Faneille.com - Urheilumedian ZlatanOsallistu MM-futiksen viikkokisoihin – voita jopa 2500 euroa!
Uruguay on aina mietityttänyt jalkapalloromantikon päätä. Miten voi olla mahdollista, että Suomea pienemmästä maasta, jonka sanotaan olevan vain yksi kaupunki sitä ympäröivillä pelloilla, tulee jatkuvasti huippupelaajia ja huippumenestystä? Kiinnostumisen muuttumista faneudeksi auttoi yksi pelaaja ja hänen otteensa suosikkiseurassani Villarrealissa.
Diego Forlan saatetaan muistaa paremmin Atletico Madridista ja hänen epäonnistumisestaan Manchester Unitedista, mutta minulle hän on aina ollut nimenomaan Villarrealin tähtipelaaja. Ensimmäisellä kaudellaan keltaisissa hän takoi huimat 25 maalia jättäen taakseen maalipörssissä niin Barcelonan Samuel Eto´on kuin sen oikean Ronaldon, joka tuolloin pelasi Real Madridissa. Forlan olikin minulle avain, joka muutti kiinnostukseni Uruguayta kohtaan ja teki siitä kovaa faneutta.
Vuonna 2006 Uruguay ei selviytynyt lopputurnaukseen kivikovasta Etelä-Amerikan karsintaryhmästä, mutta 2010 joukkueessa oli havaittavissa tiettyä tähteyttä. Tuolloin Ajaxissa kovaa jälkeä tehnyt Luis Suarez ja hänen ikätoverinsa Edinson Cavani olivat nousussa. Samaan aikaan Forlan jatkoi hyviä otteitaan eikä sovi unohtaa toista Diegoa, Godinia, joka luuti vakuuttavasti alakerrassa. Forlan valittiin kisojen parhaaksi pelaajaksi vuvuzelojen soidessa. Tuolloin todella vakuutuin joukkueesta. Ikävää, että Uruguayn lento ei riittänyt mitaleille, vaan joukkue koki kaksi peräkkäistä tappiota päätyen lopulta neljännelle sijalle.
2014 odotukseni olivat todella korkealla. Vaikka ikonin aika oli jo ehtoopuolella, niin neljän vuoden takainen runko alkoi muuten olla parhaassa mahdollisessa iässä. Haistelinkin mahdollista yllätysmitalia eikä kannunkaan vieminen olisi ollut mielestäni puhdasta haihattelua. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan kurittomasti esiintynyt suosikkijoukkueeni ei saanut parasta itsestään irti ja putosi kisojen piristysruiskeen Kolumbian käsittelyssä heti ensimmäisessä pudotuspeliottelussa. Tähän tosin antoi ennusmerkkejä jo jatkokarsinnan kautta tapahtunut rimaa hiponut selviytyminen itse kilpailuihin.
Monille jalkapallonseuraajille Brasilian kisoista onkin Uruguayn puolelta jäänyt mieliin vain Luis Suarezin hampaanjäljet Giorgio Chiellinin olkapäässä. Kyseinen tapahtuma oli kuitenkin vain yksi osoitus joukkueen kurittomuudesta. Linjojen erot kasvoivat liioiksi ja olikin mielestäni jopa hivenen väärin, että joukkue pääsi edes pudotuspelivaiheeseen. Suarez kasvoikin monen inhokkipelaajaksi juurikin Brasilian lopputurnauksen tapahtumien takia. Minulle hän kuitenkin oli ja on Forlanin manttelinperijä.
Tämän vuoden kisoista on Forlan jo poissa, mutta joukkueessa on kaksi maailman luokan tunnustettua kärkimiestä. Cavani ja Suarez pärjäävät laadullaan mille tahansa parivaljakolle. Puolustuksessa kokenut Diego Godin on saanut kirittäjäkseen nuoren Jose Gimenezin, jonka kanssa Godin luutii myös Atleticon riveissä. Voikin siis sanoa, että Oscar Tabarezin joukkue toimii omilla vahvuuksillaan, kun se toimii tiukassa puolustusmoodissa ja luottaa kärkipariinsa.
Tabarezin tarina on itsessään hyvin mielenkiintoinen. Hänen taistelunsa omaa sairauttaan vastaan ja ennen kaikkea hänen muutoskykynsä ja uskalluksensa ovat vieneet Uruguayn jalkapalloa eteenpäin jättiläisen askelin. Maan jalkapallon kriisi voidaan katsoa alkaneen vuoden 2014 mm-kisoista ja se jatkui pitkälle viime vuoteen, kunnes Tabarez otti ohjat omiin käsiinsä ja nuorensi huomattavasti Uruguayn keskikenttää. Jaakko Tiira on kirjoittanut Tabarezista ja hänen vaikutuksestaan erinomaisen jutun, joka kannattaa ehdottomasti lukea. Tabarezia onkin kiittäminen, että joukkue jälleen toimii ja pelaa voittavaa jalkapalloa.
Ja Portugalia vastaan joukkue todellakin hoiti tehtävänsä kunniakkaasti. Työteliäät pakit pitivät Cristiano Ronaldon kokonaan ilman laukauksia ja kärkikaksikon yhteispeli johti Cavanin kauniiseen puskumaaliin. Ja allekirjoittanut sai huutaa äänensä käheäksi. Seuraavaksi vastaan asettuu Ranska, joka antaa aivan erilaisen haasteen, mutta on näkemykseni mukaan aivan voitettavissa. Uruguay onkin pelannut omien värilasieni läpi katsottuna kisojen ehkäpä parasta futista. Ainoastaan Kroatia on kyennyt samaan.
Uruguay on minulle osoitus siitä, että suomalaisten on turha valittaa maansa koosta tai muustakaan yhtään mitään. Kolmen ja puolen miljoonan ihmisen eteläamerikkalaisvaltio on omalla eksistenssillään ja jalkapallomenestyksellään osoittanut puheet maan pienuudesta turhiksi. On tietenkin totta, että montevideolaisen nuoren mielessä ei ole NBA tai NHL, vaan puhtaasti jalkapallotähteys. Uruguayssa kaikki elävät ja hengittävät vain ja ainoastaan jalkapalloa. Suomessa näin ei tietenkään ole, jos olisi, niin jalkapalloilussa menestyminen olisi vain ajan kysymys.
Kansikuva: Richard Heathcote/Getty Images