Jopa kotikaupungin kasvatti Andriy Arshavin aloittaa ottelunsa yleensä penkiltä (Getty Images)
Suomea maantieteellisesti lähin todellinen eurooppalainen huippujalkapalloseura löytyy Pietarista. Zenit St. Peterburg – tai Pietarin Zenit – on hallinnut viime kausina Venäjän kovatasoista liigaa ja se on nähty säännöllisesti myös eurokentillä. Ihan perinteisestä ”suurseurasta” ei Zenitin kohdalla kuitenkaan voi puhua, monestakin syystä.
Venäläisen jalkapalloilun juuret ovat nimenomaan Pietarin alueella, mutta ensimmäinen maailmansota ja vallankumous jälkipyykkeineen sotkivat melkoisesti lajin järjestäytymistä Venäjällä ja sittemmin Neuvostoliitossa. Pääsarja perustettiin varsinaisesti vasta toisen maailmansodan alla ja sarjatoiminta alkoi toden teolla pyöriä säännöllisesti vasta sodan päättymisen jälkeen.
Zenitin perustaminen nykymuodossaan ajoittuu pääsarjatoiminnan alkuun eli vuoteen 1936. Pietarilaisten nimeä on noiden alkuvuosien kunniatauluista kuitenkin turhaa etsiä, sillä menestys sota-ajan cup-mestaruutta 1944 lukuun ottamatta oli varsin vaatimatonta. Sitä se oli vielä pitkään sen jälkeenkin, sillä ensimmäisen kerran Zenit sijoittui Neuvostoliiton pääsarjassa kolmen parhaan joukkoon vasta kaudella 1980.
Mestaruutta Zenit juhli kaudella 1984, mutta putosi vuosikymmenen päätteeksi sarjaporrasta alemmas. Neuvostoliitto muuttui Venäjäksi ja Zenit palasi pysyvästi Venäjän liigaan kaudelle 1996. Kolmas sija kaudella 2001 ja kakkossija kahta vuotta myöhemmin enteilivät jo tulevaa, mutta vasta kauden 2007 Venäjän mestaruudesta ja seuraavan kevään UEFA Cupin mestaruudesta voi katsoa ”nyky-Zenitin” saaneen alkunsa.
Historian painolasti
Päävalmentaja Spalletti on joutunut kokemaan paljon uusia asioita Pietarissa (Getty Images)
Zenit ei siis ole ”suurseurana” edes kymmenen vuoden ikäinen, ja silti sillä on ollut periaatteessa kaikki eväät olla sellainen jo vuosikymmeniä. Nyt taustalla ovat vuodesta 2005 seuran taustalla olleen Gazpromin rahat, mutta menneinä vuosikymmeninä – varsinkaan Neuvostoliitossa – varakas tukija ei ollut minkäänlainen menestyksen elinehto.
Zenitillä on aina ollut vankka kannatus kotikaupungissaan aina älymystöä myöden. Pietari on todellinen suurkaupunki, eikä kannatuspohjasta Zenitin menestyminen ole koskaan ollut kiinni. Vanha Kirovin stadion veti yleisöä ja etenkin otteluissa Moskovan suurseuroja vastaan oli selkeää vastakkainasettelua – kuten on vielä tänä päivänäkin. Vanha pääkaupunki vastaan nykyinen, suurkaupunki vastaan toinen ja Venäjän mittakaavassa myös tietyllä tapaa länsi vastaan itä. Siinä on pohjaa syville tunteille, jotka myös valitettavan usein läiskyvät yli.
Mutta ajassa taaksepäin. Jalkapallo oli kaiken muun tavoin Neuvostoliitossa myös politiikkaa. Lajin painoarvo oli sen laajan seuraamisen myötä suuri ja keskusjohtoisen hallinnon kannalta oli luonnollisesti tärkeää, että näin merkittävässä lajissa Moskova on ykkönen. Vuoteen 1960 saakka kaikki mestaruudet menivätkin moskovalaisseuroille. Vaikka mestarin titteli tämän jälkeen vähitellen ”vapautui” ja Kiovan Dynamo myöhemmin nousi neuvostoseuroista ykköseksi, ei Zenit missään vaiheessa kuulunut maan kärkiseuroihin.
Moskovalle sopi enemmän kuin mainiosti, että silloisen Leningradin ylpeys pelaa pääsarjaa, mutta ”ynnä muut” -osastolla. Vertailukohdan voi hakea vaikka jääkiekosta, jossa nykypäivänä SKA Pietari on ehkä seura joka tulee ensimmäisenä mieleen ainakin suomalaisille. SKA ei koskaan voittanut kuitenkaan mestaruutta Neuvostoliiton aikana, vaan mestaruudet vuosina 1947-92 menivät, kuten arvata saattaa: kaikki Moskovaan.
Zenitin mahdollisuudet neuvostoaikana olivat rajoitetut, mutta mistään sopupelaamisesta ei kannata kuitenkaan puhua. Järjestelmä vain yksinkertaisesti toimi niin, että se suosi tiettyjä seuroja ja vain tietyt seurat olivat tie maajoukkueeseen ja resurssit toisia paremmat, joten ”oikeat” seurat miehittivät kärkisijat pääsääntöisesti joka tapauksessa. Ainoa järjestelyn maku Zenitin osalta itse asiassa tapahtui toisin päin, sillä kaudella 1967 Zenit olisi pudonnut pääsarjasta, mutta joukkue sai säilyttää paikkansa, sillä vallankumouksen 50-vuotisjuhlan ”kunniaksi” nimenomaan leningradilaisseuran putoaminen pääsarjasta ei vain yksinkertaisesti käynyt laatuun.
