Keskiviikkona pelattiin Ruotsin jalkapallon uudella kansallisstadionilla Friends Arenalla Tukholman paikallisottelu AIK-Djurgården. Jalkapallo on Ruotsin suosituin urheilumuoto, ja se näkyi kaikessa ottelun alla, sen aikana ja jälkeen. Suomessakin on kiistatta omanlaisensa hieno jalkapallokulttuuri, mutta Suomenlahden länsipuolella pystyi aistimaan, kuinka paljon isompi ja merkityksellisempi asia jalkapallo ruotsalaisille on suomalaisiin verrattuna.
Molemmat valtakunnalliset tabloid-lehdet Aftonbladet ja Expressen julkaisivat ottelupäivänä erillisen derbyyn ja sen asetelmiin keskittyvän liitteen. Matka Solnassa sijaitsevalle stadionille sujui paikallisjunalla. Ei ollut mitään tarvetta miettiä milloin pitää jäädä junasta pois tai etsiä reittiohjeita parin kilometrin kävelymatkalle juna-asemalta itse stadionille. Mustakeltaisin pelipaidoin ja/tai kaulaliinoin varustettu ihmismassa ohjasi perille. Vaikka tunnelma oli rauhallinen, reitti oli täynnä mellakkavarusteisiin pukeutuneita ratsupoliiseja, ja vierasjoukkue Djurgårdenin kannattajat ohjattiin täysin omaa reittiään sisään Friends Arenalle.
50 000 katsojaa vetävälle stadionille saapui ottelua seuraamaan kaikkiaan reilut 28 000 ihmistä. Stadionin ylin osa oli suljettu ja hupuin peitetty, ja käytössä olleet katsomot oli loppuunmyyty. Tämä takasi huikean tunnelman ja metelin läpi ottelun. Pelin alku viivästyi noin viisitoista minuuttia, kun AIK:n fanikatsomo, joka käsitti koko stadionin pohjoispäädyn, teki tifon, johon kuuluivat keltaiset ja mustat savut. Näin koko stadion peittyi savuun, jonka hälvenemistä jouduttiin odottamaan. Savut ja soihdut ovat jalkapallokatsomoissa periaatteessa kiellettyjä, mutta Ruotsissa asia on järjestetty niin, että fanit sopivat niistä etukäteen yhdessä seuran ja viranomaisten kanssa, ja ne toteutetaan valvotusti ja turvallisesti.
Ottelu alkoi hieman myöhässä savun hälvennettyä (AOP)
Itse ottelu päättyi tasan 1-1, eikä se noussut tasoltaan korkealaatuiseksi. Sarjaa johtavaa Malmöä neljä pistettä perässä ennen ottelua ollut AIK olisi tarvinnut pelistä voiton, mutta joutui selkeästä hallinnasta huolimatta tyytymään tasapeliin. Tunnelma oli silti huikea läpi pelin, kun tuhatpäinen fanipääty lauloi läpi ottelun, ja toisen päädyn kansoittaneet Djurgården-kannattajat vastasivat parhaansa mukaan. Molempien lauluja ja huutoja ohjasivat selkä kentälle päin koko tapahtuman ajan olleet ja kovaäänisiä käyttäneet faniryhmien johtajat eli jalkapallokielellä capot. Myös koko muu yleisö lähti säännöllisesti mukaan lauluihin, jolloin meteli yltyi korviahuumaavaksi. Silmiinpistävää oli myös se, kuinka niin sanotut tavallisetkin kannattajat tunnustivat väriä ja kantoivat päällään jotain seuran asustetta, oli se sitten kaulaliina, pelipaita, verryttelytakki tai t-paita. Vielä ottelun jälkeenkin ääriään myöten täyteen ahdetussa paikallisjunassa oli mahtava tunnelma, kun AIK-fanit aloittivat spontaanin yhteislaulun: ”Me olemme AIK ja me olemme kaikkialla!”
Vaikka Helsingistä Tukholmaan on matkaa vain 397 kilometriä, niin välimatka kannattajakulttuurien välillä on valovuoden mittainen. Kannatuslaulujen laulaminen ei ole Ruotsissa vain pienen nuorehkojen miesten ryhmän juttu kuten Suomessa, vaan siihen osallistuvat varsinaisen fanikatsomon lisäksi omasta seurastaan ylpeät tavalliset ihmiset pikkulapsista vaariin. Näin ottelu tarjoaa itse pelin lisäksi huikean yhteisöllisyyden kokemuksen. Tähän meillä Suomessa on vielä paljon matkaa.