Jalkapallon suurvallasta tuli sivustakatsoja – Mitä tapahtui Hollannille?

Faneille.com LogoFaneille.com - Urheilumedian Zlatan.

Puhuttaessa jalkapallon suurmaista, oransseista peliasuista tunnettu Hollanti on yksi ensimmäisenä mieleen tuleva maa. Alankomaista on ponnistanut futistaivaalle lukuisia maailmantähtiä, jotka tullaan muistamaan vielä vuosikymmenienkin päästä. Tällä hetkellä hollantilainen jalkapalloilu ei kuitenkaan voi hyvin ja maa uhkaa jäädä jo toistamiseen arvokisojen ulkopuolelle. Tämä artikkeli pyrkiikin löytämään monisyisen vastauksen kysymykseen: Mitä tapahtui Hollannille?

Totaal Voetbal – Ihailtu ja kopioitu

Ymmärtääkseen hollantilaisen jalkapalloilun syvintä olemusta täytyy palata ajassa taaksepäin yli 40 vuotta. Vaikka Länsi-Saksa voitti isännöimänsä MM-kisat vuonna 1974, muistetaan kyseiset kisat finaalin hävinneiden hollantilaisten dominoinnista.

Legendaarinen hollantilaisvalmentaja Rinus Michels kehitti Totaal Voetbal -nimeä kantaneen pelitavan, joka mullisti koko jalkapalloilevaan maailmaa. Pelitavan esimalleja on toki nähty aiemminkin, muun muassa Michelsin pelaajana edustamassa Ajaxissa jo 1940-luvulla ja Englannissa 50-luvulla. Pelitavan todellinen esiinmarssi nähtiin kuitenkin 70-luvulla Hollannin maajoukkueen toimesta.

Vapaasti suomennettuna totaaliseksi jalkapalloksi suomentuvan pelitavan idea oli tilanhallinta, joka ilmeni jokaisen kaistan käyttämisenä, pelivälineen hallintana ja pyrkimyksenä voittaa pallo mahdollisimman nopeasti takaisin heti pallonmenetyksen jälkeen. Totaaliselle jalkapallolle oli ominaista pelaajien paikanvaihdot, jossa pelipaikaltaan siirtynyt pelaaja korvattiin toisella. Totaal Voetbalin keskiössä oli yksi kaikkien aikojen jalkapalloilijoista, viime vuonna menehtynyt Johan Cruyff, joka jatkojalosti Michelsin ajatusta myöhemmin valmentajaurallaan.

Peliryhmitykseksi muotoutui 4–3–3, joka on säilynyt Hollannissa aina näihin päiviin saakka. Ruud Van Nistelrooyn kaltaiset maaliahneet boxipelaajat tai Clarence Seedorfin kaltaiset keskikentän dynaamiset box-to-box-pelaajat ovat juuri Totaal Voetbalin tuotoksia.

Leimallisimmin viime vuosina hollantilaista tapaa pelata jalkapalloa on hyödyntänyt FC Barcelona, jonne Cruyff istutti idean toimiessaan katalaanien päävalmentajana vuosina 1988-96. Kun siis puhutaan Barcelonan DNA:sta, pohjautuu se käytännössä täysin hollantilaiseen tapaan pelata jalkapalloa, ei niinkään katalaanien omaan pelikulttuuriin. Sittemmin tiki-takana tunnettu jalkapallo oli pelitapa, jolla Espanja valloitti futismaailman. Toisin sanoen vuoden 2010 MM-finaalissa hollantilaiset hävisivät omaa pelitapaansa paremmin toteuttaneelle vastustajalle.

Barcelona tai Espanja eivät suinkaan ole ainoita joukkueita, jotka ovat pärjänneet hollantilaisella peli-identiteetillä. 80- ja 90-luvun vaihteessa hurmannut AC Milan oli legendaarisen Artemio Sacchin luomus, mutta joukkueen pelillinen selkäranka koostui hollantilaistrio Marco Van Bastenista, Ruud Gullitista sekä Frank Rijkaardista. Mestarien liigan kolmesti valloittanut joukkue pelasi Sacchin alaisuudessa hyvin hollantilaista jalkapalloa, kun muut Serie A -seurat olivat vielä kiinni peri-italialaisessa Catenacciossa.

