FC Barcelona oli Espanjan pääsarjan La Ligan joulutauon jälkeen pitkään pelillisessä limbossa. Osa pelaajista tuntui etsivät aktiivisemmin nakkipiiloja kuin osallistui kollektiiviseen liikkumiseen tai prässäyspelaamiseen. Puolustuksessa nähtiin haparointeja ja henkilökohtaisia virheitä pelistä toiseen. Keskikentän ja puolustuksen yhtenäinen liikkuminen varsinkin puolustussuuntaan oli erittäin vajavaista, sekä omat vastuualueet eivät tuntuneet olleen hallinnassa. Hyökkäyskolmikko vaelteli Neymaria lukuun ottamatta täysin omissa sfääreissään varsinkin oman joukkueen pallonmenetyksen jälkeen.
Kaiken tämän lisäksi joukkueen päävalmentaja Luis Enrique ilmoitti, ettei tulisi kirjoittamaan jatkosopimusta seuran kanssa, ja että hän pitäisi paljon kaipaamaansa lomaan, kun nykyinen pahvi umpeutuu kuluvan kauden jälkeen.
Paljon oli siis sulateltavaa. Enrique päätti kuitenkin Barca-fanien onneksi säveltää vielä viimeisen joutsenlaulunsa pelillisellä puolella ennen kuin vetäytyisi takavasemmalle. Hän astui kapellimestarin paikalle (yhdessä apuvalmentaja Juan Carlos Unzuén kanssa) ja alkoi hahmotella orkesteriaan uusille paikoille. Konserton nimeksi tuli 3–4–3.
Numeropeli
Barcelonan nykytaktiikassa ja ryhmityksessä päästään jälleen yhteen jalkapalloihmisten lempipuuhaan, numeroiden pyörittelyyn. Toiset mieltävät Blaugranan kentällisen muotoon 3–4–3 ja toiset taas 3–3–1–3. Espanjalaisessa mediassa on vakiintunut numerosarja 3–4–3, joten olkoon se käytössä tässä jutussa.
Mitä se sitten käytännössä tarkoittaa? Se tarkoittaa sitä, että puolustuskolmikon muodostaa usein kolme keskuspuolustajaa, mutta myös vasen laitapuolustaja Jordi Alba on nähty kahden topparin rinnalla. Pääasia on, että maalivahdin edessä jyllää ryhmä puolustajia. Perinteisestä 3–4–3 -muodostelmasta poiketen keskikenttä ei ole jakautunut kahteen keskikenttäpelaajaan ja kahteen laitapelaajaan. Barcan versiossa keskikentän neljä pelaajaa ovat timanttimuotissa, niin että Sergio Busquets on kasan alimpana (puolustuslinjan edessä), Andrés Iniesta ja Ivan Rakitić miehittävät keskikaistan sivut ja Lionel Messi on neljäs linkki ja alueenaan 10-paikka.
Viimeinen oksisto koostuu Neymarista (vasen laitalinkki), Luis Suárezista (hyökkäyksen kärki) ja useinmiten Rafinhasta (oikea laitalinkki).
Kyseessä on siis erittäin paljon taktista ja pelillistä älyä vaativa ryhmitys, jonka elinehto on liikkua paljon ja täyttää muiden jättämiä vastuualueita. Erityisesti laitalinkkien, ja Barcelonan tapauksessa oikeanpuoleisen keskikenttäpelaajan, täytyy tehdä suuria uhrauksia, jotta kokonaistasapaino pysyy. Ryhmitys on suhteellisen tuore Enriquen pelikirjassa ja taktiset nyanssin eivät ole vielä niin jiirissä, kuin ehkä pitäisi. Tässä plussat ja miinukset.
Positiivista
Hyvää Enriquen 3–4–3 -ryhmityksessä on ollut hyökkäyspelin uudelleen herääminen. Pelaajat saavat todella paljon vapauksia luoda barcamaisen virtaavaa peliä ja kaikki keskikentän ja hyökkäyksen pelaajat pelaavat mielipaikoillaan. Esimerkiksi Busquetsin rooli pelinrakennuksessa on otollinen hänen pystyessä levittämään peliä joko kolmelle topparille tai syvyyteen (Messi, Suárez) tai laitakaistoille (Neymar, Rafinha). Iniesta on niin ikään lempipuuhissaan. Vasen puoli keskikentältä on kokonaan hänen ja taskuihin noustessaan tarjoaa Messi ja Neymar loistavat puitteet korkeatasoiseen kombinaatiopelaamiseen.
