Rion olympialaisten aikaan sosiaalisessa mediassa ja muuallakin on kuultu varsin poikkeuksellisia puheita. Pitkään itsestäänselvyytenä pidetyn huippu-urheilun asemaa yhteiskunnallisesti merkittävänä tekijänä on alettu kyseenalaistaa, isostikin. Muun muassa teräväkynäinen Jari Kupila pui aihetta varsin onnistuneesti Urheilulehden torstaina (18.8.) ilmestyneessä numerossa.
Suomalaiset ovat menettäneet asemiaan perinteisissä yksilölajeissa, joiden perusteella suomalaisen urheilun tilaa yleensä puidaan ja kansallista liikuntaitsetuntoa peilataan. Entä sitten? Mitä väliä sillä on, saako Suomi Riosta yhtäkään kultamitalia, missä kohtaa alastulomäkeä mäkikotkat tulevat alas tai pelaako Leijonat World Cupin finaalissa. Yhteiskunnallisesti arvokisamenestystä paljon merkittävämpää on se, liikummeko me tavalliset kansalaiset tarpeeksi omaan terveyteemme nähden.
Huippu-urheilu on kupla. Valtaosaa ihmisistä ei juurikaan kiinnosta hiihtokarpaasien otteet talvisilla laduilla, JJK:n otteet Harjun stadionilla tai Sotkamon Jymyn ja Vimpelin Vedon keskinäinen vääntö Suomen mestaruudesta kuudentena vuotena peräkkäin. Suurinta osaa ihmisistä ei myöskään kiinnosta suomalaisten menestys Rion olympialaisissa. Se, mikäli Antti Ruuskanen olisi nakannut keppiä 90 metrin päähän viivasta 83,05 sijaan, olisi ollut massalle korkeintaan tasoa ”ihan kiva”, todennäköisesti täysin yhdentekevää. Tutkitun tiedon perusteella se ei ainakaan olisi saanut tavallisia mattivirtasia aamusalille tai -lenkille olympialaisten jälkeisenä maanantaina.
Urheilufanaatikkojen eduksi on laskettava se, että se pitää jumalattoman paljon ääntä oman asiansa tärkeydestä. Niin paljon, että urheiluväen viesti on nielty pureskelematta. Mutta, kuten Kupila oivallisesti Urheilulehteen kynäillessään toteaa, tietty kynnys on ylitetty ja ensimmäistä kertaa on alettu vaatia kunnollisia perusteita asian merkityksellisyydestä. Ja urheiluväki on ihmeissään.
Arvokisamenestyksellä ei ole mitään konkreettista merkitystä. Ei ole olemassa yksiselitteisiä tutkimustuloksia siitä, että menestys arvokisoissa korreloisi riittävästi oman terveytensä kannalta riittävästi liikkuvien ihmisten määrässä. Lapsille ja nuorille esikuvat ovat tärkeitä ja saattavat olla osaltaan vaikuttamassa harrastuspäätöstä tehtäessä. Lapset ja nuoret liikkuvat ja leikkivät kuitenkin luontaisesti, kunhan heille tarjotaan siihen mahdollisuus ja virikkeitä päivittäisessä toimintaympäristössä. Kipinä liikkumiseen ei tule siitä, painiiko Petra Olli finaalissa vai ei.
Haettaessa huippu-urheilulle yhteiskunnallisia merkityksiä puhutaan usein abstrakteista asioista, kuten kansallistunteesta ja yhteisöllisyydestä. Yhteisöllisyyttä saadaan tehokkaammin kohtaamalla ihmisiä arjessa, vaikkapa yhteisen liikuntatuokion aikana. Kansallistunteen kohottaminen urheilumenestyksellä on nuorten ja taloudellisesti heikkojen kansakuntien peruspiirteitä. Toisaalta, ehkäpä kansallistunteen nostaminen leivän, sirkushuvien ja huippu-urheilun avulla on pian tarpeen, jos me emme ymmärrä omaa asemaamme globaalissa talousmarkkinassa.
Me emme liiku tarpeeksi
Kun vielä 11-vuotiaana puolet kansalaisista ilmoittaa liikkuvansa terveytensä kannalta riittävästi, eli vähintään tunnin päivässä, 15-vuoteen ikämennessä vähintään tunnin päivässä liikkuu enää 10 % suomalaisista nuorista. Urheiluseurat eivät onnistu vastaamaan tällä hetkellä tehtäväänsä, eli liikuttamaan tehokkaasti nuoria. Alle puolet 12-18-vuotiaista nuorista osallistuu ohjattuun seuratoimintaan vähintään kerran viikossa. Omatoiminen, yksin tai kavereiden kanssa harrastettu liikunta on suositumpaa kuin urheiluseurassa ohjattu harrastaminen.
Liikuntamäärä kasvaa korkea-asteen koulutukseen suuntautuvilla opiskelujen aikana laskeakseen työelämään siirryttäessä. Keski-ikäisenä liikuntamäärä taas aavistuksen verran kasvaa.Tällöinkaan ei enää liikuta ohjatusti urheiluseuroissa, vaan käytetään hyväksi liikuntapaikkoja, suosituimpana liikuttajan kevyen liikenteen väylät. Murroskohtiin on löydettävä tehokkaat ratkaisut, mikäli yksilöille halutaan taata terveellinen ja täysipainoinen elämä sekä toimintakyky myöhemmälle iälle.
Huomattavasti arvokisamenestystä tärkeämpää on suunnitella lasten päivittäinen fyysinen toimintaympäristö siten, että mahdollisuuksia ja virikkeitä liikkumiseen löytyy lapsen päivittäisestä toimintaympäristöstä. Aikuisväestölle terveyden kannalta huomattavasti arvokisamenestystä tärkeämpää on järkevien elintapapolitiikkapäätösten tekeminen, terveysliikunnan aloittamiskynnyksen madaltaminen ja liikuntamahdollisuuksien luonti.
Tuet pois urheilusta
Menestymättömyyden kasvu on nostanut puheita urheilijoiden suorien tukien kasvattamisesta. Mutta miksi aikuisia huippu-urheilijoita pitäisi tukea yhteiskunnan varoin? Jos ei ole olemassa näyttöä siitä, että tukemisesta on mitään hyötyä tavalliselle veronmaksajalle, eikö tämä tuki pitäisi kohdentaa sellaiseen toimintaa, joka edistää yhteiskuntaa ja sen jäsenten elämänlaatua sekä hyvinvointia laajemmassa mittakaavassa? Miksei huippu-urheilun tukea leikata nolliin ja satsata viimeinenkin euro nousevan trendin mukaisesti lasten ja nuorten liikunnan tukemiseen sekä kuntoliikuntaa edistäviin toimenpiteisiin aikuisiän liikuntatottumusten murroskohtiin? Jos huippu-urheilu aikuistasolla on kerran niin merkittävää ja kiinnostavaa, sen pitäisi pystyä elättämään itse itsensä.
Mitäpä jos valtion budjettitavoitteeseen kirjatusta reilusta 520 miljoonan euron Veikkausvoittovarojen tuloutustavoitteesta kirjattaisiinkin urheilun 25 % osuudesta 12.5 % nuorten liikunnan ja urheilun tukemiseen ja toiset 12.5 % aikuisiän liikunnan tukemiseen. 65 miljoonaa euroa aikuisiän liikunnan murroskohtiin, 65 miljoonaa lasten ja nuorten liikuttamiseen.
Huippu-urheilulle ei annettaisi euroakaan.