Nykyvalmentajat kuten Pep Guardiola, Arsene Wenger tai hiljattain Dortmundin luotsiksi nimetty Peter Bosz ovat kaikki enemmän tai vähemmän Total Footballia käyttäviä valmentajia. Hollantilaisten aikanaan kehittämä pelitapa on näin ollen yksi kuningaspeliä mullistaneista ilmiöistä, jonka vaikutukset ovat aistittavissa yhä tänäkin päivänä.

De Oranje

Ottaen huomioon minkälaisen määrän Hollanti on tuottanut huippupelaajia, on äärimmäisen hämmentävää, ettei maa ole voittanut muita arvoturnauksia kuin Euroopan Mestaruuden vuonna 1988. Lähellä De Oranje on kuitenkin käynyt. Maa on ollut MM-finaalin hävinnyt osapuoli kolmesti, vuosina 1974, 1978 ja 2010. Välierätappioita niin MM- kuin EM-kisoissa oranssipaidat ovat kokeneet useita – usein vielä rangaistuspotkukilpailuissa.

Karkeasti Hollannin maineikkaan maajoukkueen voi jakaa neljään eri sukupolveen. Ensimmäinen esiin noussut maajoukkue oli Cruyffin tähdittämä Oranje 70-luvulla. Ensimmäinen huippusukupolvi ei kuitenkaan ollut pelkästään suurpelaajan varassa, vaan maa eteni MM-finaaliin myös Argentiinan kisoissa vuonna 1978, joita Cruyff boikotoi Argentiinassa valtaa pitäneen sotilasjuntan takia.

Mies, joka mullisti jalkapalloa, Rinus Michels vuonna 1987. (Allsport UK/Getty Images)

80-luvun alku oli Hollannissa hiljaisempi, mutta uusi tuleminen nähtiin vuosikymmenen lopussa. Gullitin, Van Bastenin, Rijkaardin sekä Ronald Koemanin tähdittämä Oranje nappasi Rinus Michelsin alaisuudessa maan toistaiseksi ainoan suurvoiton, kun Neuvostoliitto kaatui EM-finaalissa kesällä 1988.

Gullitin ja kumppaneiden jälkeen Hollannissa ei nähty notkahdusta, vaan Dennis Bergkamp, Marc Overmars, Edgar Davids ja kumppanit nappasivat soihdun vanhoilta tähdiltä. Hollannin 90-luvun maajoukkue lienee yksi kovimpia koko jalkapallon historiassa ja muun muassa Thierry Henry on sanonut, ettei hän pysty edelleenkään käsittämään miten Hollanti ei voittanut mitään kyseisenä ajanjaksona.

Kolmas sukupolvi oli kauttaaltaan laadukas ja joukkueessa oli huippupelaajia jokaiselle pelipaikalle, maalivahti Edwin Van Der Sarista kärjessä viilettäneeseen Patrick Kluivertiin. Osansa heikkoon menestykseen oli tuomarityöskentely, sillä Bergkamp muisteli elämänkerrassaan vuosien 1994 ja 1998 kisojen päättyneen raskaisiin tappioihin Brasilialle ja pahemman luokan tuomarifarssien jälkeen.

Maajoukkueen neljäs sukupolvi oli huipulla vuoden 2010 MM-kisoissa, jolloin Hollanti ylsi Etelä-Afrikan isännöimässä turnauksessa aina finaaliin asti. Wesley Sneijder, Robin Van Persie, Arjen Robben ja Dirk Kuyt edustivat aikansa huippuja. Interin triplaan johdattanut Sneijder olisi voinut hyvin pokata Ballon d’Orin vuoden 2010 päätteeksi, mutta Lionel Messin henkilökohtainen dominointi Barcelonassa vei voiton. Siitäkin huolimatta Oranjen riveissä oli useampi jalkapalloilevan maailman absoluuttista huippua edustanut pelaaja.

Nykyään pitäisi puhua maajoukkueen viidennestä sukupolvesta, mutta todellisuudessa Hollannin ykköspelaajia ovat edelleen Robben ja Sneijder, kummatkin 33-vuotiaita. Nuoria pelaajia on toki tullut sisään, mutta maailmanluokan pelaajat uupuvat.

Tekniikkaa taktiikan kustannuksella

Hollantilaiset jalkapalloilijat tunnetaan ennen kaikkea huiman laadukkaista teknisistä ominaisuuksistaan. Pallokosketus, syöttö- ja potkutekniikka ovat perinteisesti olleet aivan maailman kärkeä. Esimerkiksi juuri Bergkampin loistokkuus perustui pitkälti lähes yliluonnollisiin teknisiin ominaisuuksiin, joiden ansiosta kymppi hallitsi niin pelivälinettä kuin pelien virtauksia.