Pelinrakentaminen tarjoaa hyvin luonnollisella tavalla ylivoimatilanteita ja laitimmaisten toppareiden pienetkin nousut luovat päänvaivaa puolustavalle joukkueelle. Ryhmitys on kutakuinkin luotu barcamaiselle positional playlle. 4–3–3 -ryhmityksessä keskelle ja sitä kautta pelinrakennukseen mukaan valuva Messi on nykyisessä muodostelmassa siellä jo lähtokohtaisestikin. 10-paikka vapaalla roolilla on se, mitä argentiinalainen megatähti janoaa, varsinkin näin karttuneemmalla iällä. Ongelmaksi on muodostunut vastustajien helpottunut rooli Messin ylimiehittämisessä, mutta tätä taituri on pyrkinyt karttamaan hetkellisillä liikkeillä kohti omaa maalia ja molempia laitakaistoja ja näiden sisempiä alueita. Oleellisin asia Messin liikkeessä on positiiviseen peliasentoon pääseminen 10-auleella koko kentän levyisesti. Loppu on yleensä uskomatonta erotiikkaa. Jalkapalloilullisessa mielessä siis.
Kehitettävää
Siirtyminen negatiivisiin puoliin. Niitäkin löytyy, josta viimeisimpänä esimerkkinä edellisen viikonlopun 4–2 -kotivoitto Valenciaa vastaan. Vieraat osoittivat täydellisen klassisesti, kuinka haavoittuvainen Barcelona on puolustussuuntaan tämänhetkisellä muodostelmallaan. Suurimmat puolustettavat alueet jäävät laitimmaisten toppareiden eteen, varsinkin nopeissa vastaiskuissa. Vastustajalla on mahdollisuus päästä 3 v. 3 tai 3 v. 4 -tilanteisiin hyvinkin keskinkertaisella vastahyökkäyspelillä, kunhan laitimmaisten toppareiden etualueet on miehitetty.
Tätä estääkseen oikeaa keskikenttää pelaava pelaaja – käytettään tässä jutussa Rakitić esimerkkinä – on käskytetty ravaamaan kohti puolustusta, jolloin linja pyritään muuttamaan kolmesta pelaajasta neljän pelaajaan. Tämä vaatii Rakitićilta paljon ja jättää samalla aukon keskikentän oikealla laidalle. Nopeissa hyökkäyksissä tämä jättää keskikentän myös epätasapainoon.
Edellä mainittua välttääkseen Rafinha on tehnyt paljon juoksuja laitalinkin paikalta kohti Rakitićin jättämää lovea ja samanaikaisesti myös Neymar on tippunut Iniestan avuksi. Tällöin Barcan puolustusryhmitys on muotoa 4–4–1–1. Teoriassa ja ajatuksena täysin pätevä, mutta se ei ole toiminut ainoassakaan ottelussa, jossa Blaugranan ryhmitys on ollut 3–4–3. Iniesta ei sovellu kahden keskikenttäpelaajan puolustussapluunaan, joka vaatii vahvaa kamppailuvoimaa ja puolustussijoittumista. Pahimmissa tapauksissa Iniesta on joutunut ottamaan vastaan lähes yksin vasemman laidan hyökkäyksiä.
Epätasapainoa aiheuttaa myös se, että Barca laittaa puolustuspainopisteen mielellään vasemmalle, koska siellä pelaavat Neymar ja Iniesta. Kumpikaan ei ole niitä vahvimpia puolustuspäänpelaajia, vaikkakin brassitähti on tällä kaudella monipuolistanut peliään massiivisesti ja on urakoinut mahtavia kilometrimääriä myös omaa maalia kohti. Mutta, koska Neymar on syystäkin viemässä hyökkäyksiä loppuun asti hyökkäyspäässä, jättää se vasemman kaistan väkisinkin haavoittuvaksi.
Soidintanssi
Luis Enriquen viimeinen soidintanssi on miellyttävä tuulahdus Johan Cruyffin ja Pep Guardiolan ajoilta. Kuka tietää, jos juuri tällä tasoitetaan tietä ideologisessa mielessä seuraavalle päävalmentajalle, joka voi muuten olla hyvin lähellä nykyistä luotsia.
Oli kyseessä aito muutoksen halu ja luovuuden purskahdus tai epätoivon viimeinen torvisoolo, on se ollut Barcalle pelastus. Niin suuret myrskypilvet Camp Nouta kiersivät, kun joukkueen peli ja pelaajien henkinen puoli olivat isketty Abloyn vahvaan munalukkoon. Nykyinen luomus on myös omiaan nostamaan Enriquen osakkeita tulevaisuutta varten.
Kuvat: Sharemytactics ja Getty.