Suomen suosituimman palloilulajin viimeaikainen menestys on ollut erinomaista. Niin miehen, naiset kuin nuoremmatkin ovat pärjänneet vähintäänkin kiitettävästi kuluvalla vuosikymmenellä. Suosiossa ja kasvussa ollaan kuitenkin saavuttamassa lakipiste. Seinät tulevat vastaan.
Lisää halleja
Se tahti millä 2000-luvulla Suomeen rakennettiin jäähalleja, oli lähes vertaansa vailla. 1990-luvulla alkanut juniorihallien rakennusbuumi tuotti maahan parisataa sisäkaukaloa lisää vuosikymmenessä. Samalla lajin suosio ja harrastajamäärät ovat kasvaneet kovaan tahtiin. Nyt ollaan taas tulossa tilanteeseen missä jääaika ei enää riitä ylläpitämään nykymuotoista menestystä. Esimerkiksi Espoossa ollaan jo nyt siinä tilanteessa, että jokaisesta jäätunnista riidellään seurojen kesken. Jääajan puute voidaan nähdä myös yhtenä syynä miksi Helsinki ei tuota pelaajamäärään suhteutettuna läheskään riittävästi lahjakkuuksia.
Tähänastinen kaukalomäärien kasvu on ollut erinomaista yhteistyötä seurojen, liiton ja kuntien välillä. Seurat ovat luvanneet täyttää hallit kiitollisilla äänestäjillä, jos kunnanvaltuustot lupaavat suostua jääkiekon toiveisiin jäähalleista. Osin tämä on ollut helppoa sillä pitäähän pienessäkin kunnassa jäähalli olla. Ongelma on kuitenkin se, ettei suurissa kaupungeissa riitä enää pelkkä jäätarve avaamaan kunnanpäättäjien kukkaronnyörejä. Myös muut lajit ovat heränneet voimakkaasti vaatimaan investointeja omiin olosuhteisiinsa. Jalkapallo kykenee perustelemaan investointeja lajin potentiaalisesti halvalla hinnalla kuluttajalle sekä lisenssipelaajamäärillä. Koripallo ja lentopallo kasvaneella kansainvälisellä menestyksellä. Tähän väliin jääkiekon on vaikea haastaa, kun samaan aikaa maassa ei esimerkiksi ole yhtään luisteluhallia vaikka maan pikaluistelijat ovat jo toista vuosikymmentä keikkuneet maailman kärjessä ala-arvoisista olosuhteista huolimatta. Millä siis perustella jääkiekon tarpeita kun muilla tarpeet ovat suuremmat?
Jääresurssit uhkaavat syödä tulevaisuuden Puljujärvet. Kuva: Jarno Kuusinen / All Over Press
Tasa-arvo voi kääntyä itseään vastaan
Yhdessä vaiheessa kotimaisen kiekkoilun nopeiten kasvava segmentti oli tyttö- ja harrastekiekko. Tämä kasvu toi paljon uusia harrastajia ja tulevia kuluttajia lajin pariin. Tässä piilee kuinkin haaste tulevaisuuteen. Aivan kuten 1990-luvun kultahuumassa, myös tässä kasvussa tulee seinät vastaan hyvin pian. 90-luvulla harrastetoiminta ja Nuori-Suomi vei huippukiekolta jääaikaa, talentteja ja momentumia. Nyt on samanlainen kehitys rakentumassa. Erilaiset easy-hockeyt ja pipolätkät ovat erinomaisia asioita lajin kasvun kannalta, mutta samalla ne syövät jo nyt hupenevaa jääresurssia kilpakiekolta. Tätäkin suurempi haaste piilee nais- ja tyttökiekossa. Monessa suuressa kaupungissa eletään tilannetta missä hallien käyttöasteet ovat huipussaan. Jos tähän yhtälöön lyödään kasvava tyttökiekko, voi kasvu syödä omat lapsensa. Kun jääaikaa ei ole riittävästä aletaan sitä tasata. Tähän väliin nousevat tasa-arvon ja tasapäisyyden kannattajat. Miksi poikakiekkoilijoille kuuluisi enemmän jääaikaa kuin tyttökiekkoilijoille. Validi kysymys mihin on äärettömän vaikea vastata suututtamatta toista osapuolta. Samalla Jääkiekkoliitto taiteilee välimaastossa. Kilpakiekko pitää lajin pinnalla, mutta opetusministeriön rahat elättävät toimintaa hyvinkin pitkälle. Nämä tuet ja niiden kasvu vaativat lisää harraste- ja tyttökiekkoilijoita.
On toivottavaa, että tyttökiekko kasvaisi. Jääkiekko on erinomainen laji niin tytöille kuin pojillekin. Jääkiekkoyhteisön on kuitenkin ensin ratkaistava, kuinka tämä kasvu tehdään. Niin pääkaupunkiseudun kuin muutkin alueet ovat alkaneet kärsiä resurssipulasta. Jääkiekkoilulla ei kuitenkaan ole varaa menettää jälleen yhtä sukupolvea 1990-luvun tapaan. Samalla on luotava olosuhteet missä tyttökiekko voi kasvaa täyteen potentiaaliinsa. Tällä hetkellä näyttää kuitenkin siltä, ettei isoja reagointeja ole tapahtumassa ja näin kotimainen kiekkoilu on tukehtumassa kasvuunsa.
Kansikuva: Anu Laitila /AOP