Arvostetun futislehti FourFourTwon viime syyskuussa tekemässä jutussa haastateltiin Hollannin jalkapallotoimittajien yhdistyksessä toimivaa Henk Spaania, jonka mukaan maan tulevaisuus näyttää synkältä. Pitkän linjan futistoimittajan mukaan Hollannissa tarjotaan ikävuosien 10 ja 18 välillä edelleen laadukasta pelaajakasvatusta, mutta vuosien 18 ja 21 välillä tapahtuu jotain.

Kenties merkittävin syy Spaanin peräänkuuluttamaan epäonnistumiseen huippulahjakkuuksien muuttamiseen maailmanluokan pelaajiksi, on hollantilaisten valmennusmetodit. Aikanaan pelätyssä ja kopioidussa jalkapallon suurmaassa ollaan keskitytty monien mielestä liikaa teknisten ominaisuuksien hiomiseen. Brittilehti Independentin mukaan esimerkiksi Anderlecht tai Benfica ovat junioriturnauksissa olleet pelitavallisesti strukturoidumpia, kun taas hollantilaiset ovat räiskineet palloa ilmassa yli keskikentän.

Yksi pelipaikka, jossa taktinen osaaminen korostuu erityisesti, on keskuspuolustus. Huipputopparin tärkein ominaisuus on peliäly, jonka turvin hän pystyy tunnistamaan tilanteita, mikä näkyy oikein sijoittumisena ja hyvinä valintoina pallon kanssa. Niinpä keskuspuolustajilta vaaditaan kollektiivista taktista älykkyyttä.

Tiedä sitten onko topparituotannon ehtymisessä kausaalinen suhde harjoitusmetodeihin vai pelkkää sattumaa, mutta esimerkiksi vuonna 2010 MM-finaaliin edenneen joukkueen puolustus oli korkeintaan keskinkertainen. Edelliset selkeät maailmanluokan topparit, joiden passissa lukee Alankomaat, ovat jo aika päiviä sitten lopettaneet Jaap Stam ja Frank De Boer.

John Heitinga, Joris Mathijsen tai nykymaajoukkueen Bruno Martins Indi ovat tai olivat laadukkaita keskuspuolustajia, mutta Stamin tai De Boerin kaltaisiin maailmantähtiin heitä ei voi hyvällä tahdollakaan verrata.

Hollannin ja kenties koko maailman suurin pelaajajalostamo, Amsterdamin Ajax on paikka, jossa hollantilaisen jalkapallon ehtyminen on näkynyt karulla tavalla. Jari Litmasen Mestarien liigan voittoon vuonna 1995 johtama Ajax koostui lähes täysin seuran omista hollantilaisista kasvateista. Nykyhuipuista parhaat ajaxilaiset ovat Tottenhamissa pelaavat Toby Alderweireld, Jan Vertonghen sekä Christian Eriksen, joista yksikään ei ole hollantilainen.

Niinpä Ajaxissa nähtiin 2010-luvun alussa raju valtataistelu, jossa rakkaan seuransa mekaanisiin nuorisopelaajiin kyllästynyt Johan Cruyff suojatteineen tuli ja syrjäytti vanhan johdon. Cruyffin lähipiiriin kuulunut Dennis Bergkamp sanoi elämänkerrassaan, nuorten ajaxilaisten olleen teknisesti hyviä, mutta vailla minkäänlaista luovuutta tai yllätyksellisyyttä.

Mekaanisempi malli on toisen suuren ajaxilaisen, Louis Van Gaalin peruja. Rautatulppaani niitti menestystä pitkällä valmennusurallaan ja pohjasi pelitapansa Totaaliseen jalkapalloon. Van Gaalille yksilöt eivät kuitenkaan olleet niin keskeisiä ja osittain tästä syystä hän floppasi uransa viimeiseksi jääneessä pestissä Manchester Unitedissa. Siinä missä Cruyff antoi pelaajilleen jatkuvasti ärsykkeitä ja haastoi heitä luovuuteen, oli Van Gaalille pelin rakenne kaikki kaikessa. Maajoukkueen MM-pronssille vuonna 2014 luotsannut Van Gaal ei koskaan tuijotellut nimiä selässä, vaan tärkeintä oli pelaajan kyky suoriutua tietystä roolista.

