksetta hakeutua maamme rajojen ulkopuolella tuotettuihin studioihin. Esimerkiksi itse katselen toisinaan pätkiä brittistudioista, joissa pelejä avataan huomattavasti analyyttisemmin. Lädit voisivat toisinaan mennä hieman hanakammin yksilön tasolta kollektiiviin, mutta silti futispuhe on maassa pääosin laadukasta. Tämä näkyy myös tavan kansalaisissa. Asuessani Englannissa huomasin, että lähes jokaisen tuntemattoman kanssa voi keskustella jalkapallosta varsin syvällisesti, mikä juontaa juurensa luonnollisesti laadukkaaseen pelipuheeseen.
On tietysti olennaista tiedostaa, että se mitä studioilta vaatii, on lopulta hyvin subjektiivista. Osa varmasti nauttii viihteellisistä produktioista, joissa pelin sijaan siihen liittyvät tarinat ja ilmiöt ovat keskiössä. Olen kuitenkin Atte kanssasi täysin samaa mieltä, että studion olennaisin funktio olisi avata katsojalle juurikin syitä, miksi kentällä tapahtuu, mitä tapahtuu.
Vertailu massiivisilla budjeteilla pyöriviin brittistudioihin on tietysti epäreilua, mutta ainakin ne tarjoavat suuntaa, johon pitäisi mennä. Valitettavasti suunta Suomessa on menossa huolestuttavampaan päin. Esimerkiksi C Moren UCL-studioissa pelin analysointi tuntuu lähinnä kuriositeetilta. Onneksi sentään Jethro Rostedt on pysynyt poissa futisstudioista.
Ex-huippupelaajat Ian Wright ja Rio Ferdinand ovat luoneet uraa studioiden asiantuntijoina. (Julian Finney/Getty Images,)
AR: Haha, Jeti ja Allu vielä studioon! No, se heistä. Eri budjetin tuotantoja on toki epäreilua vertailla, mutta taas toisaalta, olisi kai se järkevää, että studioilla olisi tavoitteita. Nykyisellä C Moren UCL-tuotannolla ei sellaista tunnu olevan. Voi olla, että olen jästipää, mutta miksi ei tavoitella tähtiä taivaalta ja pyrkiä harkittuun, selkeää reittiä kulkevaan asiaviihteeseen? Tai voisihan se heidän tavoite olla mikä tahansa, mutta pointtina juurikin se, että sellainen olisi. Somessa ja erityisesti Twitterissä on vedetty UCL-studion ankkuria, Ile Uusivuorta, kölin alta järkiään jokaisen lähetyksen aikana tai vähintäänkin sen jälkeen. Joskus asiallisesti kritisoiden, joskus taas täysin asiattomin kommentein. Mutta kommentointi kertoo joka tapauksessa siitä, että pimeä härmämme alkaa hiljalleen heräämään laadukkaaseen pelipuheeseen, kun perinteiset ”tuularitkaan” eivät siedä omia houhotuksia sepittelevää Uusivuorta. Jos kaveri kysyy, että onko Antoine Griezmann maailmanluokan pelaaja, niin voi hyvää päivää. Eikä nyt saa tehdä sitä virhettä, että hirttäydytään vaan yhteen kömmähdykseen. Hänen kohdallaan niitä on tapahtunut paljon. Mainitaan pelipuheesta sen verran, että se on syytä ottaa käsittelyymme sopivana ajankohtana – tämän jutun merkkiraja ei sen perkaamiseen riitä.
Studion miellyttävyys on todellakin subjektiivinen asia, mutta jatkan oman fantasiani avaamista ja perustelen samalla, mikä C Moren studiossa omaan korvaan ja silmään särähtää: asiantuntijoiden latteudet. Yksi v-käyrää eniten nostattava elementti on itsestäänselvyydet, kuten ”italialaisjoukkueet puolustavat yleensä hyvin”, tai jonkun asian perustelu totaalisen pöyristyttävällä tavalla, kuten Mikael Forssell teki kertoessaan, miksi Bayern Munchen ei etene tuleville kierroksille:
”Niko Kovacin kehonkieli ei miellytä mua”, johon vastapäätä seissyt Petri Pasanen totesi, ”mä ostan ton”.
Siis mitä? Kyllä, he juuri perustelivat Bayernin putoamisen joukkueen päävalmentajan kehonkielellä. Olkoonkin, että studio-osuudet ovat tarkoin kellotettuja ja live-lähetyksissä tapahtuu paljon asioita, joihin pitää lennosta reagoida, mutta silti. Tämäkin kertoo siitä, että studiossa ei tunnu olevan kunnollista rakennetta tai päämäärää. Omalla logiikalla en laittaisi jatkoonmenijöiden veikkailuja ajallisesti tiukkaan rakoon. Asiantuntijat avaavat omia päätelmiään, argumentoivat. Siitä kai heille maksetaan?
Oi Jaakko, miksi Suomessa on jämähdytty pahimmillaan jopa täysin ilman logiikkaa olevan muminan tasolle?
