Kuka vie Valioliigan nimiinsä tällä kertaa? Seuraa huippujännittävää brittifutiskautta Viaplay-palvelussa.Kuningaspelidebatti-juttusarja palaa luovalta tauolta uudistuneella konseptilla. Atte Ruuttila ja Jaakko Tiira keskittyvät jatkossa yhteen ilmiöön, jota puretaan eri näkökulmista. Kevään ensimmäisessä osassa tapetilla on Manchester Cityä luotsaavaan Pep Guardiolaan ja hänen valmennusfilosofiaansa toisinaan liitetty ylivalmentamisen käsite.
JT: Terve Atte! Luin jokunen viikko sitten erittäin mielenkiintoisen artikkelin, jossa planeetan kenties johtavin futistoimittaja, englantilainen Jonathan Wilson pohti The Guardianissa, kompastuuko City Guardiolan ylivalmentamiseen. Hypätään suoraan tuohon varsin kinkkiseen termiin eli ylivalmentamiseen. Mitä se mielestäsi tarkoittaa?
AR: Termos! En ole ollenkaan varma, että sellaista on edes olemassa. Ylivalmentamista siis. Tai ainakin se on erittäin monimutkaisesti selitettävissä ja jos termin absoluuttiselle alkulähteelle pääsisi, liittyisikö se enää lopulta millään tasolla jalkapallovalmentamiseen. Tästä kertoo hyvin se, että eräässä Tsämppäri-studiossa jokunen kausi sitten asiantuntijat olivat huolissaan, ettei silloinen Real Madrid -päävalmentaja Zinedine Zidane alkaisi ylivalmentamaan hetkellä, jolloin joukkue oli pienoisessa suvannossa. Oma logiikkani sanoo nimenomaan päinvastaista; valmenna aina vain täsmällisemmin ja täsmällisemmin, jotta löyhät oksat tippuvat pois.
Termi on kinkkinen, koska monesti ylivalmentaminen mielletään asioiden liialliseksi monimutkaistamiseksi. Toisaalta, jalkapallo on kompleksinen peli. Huippuvalmentajat maailman kärkijoukkueista ovat osoittaneet, että futista ei voi yliyksinkertaistaa, eli suomalaisittain tyytyä ”nyt taistelutahtoa jätkät” -tasoiselle höpötykselle. Ja tämän lisäksi, eikös ammattilaispelaajat ole sitä varten ammattilaisia, että he ovat poikkeuksellisen hyviä omassa ammatissaan, joten mielestäni heiltä voi myös vaatia kompleksisten asioiden ymmärtämistä, syvällisiäkin sellaisia. Yksi argumentti voisi olla, että ylivalmentaminen – jos sitä siis on edes olemassa – on oikeasti olemattomien asioiden keksimistä. Mutta sekin on enemmänkin olemattomien asioiden keksimistä, haihattelua, ei ylivalmentamista.
JT: Ostan ehdottomasti pointtisi, että aina pitää pyrkiä täsmällisempään ja täsmällisempään. Modernit ja peliä kokonaisvaltaisesti kehittävät huippuvalmentajat – Guardiola etunenässä – ovat osoittaneet, ettei suurpiirteisellä tai yhteen osa-alueeseen keskittyvällä tyylillä enää pärjää absoluuttisella huipulla. Kuten sanoit, jalkapallo on kompleksinen peli, jossa valmentajan tehtävä on valmistaa pelaajansa suoriutumaan mahdollisimman hyvin pelin eteen heittämistä haasteista – oli tämä sitten prässäämistä tai prässin purkua, puolustusmuodon murtamista tai oman maalin varjelua.
Otan kiinni tuosta mainitsemastasi asioiden monimutkaistamisesta. Tieteen tuomat mahdollisuudet tarjoavat seuroille järkyttävän määrän dataa ja sitä kautta mahdollisuuden pureutua mitä pienempiin pelin nyansseihin. Yksi ylivalmentamisen vaaroista liittyy nähdäkseni juuri informaatiotulvan tarjoamiseen. Jos valmentaja syöttää liikaa informaatiota, on olemassa aito sekaannuksen riski, sillä ihmisen aivokapasiteetti on rajallinen. Toisin sanoen, jos pelaajien eteen heitetään liian monimutkainen suunnitelma ilman sen täsmällistä harjoittelua, voi tätä pitää ylivalmentamisena. Mitä tulee tuohon keskustelun avanneeseen Wilsonin artikkeliin, niin mielestäni Pep ei ylivalmentanut Arsenal-pelissä, jossa jopa katalaanille epäortodoksinen suunnitelma selvästi toimi. Toisen esimerkin voi hakea vuoden takaa Anfieldiltä. City oli pelannut koko kauden melko selkeällä 4–3–3 tai 4–1–4–1-ryhmityksellä, mutta UCL-puolivälierään Guardiola toi Ilkay Gundoganin ikään kuin neljänneksi keskustan pelaajaksi, mikä sekoitti koko pakan. Tavoitteena oli luultavasti parempi kontrolli pelistä, mutta saksalainen näytti olevan pahasti hukassa muodon ulkopuolella. Lopulta Liverpool tyrmäsi vieraat tyylipuhtaasti 3–0.