Yksilöiden puutteet taktisella puolella ovatkin kenties suurin yksittäinen tekijä Hollannin kriisin taustalla. Esimerkiksi Memphis Depay on teknisesti ilmiömäinen haasto-ominaisuuksista potkutekniikkaan, mutta PSV:ssä huipulle nousseen laiturin taktisista puutteista johtuen pesti Unelmien teatterissa meni pipariksi.

Eikä Depay ole suinkaan ainoa isoissa valoissa flopannut nuorisotähti. Tätä nykyä huumoripelaajan maineessa oleva Royston Drenthe oli aikanaan huipputalentti, mistä kertoo valinta alle 21-vuotiaiden EM-kisojen parhaaksi pelaajaksi, vaikka laituri oli kolme vuotta vanhimpia pelaajia nuorempi. Vaikutuksensa on toki elämäntavoilla, kuten piittaamattomasta asenteesta tunnetun Drenthen tapauksessa, mutta kuten Spaan totesi, tehdään Hollannissa jotain pahasti väärin 18–21-vuotiaiden pelaajien kohdalla.

Eredivisien taantuminen

Hollannin pääsarjana tunnetun Eredivisien tason laskun voi tiivistää osuvasti yhteen pelaajaan, Liverpoolissa tätä nykyä palloilevaan Georginio Wijnaldumiin. PSV:n mestariksi kaudella 2014-15 kipparoinut keskikenttäpelaaja valittiin sarjan parhaaksi pelaajaksi, mutta siinä missä Hollannin liigan valiot on aiemmin poimittu vanhan mantereen suurseuroihin, jatkoi Wijnaldum uraansa Newcastlessa.

Koilis-Englannin suurseura on toki iso ja laajan kannattajapohjan omaava seura, mutta Wijnaldum oli takuulla tietoinen, ettei St James’ Parkilla tulla kamppailemaan mestaruuksista. Pokaalien sijaan Newcastlen kaltaiset seurat nähdään välietappeina todellisiin suurseuroihin, joihin siirtyminen suoraan Eredivisiestä on käynyt yhä hankalammaksi.

Georginio Wijnaldumin piti kääntyä Newcastlessa, ennen kuin tie Liverpooliin aukesi. (Robert Meerding/EuroFootball/Getty Images)

Liverpoolin monipuolinen keskikenttämies on muutenkin tämän hetken hollantilainen jalkapalloilija pähkinänkuoressa. Teknisesti loistava, eittämättä huippupelaaja, mutta ei kestä vertailua Toni Kroosin tai Miralem Pjanicin kaltaisiin oman pelipaikkansa maailman huippuihin.

Osansa on tietenkin myös rahalla, sillä moderni jalkapallo ei ole kohdellut Hollannin pääsarjaa hyvin. Wijnaldum on hyvä esimerkki myös tästä kehityksestä, sillä hänen palkkansa triplaantui Newcastleen siirron myötä. Jos takavuosina Hollannin liigan huiput kuten Van Nistelrooy, Sneijder tai Zlatan Ibrahimovic matkasivat käytännössä pelkästään absoluuttisiin huippuseuroihin, siirtyvät nykyhuiput lähinnä isojen sarjojen keskikastijoukkueisiin.

Kuten edellä todettiin, näyttelee raha luonnollisesti isoa osaa tässä kuviossa, mutta taloudellisten resurssien taakse Hollannissa ei voida mennä piiloon. Portugalin pääsarja, Liga NOS, joka on dynamiikaltaan hyvin samankaltainen kuin Eredivisie, on pitänyt pintansa eurooppalaisessa seurajoukkuejalkapallossa. Eikä Portugali ole – maajoukkueen 2000-luvun menestyksestä huolimatta – lähellekään Hollannin tasoinen suurmaa kuningaspelin rikkaassa historiassa.

Portugalin suurseurat Benfica, FC Porto ja Sporting Lissabon ovat tehneet loistavaa scouttaus- ja kasvatustyötä, joiden turvin he ovat pysyneet kilpailukykyisenä. Vaikka Ajax ylsi komeasti Eurooppa liigan finaaliin, tippui se Mestarien liigan karsinnoissa selvin numeroin venäläiselle FC Rostoville. Benfica ja Porto taas porskuttivat tuttuun tapaan Mestarien liigan jatkopeleihin, joissa portugalilaisseuroja nähdään joka vuosi.

Kauas on siis tultu ajoista, jolloin Kuningas Litmanen johti Ajaxin Mestarien liigan voittoon. Eikä Mestarien liigan voitto ollut mikään yksittäinen suonenveto, vaan Ajax oli finaalissa myös vuotta myöhemmin. Amsterdamilaiset olivat pelätty ja arvostettu suurseura, joka oli aidosti yksi aikansa parhaita seurajoukkueita.

