Huippu-urheilun yhteiskunnallista merkitystä ylikorostetaan

Ulkoilman viilentyessä vanhan kansan pakkasiin mieleeni hiippailee kahden viikon päästä alkavat hiihdon MM-kisat Lahdessa. Samalla huomaan jälleen pohtivani huippu- ja kilpaurheilun korostunutta merkitystä, niin kansainvälisestikin mutta erityisesti Suomessa.

Urheilulla merkittävä yhteentuova voima

Mitä huippu-urheilulla ylipäätään terminä tarkoitetaan? Lienee helpoin tiivistää termi toteamalla, että huippu-urheilu on tavoitteellista toimintaa, joka tähtää kansalliseen ja kansainväliseen menestykseen.

Urheilumenestyksellä puolestaan on alkukantainen voima herättää voimakkaita tunteita. Kansainvälisellä tasolla kansakunnan edustajien menestyessä koetaan sitä kuuluisaa me-henkeä. On perusteltua väittää, että voimakkaita tunnereaktioita aiheuttava urheilu soveltuu nationalististen tavoitteiden edistämiseen erinomaisesti. Esimerkkinä käytettäköön vuoden 1995 jääkiekon maailmanmestaruutta, joka symbolisoi omalla tavallaan Suomen nousua 1990-luvun lama-ahdingosta. Eikä sovi unohtaa kuinka Hannes Kolehmaisen ja muiden 1900-luvun alun urheilusankareiden sanottiin juoksevan nuorta suomalaista kansakuntaa maailmankartalle. Vaikka viimeisimpänä mainittu on saanut jo suomalaisuuden identiteettiä ylläpitävän ja jopa itseään vahvistavan myytin asemaa, on väitteessä perää.

Huippu-urheilu ja nationalismi ovat edelleen erittäin vahvasti yhteenkietoutuneita ja ainakin vuoteen 2010 saakka nationalistiset piirteet esiintyivät ainakin jollakin tavalla huippu-urheilua käsittelevissä strategioissa. Kansallisilla ja kansainvälisillä kilpakentillä syntyy nopeasti me vastaan muut -asetelma. Kilpakentillä menestyminen tai siellä menestymättömyys tulkitaan helposti heijastamaan kansakunnan yleistä tilaa ja se otetaan osaksi kansallista identiteettiä.

Kun hiihtokarpaasimme lykkivät mitaleita tai nuoret Leijonat voittavat maailmanmestaruuden, meillä menee kansakuntana hyvin. Silloin porilainen ja raumalainen unohtavat hetkeksi keskinäisen vastakkainasettelunsa ja tamperelaisetkin lopettavat turkulaisille naureskelun. Tuolloin koemme olevamme kansakuntana yhtä. Menestyksen hetkellä me kaikki olemme suomalaisia, vaikkemme toisiamme tuntisikaan.

Rakennettu identiteetti on kuitenkin hauras. Kun Salpausselän maisemissa viimeksi hiihdettiin MM-tasolla vuonna 2001, syntyi kansallisia traumoja hiihtosankariemme ryvettyessä laajassa doping-skandaalissa. Huippu-urheilun puhtoinen ja glorifioitu maine koki ison kolauksen. Rahan merkityksen korostuminen ja voiton tavoittelu hinnalla millä hyvänsä ravisutti osittain urheilun varaan rakennettua kansallista identiteettiä. Allekirjoittanut kuuluu siihen joukkoon, jolle Lahti 2001 toimi herätyksenä urheilun raadollisuudesta.

Globaalin maailmankansalaisuuden ja kansallistunteen vaalimisen sekä korostamisen keskinäinen köydenveto tuskin häviää mihinkään, mutta olen taipuvainen näkemään sisäänpäinkääntyneisyyden menneisyyden jäänteenä. Halusimmepa tai emme, me elämme globaalia todellisuutta.

Urheilun muuttuva yhteiskunnallinen merkitys

Huippu-urheilu on yhä enenevissä määrin tuotteistettua viihdettä. Itsestäänselvänä pidetty puhtoinen asema yhteiskunnallisesti merkittävänä tekijänä on ainakin osittain murentunut. Muutoksen voidaan katsoa lähteneen liikkeelle 1980-luvulla, jolloin liikunta ja urheilu alkoivat eriytyä toisistaan.

Kaupallistuminen tuli urheiluun mukaan yhä voimakkaammin ja löi itsensä läpi lopullisesti 1990-luvulla, liikkumisesta nauttiminen sekä vanha amatörismin ihanne alkoivat lopullisesti väistyä. Myös arjessa liikkumisesta alkoi tulla välineellisempää, työväline jonkin halutun tavoitteen saavuttamiseen, mikä on tuntunut saavuttaneen huippunsa 2010-luvulla. Ruumiillisuuden ylikorostaminen koetaan, tai on ainakin hetkellisesti koettu, korkeaa sosiaalista statusta kuvaavana tekijänä.

Markkinavoimien mukaantulo toi huippu-urheiluun rutkasti resursseja, joita voitiin hyödyntää esimerkiksi olosuhteiden parantamiseen. Samalla kuitenkin urheilusta tuli viihteellisempi kulutustuote, jossa lopulta raha puhuu. Raha tuo mukanaan myös negatiivisia lieveilmiöitä, kuten esimerkiksi kansainvälistä jalkapalloliitto FIFA:a ravisuttanut lahjusskandaali on osoittanut, puhumuttakaan doping-kulttuurista. Kymmenyksiä ja senttejä karsiessa ja sitä ratkaisevaa etua hakiessa oma keho altistetaan jopa kuolemalle alttiiksi.