Joten. Mielestäni ylivalmentamista voi ilmetä, mutta käsitteen ongelma on sen rajan häilyvyys. Yleisessä keskustelussa monimutkainen pelisuunnitelma on tulosta tuottaessaan taktista neroutta, tappion hetkellä ylivalmentamista.
AR: Niin, nostamiesi esimerkkien kautta on helppo todeta, että termi on todellakin häilyvä ja alan kääntyä yhä enemmän sen kannalla, ettei sitä ole olemassa. Omaan makuuni ylivalmentaminen terminä on liian lavea, joka voi tarkoittaa äärettömän monta asiaa. Sitä on siis haastava käyttää, varsinkin, jos haluamme kohdistaa sen johonkin konkreettiseen asiakokonaisuuteen. Suomalaisessa pelikeskustelussa ollaan muutoinkin halukkaita keskustelemaan konkreettisilla tasoilla, jotta pihtiputaiden ja muiden paikkakuntien mummot ymmärtävät, mistä keskustelijat puhuvat.
Informaatiotulva on tiedostettu ongelma, mutta tässäkin on hyvä laittaa tilanne kontekstiin. Pelaajat, olivat he sitten juniori- tai aikuisikäisiä, eivät voi käsitellä määränsä enempää dataa, saati sitten raakadataa. Maalaisjärkiesimerkkinä, jos allekirjoittaneelle pidettäisiin tunnin kalvosulkeiset suhteellisuusteoriasta ja vaadittaisiin toteuttamaan opittua 90 minuuttia kestävässä kokeessa, ei tuloksia voisi pitää erityisen hyvinä. Olisin tällöin kärsinyt informaatiotulvasta. Jalkapallossa data on kuitenkin lajin sisäistä tietoa, joka ei ole täysin tuntematonta silloinkaan, kun se on uutta. Lisäksi valmentajat – toivon mukaan – kykenevät suodattamaan esiin tuotua tietoa.
Ottelukohtaisissakin pelisuunnitelmien onnistumisissa ja epäonnistumisissa olisi syytä puhua juurikin aiemmin mainituista. Se joko onnistuu tai sitten ei. Syyt ovat toki monisäikeisiä, mutta kuinka monesti niitä voidaan perustella myyttisellä ylivalmentamisella?
JT: Termi on hyvin monisäikeinen ja sitä voi lähestyä myös toisesta näkökulmasta. Tarkemmin, jos pelistä tulee liian kaavamaista tai toisteista. Toisaalta näissä tapauksissa voi käyttää ehkä kuvaavampaa termiä: huono valmentaminen. Tähän on viime aikoina sortunut etenkin Maurizio Sarri. Italialainen pitää jääräpäisesti Jorginhoa keskikentän ankkurina ja sekä Unai Emery että Ole Gunnar Solskjaer ovat onnistuneet halvaannuttamaan länsilontoolaisten pelaamisen, kun keskikentälle asetetun timantin ylin pelaaja on varjostanut Jorginholta tilan pois.
En edelleenkään hylkää ylivalmentamisen termiä, mutta näkisin, että se näkyy kollektiivin sijaan yksilöissä. Jos valmentaja haluaa pelaajien maanisesti toteuttavan omia ajatuksiaan antamatta pelaajille minkäänlaista vapautta soveltaa pelin eteen heittämien tilanteiden paineessa, saattavat pelaajat tuskastua. Näin kävi viime kaudella Stamford Bridgellä. Eden Hazard sanoi Antonio Conten organisoinnin tason olleen niin pitkälle vietyä, että omat pelaajat löytyisivät vaikka silmät sidottuina. Lopulta vastustajat oppivat pelaamaan Conten Chelseaa vastaan ja monet tähdet turhautuivat. Toisaalta hänen ilmiömäisellä debyyttikaudellaan ei kuulunut juurikaan muuta kuin ylisanoja. Lyhytjännitteinen Chelsea on isossa kuvassa ongelmallinen esimerkki managerien olemattoman työrauhan ja pukuhuoneen vallan takia, mutta kuvastaa osaltaan sitä, mitä ylivalmentaminen voisi olla.