Eredivisien nykytilaa ei voi heittää pelkästään Ajaxin syyksi, sillä kaksi muuta suurseuraa, Feyenoord ja PSV ovat niin ikään taantuneet. Se, että Twenten ja AZ Alkmaarin kaltaiset seurat ovat onnistuneet voittamaan Eredivisien mestaruuden 2000-luvulla, kertoo Hollannin suurien ehtymisestä.

Vaikka Eredivisien nykyinen taso linkittyy vahvasti rahaan, on pelaajakehityksen ehtyminen vielä talouttakin suurempi syy Hollannin pääsarjan nykytason taustalla. Portugalilaiset suurseurat ovat pystyneet tuottamaan huippuja, joita on myyty maanosan huippuseuroihin. Jos Hollannista tie vie suurseuraan, on matkalla usein yksi tai kaksi välietappia. Esimerkiksi Stefan De Vrij tai Wesley Hoedt menivät Lazioon, Davy Klaassen hiljattain Evertoniin.

Eredivisie tuskin tulee vanhaan loistoonsa palaamaan, mutta koko hollantilaisen jalkapallon kannalta olisi ensiarvoisen tärkeää, että sarjan taso nousisi nykyisestä. Siihen ei ole oikoteitä, vaan paluu huipulle tapahtuu laadukkaan pelaajakasvatuksen kautta, mistä Ajax on esitellyt viitteitä.

Heikkoa johtamista

Kunkin maan jalkapallokulttuuri koostuu luonnollisesti lukuisista eri rakenteista, mutta tason mittareina maajoukkue ja kansallinen sarja ovat kaikkein näkyvimmät. Eredivisien nykytila ja haasteet käsiteltiin edellisessä kappaleessa, mutta Hollannin maajoukkueen nykytila on huolestuttavalla tasolla.

Karsintalohkossaan kolmantena oleva Hollanti on kolme pistettä Ruotsia ja Ranskaa perässä. Toivoton tilanne ei ole, mutta jääminen Venäjän MM-turnauksen ulkopuolelle näyttää tällä hetkellä jopa todennäköiseltä. Karsiutuminen olisi katastrofi jalkapallon suurmaalle, joka onnistui töpeksimään itsensä ulos viime kesän EM-kisoista, jonne osallistui yli puolet UEFA:n kuuluvista maista.

Guardianin Weekly Football -podcastissa taannoin haastateltu hollantilaistoimittaja Michiel Jongsma kuvasi maajoukkuetta ”lahjattomimmaksi vuosikymmeniin”. Jongsman heitto ei hollantilaisten epäonneksi ole kovinkaan kaukana totuudesta. Siinä missä vielä seitsemän vuotta sitten Robin Van Persien takana vuoroaan odotteli Klaas-Jan Huntelaarin kaltainen maaliruisku, taistelevat ykköskärjen paikasta tätä nykyä Spursissa tuhnuillut Vincent Janssen sekä aikanaan RoPSin hylkäämä Bas Dost.

Näitä aikoja Hollannissa muistellaan kaiholla. Edgar Davids, Clarence Seedorf, Dennis Bergkamp, Marc Overmars ja Phillip Cocu Oranjen paidassa vuonna 1999. (Stu Forster /Allsport/Getty Images)

Kun kuitenkin puhutaan Hollannin maajoukkueesta, täytyy muistaa mittareiden olevan äärimmäisen korkealla. Nykyinen Oranje ei ole missään nimessä niin huono kuin tulokset antavat ymmärtää. Wijnaldum, Klaassen, Kevin Strootman tai Quincy Promes ovat kaikki hyviä jalkapalloilijoita, mutta eivät maailmanluokan pelaajia, joita Hollannin maajoukkue on totutusti vilissyt.

Pelaajistoa suuremmaksi ongelmaksi on kuitenkin noussut surkea johtaminen liittotasolla, joka on näkynyt ennen kaikkea heikkoina päävalmentajavalintoina. Van Gaalin kanssa saavutettu yllätyspronssi Brasiliassa sai Hollannin futispäättäjät luottamaan kokemukseen ja palkkaamaan Guus Hiddinkin maajoukkueen peräsimeen vuonna 2014. Aikanaan aivan planeetan kärkivalmentajiin kuulunut Hiddink ei kuitenkaan saanut joukkuetta lentoon ja mies erosi kesken pahasti vihkoon menneiden EM-karsintojen.

