Betsafe tarjoaa asiakkailleen viikonlopuiksi riskittömän 20 euron mobiilivedon. Katso tarkemmat tiedot ja tartu tarjoukseen tästä!”Kiviä taskuun, tää on miesten peli!”, ”Älä filmaa, v*#un ämmä!”.
Siinä muutama geneerinen, mutta kovin yleinen kommentti, joita kuulee muun muassa jalkapallo-otteluissa. ”Miesten peli” viittaa luonnollisesti urheilun – etenkin joukkuepelien – maskuliinisuuteen, jossa pärjätäkseen täytyy olla kova. ”Ämmäksi” nimittely palvelee samaa agendaa, sillä naiseuteen viittaavalla haukkumasanalla luodaan konnotaatio heikkouteen tai pehmeyteen. Surkeinta, mitä miesurheilija voi olla, on olla nainen.
Samankaltaiseen sovinismiin perustuu myös laajalti käytetty käsite ”naiset ja lapset”. Sen mukaan naisia täytyy suojella, koska he eivät siihen itse kykene. Käsite on kuitenkin pahasti vanhentunut, sillä nykypäivän humanitaarisessa kriisissä luodeilta tai pommeilta puolustautumisen kannalta ikä tai sukupuoli ovat täysin epärelevantteja.
Sukupuoli ja sukupuolten välinen tasa-arvo on yksi tänäpäivänä käytävän yhteiskunnallisen keskustelun vakioaiheista. Urheilun osalta se nosti päätään, kun Yle Urheilu yhdessä kahden muun Pohjoismaisen yleisradioyhtiön kanssa julkaisi selvityksen naisten ja miesten palkkaeroista urheilussa.
Palkkaeroihin sanon saman, mitä moni muukin. Seuroissa korvaukse/palkan määrittää markkina, joka muodostuu yleisömääristä, sponsoreista, ynnä muista. Maajoukkueissa edustuspalkkion pitää olla sukupuolesta riippumatta sama, koska se on lajiliiton keino viestittää sukupuolten nauttivan samanlaista arvostusta. En kuitenkaan halua syventyä tähän keskusteluun.
Jos urheilua pohtii laajempana ilmiönä, sen sukupuolittuneisuutta ei voi kieltää. Vaikka minä ja luultavasti kaikki muutkin tasa-arvon kannattajat toivoisimme, ettei asia näin olisi, emme voi fysiologialle mitään. Kyse ei ole lapsentekovehkeistä, vaan siitä, että huippuunsa treenattu naiskeho ei pysty samaan, mitä huippuun viritetty mieskeho.
Esimerkiksi 400 metrin juoksumatkalla miesten ja naisten maailmanennätysten väliin jää yli neljä sekuntia. Näin ollen sukupuolineutraalit sarjat kuihduttaisivat naisurheilun käytännössä kokonaan. Siksi sukupuolet kilpailevat eri sarjoissa. Se ei kuitenkaan tee toisesta toista arvokkaampaa.
Korvauksia huomattavasti pahempi ongelma on urheilussa elävä ja hyvinvoiva maskuliinisuus, joka on omiaan polkemaan naisurheilua. Väitän, että moni urheilupiireissä pyörivä ei välttämättä asiaa edes tiedosta, mutta puheet esimerkiksi ”miesten pelistä” ovat todella sovinistisia.
Tietääkseni kukaan ei kuitenkaan ole kyennyt osoittamaan, miesten olevan missään määrin naisia ”kovempia” – mitä tuo myyttinen termi ikinä tarkoittaakaan.
Rohkenen myös väittää, ettei ole olemassa miesten tai naisten lajeja. Karkeasti ilmaistuna joukkuelajit ovat miesten/poikien suosiossa, kun taas taiteelliset ja esteettiset urheilumuodot ovat naisvaltaisempia. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö mies voisi menestyä naisvaltaisessa lajissa tai päinvastoin. Valitettavasti vanhakantainen jaottelu ”tyttöjen ja poikien lajeihin” pidättelee monia nuoria – etenkin poikia – hyppäämästä toisen sukupuolen suosimaan lajiin. Sama pätee varmasti osaan näiden lasten ja nuorten vanhemmista.
Suomessa maskuliinisuuden multihuipentuma on tietenkin jääkiekko. Maamme suosituimpaa lajia seuraavien taholta kuulee toisinaan viittauksia salibandyyn tai jalkapalloon ”neitien peleinä”. Lätkässä jo median taholta vaalittu äijäkulttuuri korostaa taklauksia ja kovaa peliä. Ja koska sitä korostaakseen tarvitaan luonnollisesti vastakkainasettelua, on esimerkiksi jalkapallon ja naiseuden yhdistäminen helppo kohde.