JT: Kysymykseen voi hakea vastausta laajemmasta mediakentän murroksesta. Siirtyminen online-aikaan on tarjonnut urheilujournalismille keinon tarttua välittömästi pinnalle nouseviin asioihin. Valitettavasti kehitys on rapauttanut urheilujournalismia pahemman kerran. Suomi-sivustojen kaltaiset aviisit tuputtavat viihteellisempää liukuhihnasisältöä sen verran kovalla intensiteetillä, ettei ihimisillä ole kärsivällisyyttä lukea pidempiä ja analyyttisempiä juttuja, oikeaa journalismia siis. Luonnollisesti tämän kaltainen kulutustottumus siirtyy myös studioihin.
Myös teknologian kehitys liittyy olennaisesti asiaan. Sporttia on tarjolla paljon, halvalla ja helposti, mikä on korostanut entisestään sen asemaa viihteenä. Voi siis olla, että tuottajat perustelevat valintojaan pyrkimyksellä vastata kuluttajien tarpeisiin. Tämä on kuitenkin siinä mielessä hölmöä, että isot mediat pystyvät luomaan kysyntää.
Mitä tulee pelipuheen heikkoon tilaan, niin siihen pätee luultavasti osin sama kuin journalismin murrokseen. Viihdettä on huomattavasti helpompi ja mutkattomampi tehdä, kuin ajattelemaan haastavaa analyyttisempää sisältöä. Tämä on näkynyt C Moren ohella myös Ylellä, jossa fraasiautomaatti Peetu Pasanen ehti laukoa itsestäänselvyyksiä vuosi toisensa perään, eikä Kuningas Litmasen esiintymisten perusteella asiantuntijoilta vaadittu minkäänlaista valmistautumista. Jotta homma ei mene pelkkään negailuun, niin haluaisin kehaista Viasatin studioita. Toisinaan juttu lipsuu löperöksi ja vakioriviin voisi käyttää vähemmän aikaa, mutta yleensä Viasatin studioissa pääsee nauttimaan kohtuullisen laadukkaasta pelipuheesta, joka ei myöskään ole tylsää.
Sivuhuomiona todettakoon, että ei ole Ile Uusivuoren vika, että hän on väärissä hommissa. Ennemminkin sen symboloi ongelman ydintä. Mutta kerroppa nyt loppuun, millä tavalla suomalaiset futisstudiot pelastetaan!
AR: Vastaukseni loppukaneettihaasteeseesi on seuraava. Meidän katsojien on tuotava vaatimuksiamme esiin vieläkin enemmän, meidän tulee vaatia loogisia selityksiä pelin tulkitsijoilta eli studioilta vieläkin enemmän. Ohjelmia tekevien yritysten ja tuottajien täytyy määritellä, miten he ohjelmiaan tekevät; onko ideana luetella vain latteuksia pakotetun noin 30 minuutin ajan, vai halutaanko esiin nostaa näkemyksiä perusteluineen? Mielestäni studioissa voisi tehdä kokeiluja, esimerkiksi puhua jalkapallotermein ja tukea tätä piirroksin, jolloin jokainen ihan varmasti ymmärtää. En käsitä, miksi asioita päätetään jo etukäteen? Kuka on sanonut, että jalkapallosta puhuttaessa jalkapallona ”peruskatsojat” eivät yhtäkkiä ymmärtäisi? Onko kukaan edes kokeillut? Tässä on itse asiassa koko turtumukseni ydin. On käsittämätöntä, että jalkapallostudioissa ei puhuta edes lajista sen omin termein. Päinvastaisena esimerkkinä voisin nostaa esiin Sami Jauhojärven, joka avasi hiihdon MM-kisoissa (ei tosin studiossa, mutta lähetyksessä kuitenkin) hyvin tarkasti ja spesifisti vapaan hiihtotavan eri tekniikoita (lonkan ja polvien kulmista lähtien) usean minuutin ajan. Kuinkahan moni ”Pihtiputaan mummo” tippui kärryiltä tai vaihtoi kanavaa?
JT: Jauhojärvi on loistava esimerkki. Hän on yhtä aikaa viihdyttävä ja analyyttinen. Elävä esimerkki siitä, etteivät nämä kaksi asiaa sulje toisiaan pois. Kisojen seuraaminen oli huomattavasti helpompaa, kun ”Musti” ennakoi ja spekuloi vankkaan ammattitaitoon pohjaten erilaisia skenaarioita ja syitä niiden taustalla. Myös kesällä MM-studioissa dominoinut Marianne Miettinen on erittäin analyyttinen ja pätevä asiantuntija, jonka rekrytoisin saman tien luotsaamani studion vakiojäseneksi.
Keinoista olen samaa mieltä: kuluttajan tulee vaatia parempaa laatua. Harmillisesti studioiden äänekkäin kriitikko, Jussi Leppälahti on pitäynyt hänelle ominaisessa koulukiusaajamaisessa retoriikassa, muun muassa syyttäen studioita valehtelusta. Huono analyysi on huonoa analyysiä, ei valehtelua. Tämä ei nähdäkseni edistä pelipuheen sisäänajamista, vaan polarisoi asetelmaa entistä enemmän.
Kansikuva: Chris McGrath/Getty Images