Padot murtuvat
Hulkin tuleminen laittoi monen asian uusiksi Pietarissa (Getty Images)
Zenitin kannattamista saattoi pitkään verrata jonkinlaiseen masokismiin: periaatteessa iso seura, jolla on muhkea kannatus ja puitteetkin joltisenkin kunnossa, mutta menestys kiertää kaukaa, eikä sitä oikeastaan ole näköpiirissäkään. Kun tämä kaikki sitten nopeassa tahdissa muuttuu, niin mopo alkaa helposti hiukan keulia.
Seuralla on nyt rahaa, seuralla on huippupelaajia, seura on saanut menestystä – ja kenties jonain päivän ikuisuusprojektina rakennettava uusi stadionkin valmistuu. Kaikki hyvin? Ei vain ole.
Suomalaisetkin saivat ensituntumaa venäläiskannattajiin taannoisessa MM-karsintaottelussa Olympiastadionilla ja etenkin sen ulkopuolella. Kauniissa kesäkuisessa illassa kannattajien välillä ei juuri rauhanomaisesta rinnakkaiselosta kannattanut puhua ja provokaatio tuli voittopuolisesti nimenomaan venäläisten puolelta.
Myös EM-lopputurnauksessa Puolassa nähtiin hyvin ikäviä kuvia venäläisen jalkapallokannatuksen todellisuudesta, eikä tämä todellakaan koske ainoastaan maajoukkuetta. Neuvostoaikaan häiriöt siivottiin kätevästi esiripun taakse, mutta ei silloinkaan katsomoissa istuttu kuin kirkonpenkissä. Yhteiskunnan vapautumisen myötä myös olemassa jo kenties hiukan kytevänä ollut väkivaltainen, ja vihapohjainen kannatuskulttuuri sai bensaa liekkeihin – ikään kuin luvan tulla esille.
Zenitia vuodesta 2009 luotsannut kokenut italialainen Luciano Spalletti otti voimakkaasti kantaa joukkueen omien fanien käyttäytymiseen joulun alla Mestarien liigan ottelussa Salzburgissa. Zenit-fanien riehuminen katsomossa keskeytti pelin hetkeksi ja uhkasi keskeyttää sen kokonaan ja samalla sekoitti joukkueen pelin täysin. Zenit on kärsinyt pistemenetyksiä faniensa takia myös Venäjän liigassa ja käytännössä menettänyt myös yhden mestaruuden tämän takia.
Spallettin turhautuminen on helppo ymmärtää, jos ja kun fanien käyttäytyminen alkaa vaikuttaa joukkueen otteisiin, mutta kyse ei ole ainoastaan tästä. Näkyvä osa on toki se, miten fanit tukevat tai ”tukevat” kentällä olevaa joukkuetta, mutta taustalla on myös se, että fanit vaikuttavat myös siihen että Zenitin ei ole rahatukuistaan huolimatta kovin helppo houkutella pelaajia riveihinsä, etenkään ulkomaalaisia.
Zenitin fanit eivät peittele mielipiteitään ja kun yleinen ilmapiiri Venäjällä on edelleen kauniisti sanottuna ksenofobinen, ei seura välttämättä ole ulkomaalaispelaajalle houkuttelevin vaihtoehto. Ulkomaalaisen täytyy ensinnäkin olla selkeästi venäläistä vaihtoehtoa parempi ja jos peli ei kulje, niin ulkomaalaispelaajat ovat ensimmäisenä fanien hampaissa ja seuraava vaatimus on tämän logiikan mukaan venäläispelaajien vastuun lisääminen.
Eikä tämä koske vain faneja, vaan myös pelaajia. Brasililaishyökkääjä Hulkin siirto Zenitiin Portosta syksyllä 2012 tuskin oli kannattajille mikään päiväunen toteutuminen, mutta ensimmäinen reaktio tuli joukkueen sisältä. Venäläistähdet Igor Denisov ja Aleksander Kershakov vaativat sopimustensa uudelleenneuvottelemista Hulkin korkean palkan takia. Perusteena kaksikko esitti nimenomaisesti, että Zenitin on kunnioitettava venäläisiä pelaajia, joihin se on aina joukkueensa rakentanut. Nuorten joukkueeseen pudotettu kaksikko palasi sittemmin ruotuun, ja asia saatiin pois päiväjärjestyksestä, mutta pinnan alla kuplii jatkuvasti.
Spallettin asema Zenitissä on vahva ja niin sen on pakkokin olla. Italialainen on kuitenkin melkoisessa ristitulessa. Hän joutuu taiteilemaan sellaisten ongelmien kanssa, joita harvassa muussa seurassa Euroopan huipulla voidaan edes kuvitella. Menestymisen paine on lisäksi kova ja toiselta puolen resurssit menestystä varten ovat kunnossa. Aikaa ja vaivaa kuluu kuitenkin aivan liikaa vääriin asioihin.
Jos jollain kaudella Spalletti pääsisi keskittymään vain joukkueen pelaamiseen yhteen hiileen puhaltavan tiiviin ryhmän kanssa ja Zenitin kannattajat keskittyisivät vain tukemaan omaa joukkuettaan, olisi pietarilaisilla mahdollisuus nousta todella Euroopan huipulle. Nyt se näyttää hyvin samanlaiselta kuin menestyminen Neuvostoliiton pääsarjassa 1970-luvulla: periaatteessa mahdolliselta, mutta silti kovin kaukaiselta.