Liikunnan ja urheilun eriytymisestä seurasi väistämättä valintatilanne, jonka edessä kymmenettuhannet suomalaiset nuoret ja miljoonat nuoret ympäri maailman ovat tänäkin päivänä. Liikkumisesta ja kilvoittelusta nauttiminen voi jäädä taustalle, kun teini-iässä mukaan tulee kovasta yritysmaailmasta tuttuja elementtejä, kuten tavoitteellisuus ja suoritusten altistaminen ulkoiselle mittaamiselle. Nuorten urheilussa näkyy paljon elementtejä, joita ei omaehtoisessa liikunnassa näy. Näitä ovat muun muassa ohjattu ja aikataulutettu toiminta, palkatut valmentajat, kansainvälisyys, standardoituihin suorituksiin pyrkiminen, suorituspaineet ja tulostavoitteet. Nuoren arjessa tämä kaikki tiivistyy yleensä termeihin tavoitteellisuus ja ammattimaisuus. Todellisuudessa tämä näkyy kasvaneena, nuoren itsensä ulkopuolelta tulevana kontrollina, minkä ollaan todettu vaikuttavan ohjattujen liikuntaharrastusten lopettamispäätökseen.

Enää ei riitä, että on kivaa ja että liikkumisesta saa positiivisia tuntemuksia. Tilalle tulee ulkoisesti mitattavissa olevat suoritukset, joita pyritään kehittämään asteittain kohti huippua. Hauskuus katoaa.

Minkä takia tätä tehdään, miksi yhteiskunta uhraa resurssejaan kilpa- ja huippu-urheiluun? Onko kansainvälinen urheilumenestys avain globaalissa kilpailussa pärjäämiseen? Eikö näitä samoja resursseja tulisi ennemmin käyttää perus- ja korkeakoulutukseen?

Olen aiemminkin pohtinut aihetta ja tullut siihen lopputulokseen, että urheilun tulisi elättää itse itsensä. Sittemmin olen saanut perusteltua kritiikkiä kirjoituksesta (muun muassa kysymyksen, etteikö saman logiikan mukaan myös kulttuurilta pitäisi vetää tuet pois), mutta pidän edelleen näkemyksestäni kiinni.

Urheilu on sirkushuveja kansalle aikana, jona oman hyvinvointimme kannalta olisi paljon merkittävimpiäkin asioita, joihin kiinnittää huomiota.

Suomessa ei tarvitse urheilla edetäkseen elämässä

Suomi on hyvinvointivaltio. Valtaosalla väestöstä on mahdollisuus raivata tietään haluamallaan polulla ja peruskoulujärjestelmä pyrkii antamaan kaikille yhtäläiset eväät elämään ja siinä myös kohtalaisesti onnistuu. Kaikkialla maailmassa ei näin ole. Koulutusmahdollisuudet eivät ole yhtäläiset eri valtioiden välillä tai edes välttämättä valtion sisällä, mistä Yhdysvallat toimii yhtenä esimerkkinä vahvasti polarisoituneen koulutusjärjestelmän myötä.

Kun Suomessa pohditaan mahat täynnä tabletti-laitteiden ja älypuhelinten kanssa Facebookissa notkuen, missä vika kun huippu-urheilumenestystä ei tule, on olemassa maita, joissa nuorille urheilu on ainoa keino eteenpäin ja sosiaalisen liikkuvuuden parantamisena.

Tarina kertoo suomalaisjuoksija Johanna Mannisen kohdanneen ihmetteleviä kilpasiskoja, jotka ottivat asiakaseen kysyä, miksi Manninen ylipäätään juoksee ammatikseen, eikö Suomessa olisi paljon muitakin vaihtoehtoja. Kuulopuheita tai ei, tämä tiivistää erinomaisesti suomalaisten onnellisen aseman. Meillä on varaa valita ja urheilijan polun valitseminen on tietoinen päätös, ei pakon edessä valittu viimeinen oljenkorsi.

Palatakseni lähestyviin Lahden MM-kisoihin. En malta olla leikkimättä ajatuksella, että mitä jos kenialaiset tai vaikkapa intialaiset hiihtäisivät oikeasti tosissaan. Poimittaisiin heikossa asemassa, ilman kummempia tulevaisuudennäkymiä olevia nuoria ylängöiltä ja luotaisiin heille toimintaympäristö, jossa on mahdollisuus kehittyä. Tehtäisiin selväksi, että päämäärätietoisesti harjoittelemalla nuorella on mahdollisuus saavuttaa mainetta ja mammonaa, painotettaisiin että urheilu on tie saavuttaa unelmia, joita me suomalaiset pidämme itsestäänselvyytenä. Unelmia kuten oma asunto, lämmin ja juokseva vesi, useampi ateria päivässä ja rahaa jäisi vielä vapaa-ajan kulutukseenkin.

Kauanko menisi, ennen kuin henkensä pitimikseen hiihtävät kenialaiset löisivät laudalta suomalaiset kilpaveljet ja -siskot? Ja mitä se tekisi menestyshullujen suomalaisten itsetunnolle?

Kuva: EPA