Jos palataan Guardiolaan, niin en näe hänen sortuvan ylivalmentamiseen. Katalaani kehittää peliä pakkomielteisesti, mutta Cityn tähdet saavat vapauksia pelin sisälle asetettujen raamien sisällä. Tämä tekee Citystä vaikeasti ennakoitavan ja pysäytettävän joukkueen, vaikka kaikki mukamas tietävät, miten ryhmä pelaa.
Koituiko Antonio Conten turmaksi ylivalmentaminen vai vain huono valmentaminen? (Dan Mullan/Getty Images)
AR: Kunnioitan ja uskon teoreettiseen näkökulmaan, jonka mukaan pelissä olevilla joukkueilla on havaittavissa aina tietty määrä itseorganisoitumista (lisää mm. tästä on luettavissa Jalkapallon Juniorivalmentajat RY:n julkaisemassa loistavassa ”Valmennuskirja”-teoksessa). Guardiolan niput ovat aina olleet erinomainen esimerkki tasapainoisuudesta, jossa joukkueelle luodaan mainitsemasi raamit, eli rakenteet, joiden rajoissa joukkue muovautuu pelin tilojen mukaisesti päämääränään voittaa ja tehdä se nojaten omiin reunaehtoihin. Osa tätä kaikkea on itseorganisoituminen. Magiikka tapahtuu juurikin siinä, kuinka tehokkaasti hän saa kaiken peliin liittyvän osien välisen vuorovaikutuksen tasapainoon. Jokaisella joukkueella on mainitsemaani itseorganisoitumista, mutta harvalla joukkueella on muita osia sellaisessa sidoksessa, kuin Pepin valmentamilla poppoilla. Sopiva suhde itseorganisoitumista muihin osiin nähden on kirjoittamasi vaikeasti ennakoitavuuden takana.
Sarrin tapauksessa näkisin, että hänen pelin painotuksensa eroaa merkittävästi verrattuna Guardiolaan. Italialainen antaa painoarvoa tietyille pelin avauksen ja rakentamisen osatekijöille, juurikin Jorginhon roolille ja sille ehdottomuudelle, kun taas Guardiolan pelipaikkakohtaiset vaatimukset ovat löyhempiä. Tämä ei tarkoita, etteikö espanjalainenkin vaadi pohjapelaajalta peliä edistäviä syöttöjä, kun sen sauma tulee, mutta Sarri tarvitsee oman peli-identiteetin toimimiseen juuri tietynlaisia syöttöjä, eikä mahdollisten pohjapelaajien varianssi voi täten olla kovinkaan laaja. Kenties hän hakee kesällä tähän muutosta erilaisilla pelaajilla, mikäli hän saa sinne asti jatkaa. Sarri painottaa myös huomattavasti Guardiolaa vähemmän pelin sisällä tapahtuvaan muuntautumiskykyyn, tai paremminkin sopeutumiskykyyn. Tämäkään ei tarkoita sitä, etteikö Sarrin Chelsealla olisi paljonkin eri toimintamalleja eri tilanteisiin ja suuri osa niistä on varmasti jo automatisoitujakin, mutta joukkue ei kykene ratkaisemaan mainitsemiasi ongelmia pelinrakentamisen suhteen, kun yksi pelintekoalue syödään tiloineen pois. Tässä on nähdäkseni kyse juurikin adaptiivisuuden puutteesta.
Summa summarum. Ylivalmentamista ei ole. On epäonnistunutta valmentamista ja onnistunutta valmentamista. Ja syyt, kumpi on milloinkin tietyn joukkueen osalta voimissaan, on monisäikeisten tekijöiden summa. Jaakoppi, kerro kantasi!
JT: En omaa jyrkkää kantaa tähän teoreettiseen kysymykseen. Se on lopulta jokaisen itse ratkaistava, pitääkö liiallista monimutkaistamista tai omaan ideologiaan hirttäytymistä ylivalmentamisena vai vaan huonona valmentamisena.
Tämä kyseinen yli-etuliite on muutenkin perin haastava ilmaisu. Puhutaanpa ylisuorittamisesta tai yliyrittämisestä, törmätään samaan määrittelyn ongelmaan. Ehkä termi kannattaisikin ottaa enemmän kuvailevana yksinkertaistuksena, kuin eksaktina kontruktiona.
Kansikuva: Alex Livesey/Getty Images