Asiaa ei helpota jumalhahmon asemaan kiekkopiireissä nostettu Teemu Selänne. Lajin kunniagalleriaan hiljattain nostettu kiekkosankari on omien sanojensa mukaan ”hauskalla tavalla sovinisti”, jonka mielestä naiset eivät voi pärjätä urheilussa. Anteeksi nyt vaan lätkäväki, mutta tämän kommentin perusteella Teemu Selänne on minun silmissäni täysidiootti. Samassa nipussa operoi ikiviriili Juhani Tamminen, jonka mukaan hänen joukkueissaan ei ole ikinä ollut ainuttakaan homoa.
Jääkiekko on tässä suhteessa oma lukunsa, sillä laji pitää sovinistisia rakenteita yllä jo säännöistä lähtien. Ainakaan itse en keksi yhtäkään hyvää syytä sille, miksi naiskiekkoilijoiden täytyy käyttää ristikkoa tai miksi he eivät saa taklata. Peli on sama kaikille ja niin pitäisi olla sääntöjenkin, mikäli tasa-arvoon halutaan päästä.
Yhtä lailla myös tennispiireissä voitaisiin herätä viilaamaan sääntöjä. Grand Slam -turnauksissa naisten ottelun voittoon riittää kaksi erävoittoa, kun taas miesten pitää voittaa kolme erää. Muinaisjäänne vaatisi korjaamista erityisesti siitä syystä, että miesten ja naisten palkintorahat ovat nykyään identtisiä.
Mistä machoilukulttuuri sitten johtuu? Luultavasti samasta asiasta kuin palkkaerot. Historiallisista rakenteista. Esimerkiksi Englannissa jalkapallon pääsarjaa on pelattu jo 1800-luvulla, kauan ennen kuin naiset saivat edes äänestää. Kuningaspelin ensimmäiset miesten MM-kisat näkivät päivänvalonsa maailmansotien välisenä aikana vuonna 1930. Naisten vastaavat pelattiin 1991.
Koripalloliigan NBA:n ensimmäinen ottelu pelattiin vuonna 1946, kun WNBA käynnistyi tasan 50 vuotta myöhemmin. Toisin sanoen urheilun rakenteet on luotu aikana, jolloin naiset eivät kilpailumielessä liiemmin urheilleet – varsinkaan huipulla – eikä sukupuolten välistä epätasa-arvoa muutoinkaan nähty yhteiskunnallisena ongelmana. Nykyään naiset ja tytöt urheilevat siinä missä miehet ja pojatkin, mutta edelleen puhumme urheilusta ja naisurheilusta.
Tässä kohtaa on muistutettava machokulttuurin liittyvän ennen muuta joukkueurheiluun, sillä yksilölajeissa naiset nauttivat monin paikoin miesten veroista arvostusta.
Voimme taivastella palkkaeroja, mutta rehellisyyden nimissä niihin on äärimmäisen vaikea vaikuttaa. Urheilu on monin paikoin yritystoimintaa, myös yhdistysmuodossa, eivätkä lajiliitot elätä urheilijoita. Raha tuppaa menemään rahan luokse, ja suurempia palkkoja on turhaa vaatia, jos rahaa ei lippaassa ole. Urheilun perimmäinen ideahan ei ole tasa-arvo, vaan juuri paremmuuden selvittäminen. Sukupuolten välinen epätasa-arvo ei korjaannu tasoittamalla palkkoja sanktioiden uhalla, vaan arvostamalla yhtälailla myös naisten ja tyttöjen liikkumista – etenkin joukkuelajeissa.
Ensimmäinen ja ainoa aidosti tehokas askel kohti tasa-arvoa olisi purkaa maskuliinisuuskultti ja jättää sovinistiset käsitteet sekä asenteet historiaan, aina nappulaliigoista kirkkaimmalle huipulle asti. Se ei tapahdu lajiliittojen tai olympiakomitean päätöksellä, vaan siihen pitää jokaisen itse vaikuttaa. Asioiden muuttaminen vaatii kuitenkin ensiksi niiden tiedostamista.
Olitpa sitten kentällä, katsomossa tai kotisohvalla – vanhempana, joukkuetoverina tai valmentajana – mieti mitä termiä käytät, kun vastapuolen pelaaja kaatuu mielestäsi helposti ja mielesi tekee avautua asiasta. Naiseus ei ole pehmeyden synonyymi, eikä miehuus kovuuden.
Kansikuva: Gregory Shamus/Getty Images