Tilalle nousi entinen huippupelaaja Danny Blind, käytännössä ilman minkäänlaisia näyttöjä. 17 peliä maansa ylpeyttä johtanut ex-puolustaja käytti yhteensä 47 pelaajaa, eikä saanut Hollantia toivotunlaiseen nousuun. Viimeinen niitti oli karsinatappio Bulgarialle tämän vuoden maaliskuussa, jonka jälkeen Blind vapautettiin tehtävistään.

Blindin seuraajaksi huhuiltiin muun muassa Evertonin Ronald Koemania, mutta lopulta valinta kohdistui Hollannissa varsin epäsuosittuun Dick Advocaatiin.

69-vuotiaan Advocaatin valinta kuvastaakin surullisella tavalla Hollannin lippulaivan nykytilaa. Koeman, Ajaxista Dortmundiin siirtynyt Bosz tai Feyenoordin mestaruuteen luotsannut entinen huippupuolustaja Giovanni Van Bronckhorst tuskin halusivat riskeerata nykyistä nousukiitoaan hyppäämällä pahasti sekaisin olevan maajoukkueen ohjaksiin.

Maailmaa kiertäneelle Advocaatille pesti on kolmas päävalmentajana ja kuudes, jos mukaan lasketaan apuvalmentajan pestit. Vuodet eivät kuitenkaan ole kohdelleet Advocaatia hyvin. Syksyllä 2015 hollantilainen erosi Sunderlandin peräsimestä, ennen hyvin todennäköisiä potkuja. Viime kaudella Advocaat johti Turkin suurseura Fenerbahcen seuran heikoimpaan kauteen pitkään aikaan.

Hollannissa on herätty

Täytyy yleensä käydä pohjalle, ennen heräämistä muutoksen tarpeeseen. Näin ainakin vahvoissa jalkapallokulttuureissa. Nyt myös Hollannissa ollaan herätty maan jalkapallon pahaan taantumaan ja käynnissä on merkittävä rakenteiden muuttaminen. Jokainen pelaaja on yksilö, mutta liittotason toiminnan merkitystä ei sovi vähätellä.

Esimerkiksi Saksa on palannut jalkapalloilevan maailman huipulle pitkälti juuri 2000-luvun alussa läpiajettujen muutosten ansiosta. Tulokset ovat nyt nähtävissä, kun Saksan alle 21-vuotiaiden EM-kisajoukkue on yksi turnauksen voittajasuosikeista, siitäkin huolimatta, että maan suurimmat nuoret lahjakkuudet ovat Die Mannschaftin mukana Confederations Cupissa.

Huippulupauksia tuulimyllyistä ja puukengistä tunnetussa maassa löytyy nykyäänkin. Ajaxin vuonna 1999 syntyneet Justin Kluivert, maajoukkueeseen noussut Matthijs De Ligt tai Man Unitedin 19-vuotias Timothy Fosu-Mensah omaavat kaikki potentiaalia nousta aivan maailman huipulle. Depayn tapaus on osoittanut, että Eredivisiessä dominoivasta huippulupauksesta on pitkä matka maailmanluokan pelaajaksi.

Yksi Hollannin uuden tulemisen keulahahmoista on Ajaxista ja Chelseasta tunnettu Henk Ten Cate, joka on omaksunut metodeja niin Saksasta kuin Ranskastakin. Kuten FourFourTwon artikkelin loppukaneetissa osuvasti todetaan: hollantilaiset opettivat vuosikymmeniä muille, miten jalkapallo pitäisi pelata. Nyt Hollanti on itse oppipojan roolissa.

Valoa alkaa tunnelin päässä näkymään, mistä Ajaxin eteneminen Eurooppa liigan finaaliin oli osoitus. Ja Ajax teki sen ennen kaikkea, ajaxilaisella tavalla – luottaen omaan vahvaan identiteettiin.

Hollantilaisten ei pidä hylätä jalkapalloilullista identiteettiään, vaan sitä on muutettava nykyfutiksen lainalaisuuksien mukaan. Yhdessä tai kahdessa vuodessa uusi tuleminen ei kuitenkaan tapahdu. Saksallakin kesti lähes kymmenen vuotta, ennen kuin uuden strategian helmet olivat valmiita loistamaan kirkkaimmilla näyttämöillä.

Lähteet:

Kansikuva: Dean Mouhtaropoulos/Getty Images

Aiheeseen liittyvät jutut