Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Kutsuttiin pelejä sitten pudotuspelien ensimmäiseksi kierrokseksi tai kansan suuhun mukavasti asettuneeksi säälipleijareiksi, niin samasta asiasta on kyse. Eilen omat kämmeneni hikoilivat ja pulssi hakkasi miljoonaa. Myös ärräpäät lensivät katsomossa komeasti Jari Sailion hyppytaklauksen jälkeen. Pohdinkin hiljaa, että mikäli suosikkipelaajani Joe Finley taklaisi vastaavalla törkeydellä, niin hallissa vietettäisiin hiljaista hetkeä ja seuraavana päivänä hautajaisia.
Pohdiskeluni ei nyt kuitenkaan liity mitenkään ”Säiliöön”, ”Big-Joehun” tai muuhunkaan pelin sisäiseen asiaan vaan liigan sarjasysteemiin. Tarvitaanko Liigassa oikeasti säälipleijareita?
Vaikka olin kuinka onneni kukkuloilla, kun Jasse Ikonen teki maalin jatkoerässä silmieni edessä, niin pieni osa ajatuksistani kääntyi toiseen suuntaan. Onko hajanaisen ja täysin epäorganisoidun edarijengin paikka sittenkään kevään jatkopeleissä? Miljoonamiehistö alisuorittikin näkemykseni mukaan oikein urakalla, eikä nähdyn kaltaisella pelillä tulisi olla mitään asiaa jatkopeleihin. Nykyinen kymmenen jengin pudotuspelikaavio mahdollistaa kuitenkin todellisen alisuorittamisen. Tämä tietyllä tapaa kuvaa koko Liigan ongelmakohtaa. Jos aikaisemmin hyvin harvaa kiinnosti marraskuisena sateisena iltana vaeltaa hallille, niin sääläreiden kehittämisen jälkeen kiinnostus on jopa laskenut. Onkin mielestäni suoranaista oman sarjasysteemin vähättelyä pitää ovea auki jatkopeleihin liian suurelle määrälle joukkueita. Nykyään on näköjään mahdollista 9 kuukautta läpsytellä tahdottomasti puolivaloilla ja herätä keväällä tosipeleihin.
Kevät todellakin on jääkiekkofanin kulta-aikaa. Pelien intensiteetti nousee käsin kosketeltavaksi. Kaikki laittavat parastaan ja viimeinkin synkän syksyn jälkeen kaukaloissa nähdään räminää ja rytkettä. Kaksin kamppailut vedetään äärimmilleen ja pudotuspelisarjoissa haetaan henkistä yliotetta pienillä koiruuksillakin. Paitsi tietenkin, jos satut olemaan KooKoo:n tai SaiPan kannattaja. Tällöin päädyt katsomaan suurimmat tähtensä muualle antaneita kakkosmiehistöjä, jotka taistelevat kaukalossa pitääkseen yllä edes jonkinlaisen kunnioituksen omaa joukkuettaan kohtaan. Tämän keväinen SaiPa onkin Liigan toisen ongelman malliesimerkki. Junnupainotteinen tiimi kieltämättä yritti, mutta kun taso ei riitä, niin se ei riitä. Voidaan höpöttää, että loukkaantumisilla olisi ollut suurikin merkitys, mutta tosiasia kuitenkin on, että Jussi Markkasen ja Matti Järvisen myynyt joukkue on lopettanut kaiken yrittämisen.
Säälipleijareiden ainoa motiivi on antaa monille joukkueille mahdollisuus pelata myöhään keväällä, kun taas tyhjennysmyynnit mahdollistaa se, että joillakin joukkueilla ei ole panosta kevään peleissä. Huvittava ristiriita, jonka selvittämiseksi on löydettävissä melko yksinkertainen keino: poistetaan pudotuspelien ensimmäinen kierros ja mahdollistetaan Mestiksen voittajan pelaaminen seuraavana vuonna Liigassa. Näin liigan peräpään jengien on pakko pitää kiinni urheilullisuudesta kauden loppuun saakka, eikä pyllistyksiä omia kannattajia kohtaan enää tapahdu. Toisaalta runkosarjan merkitys hivenen kasvaa, jolloin HIFK:n kaltaiset koko kauden kestäneet fiaskot, eivät pääse mukaan tosipeleihin.
Sarjan avaaminen olisi myös Mestikselle piristysruiske. Väitän, että panostukset sarjaan kasvaisivat, mikäli joukkueilla olisi aito mahdollisuus nousta Liigaan. Nousun ei kuitenkaan tarvitsisi olla automaatio, vaan tietyt taloudelliset ehdot nousulle tulisi olla olemassa. Prioriteetin pitäisi mennä niin, että ensiksi selvitetään voiko nousukarsinnat voittanut joukkue pelata Liigaa ja vasta tämän jälkeen voitaisiin pohtia, josko mahdollisesti tippumaan tuomittu vanha liigajoukkue kuitenkin jatkaisi. Nousun ja putoamisen tulisikin olla aitoja mahdollisuuksia.
Tällä tavalla Liiga saisi ansaitsemansa arvostuksen urheilullisena tuotteena. Tyhjennysmyynnit olisi pakko lopettaa ja sille viheliäisimmälle pimeän marraskuun ottelulle löytyisi minimaalinen panos.