Fanius on hieno ilmiö. Se on myös monitasoinen ilmiö. Omaa suosikkijoukkuetta voi kannattaa monella eri tavalla, eikä ole yhtä oikeaa tapaa kannattaa. Osalle riittää pelkkä oman joukkueen seuraaminen ja omia puolustetaan vaikka mikä olisi. Osa taas seuraa lajia laajemmin. Nämä kannattajat suhtautuvat toisinaan kriittisesti omaan suosikkijoukkueeseensa, sillä he kykenevät sovittamaan joukkueen laajempaan jalkapallokenttään. Tämä on tarina omasta kompleksisesta suhteestani suosikkijoukkueeseeni, Arsenaliin.
Sana ”fani” on etymologisesti mielenkiintoinen. Fani juontaa juurensa englannin kieleen ja sanaan fan, joka taas on fanatic-sanan lyhenne. Esimerkiksi Game of Thrones -tv-sarjaa katsoneille fanaatikko aukeaa kiihkouskovaisena askeetikkona. Nykypäivänä fanittamisella viitataan kuitenkin ihailuun, fani on siis ihailija.
Fanikulttuurin hienous perustuu ennen kaikkea kuvitteelliseen yhteisöön. Suosikkijoukkue on ihmiset yhteen keräävä voima, joka on myös äärimmäisen tasa-arvoinen. Faneja ei luokitella sosiaalisen statuksen, lajitietämyksen tai varallisuuden mukaan, ne ovat kannattajakulttuurissa täysin toisarvoisia. Tietynlaisella anonymiteetillä on tietysti varjopuolensa, josta voimassaan oleva huliganismi on osoitus. Huliganismi-ongelmaa ei kuitenkaan kannata ylisuurennella ja leimata koko futiskansaa muutaman idiootin nojalla, koska kaikissa massatapahtumissa on järjestyshäiriötä.
Kannattamisen hienous tiivistyi tietyllä tapaa pari viikkoa sitten aiheellista kritiikkiä saamassa artikkelissamme Manchester Unitedin ja tuomareiden suhteesta viime aikoina. Suomalaiset United-kannattajat närkästyivät täysin aiheellisesti jutun aikarajaukseen, johon oli otettu vain viime kuukaudet, eikä alkukautta, jolloin ManU eittämättä oli kiistanalaisten tuomioiden kärsivänä osapuolena. Omia siis puolustettiin ja hyvä niin.
Toimituksemme yleiseen sähköpostiin saapui jokseenkin hilpeyttä herättänyt yhteydenotto, jossa kerrottiin ettei itse tekstissä käsitelty Juan Matan taklaus ollut punaisen arvoinen, koska kontakti tuli nilkan alapuolelle. Taannoisessa Manchesterin Derbyssä Waynen Rooneyn ja Claudio Bravon välinen tilanne oli viestissä tulkittu niin, että Bravo hyppäsi molemmat jalat edellä suoraan Zlatanin sääreen.
Bigbadwolf -nimimerkillä lähestynyt henkilö oli myös sitä mieltä, etten ymmärrä jalkapallosta mitään, koska ManU pitää eniten sarjassa palloa ja ”luo maalipaikkoja hihnalta”. Selvennykseksi todettakoon että pelillistä puolta artikkelissa ei puitu sanallakaan. Vihainen viesti kertoo kuitenkin siitä tunteesta ja intohimosta, millä fanittamiseen suhtaudutaan. Loppuviimein kyse oli kuitenkin noin 2000 kilometrin päässä tapahtuvasta miljoonabisneksestä, joka ei 99-prosenttia suomalaisista hetkauta käytännön tasolla millään tavalla.
Aika kultaa, mutta myös samalla mustaa muistot. Oman joukkueen kokemat vääryydet muistetaan vielä kahdenkin vuoden päästä. Kevyehkö rankkari tulkitaan niin, että kyllä siitä pilkun pystyi antamaan. Jos pilkkua ei kuitenkaan 50-50-tilanteesta tule, jäi tuomarilta päivänselvä rankkari antamatta. Tähän ”syyllistyn” toisinaan itsekin. Näihin kannattamisen hienous tietyllä tapaa tiivistyykin, on jokaisen fanin oikeus puolustaa omaa joukkuettaan ja tulkita tilanteita värilasien läpi.
Arsenalin kannattaminen taas on oma lukunsa, tosin niin on jokaisen joukkueen kannattaminen. Tiivistetysti sen voisi ilmaista seuraavanlaisena kymmenosaisena kiertokulkuna:
- Kaikki alkaa kesästä. Seuran johtoportaasta tulee kesäkuussa lausunto, jonka mukaan Arsenal pystyy vihdoin kilpailemaan muiden isojen kanssa taloudellisesti ja että siirtokassassa on yli 100 miljoonaa puntaa. Joku hyvä hankinta saapuu ja harjoituspelit sujuvat mainiosti, samalla tämä tarkoittaa ujohkoa optimismin nousua.
- Kauden lähestyessä optimismi alkaa hälvenemään, koska Arsene Wenger on jälleen kyvytön paikkaamaan joukkueen ongelmakohtia siirtomarkkinoilla. Wenger myös kumoaa johdon kesäkuiset lausunnot vahvasta taloudesta ja ilmoittaa ettei seura sittenkään pysty kilpailemaan taloudellisesti esimerkiksi Manchesterin joukkueiden kanssa.
- Kausi alkaa heikoilla esityksillä, joka syö huteraa uskoa entisestään.
- Siirtoikkunan lopussa tulee joku täsmävahvistus, joka nostattaa uskoa Wengeriin ja tulosten parantuessa koko joukkueeseen.
- Syksyn nouseva pelillinen trendi nostaa toiveikkuutta viikko viikolta, johtaen kysymykseen: olisiko tämä vihdoin se ”meidän” vuosi?
- Vuosi vaihtuu hyvissä asemissa ja Arsenal taistelee mestaruudesta. Optimismi on huipussaan.
- Helmikuu saapuu ja korttitalo luhistuu. Joukkue sakkaa pelillisesti ja esittää kauden huonointa peliään juuri silloin kuin pitäisi pystyä venymään. Pessimismi valtaa mielen ja #WengerOut-huutelu voimistuu.
- Masentavat helmi-maaliskuun ottelut ovat vieneet mestaruussaumat ja putoaminen Mestarien liigan neljännesvälierissä tarkoittaa sitä että joukkue voi pelata vapautuneesti.
- Loppukaudesta nähdään fantastista jalkapalloa pelaava Arsenal, joka sijoittuu Valioliigassa neljän joukkoon ja saattaa voittaa FA Cupin. Usko parempaan huomiseen, Wengeriin ja koko joukkueeseen palautuu.
- SAMA TOISTUU SEURAAVALLA KAUDELLA UUDESTAAN.
Jos siis parin viikon takainen tappio Chelsealle tai jyrän alle jääminen Münchenin Allianz Arenalla tulivat jollekkin yllätyksenä, kannattaa herätä tähän päivään. Sama kaava toistuu vuosi toisensa jälkeen. Tavallaan ottelu Bayernia vastaan oli Arsenal pienoiskoossa. Alku täysin purjeessa, selkeä tasonnosto, toiveita nostattava tasoitusosuma, jota seurasi harmillinen avainpelaajan loukkaantuminen ja täydellinen romahdus.
Wenger nostattaa toiveita, muun muassa Alexisin kaltaisilla huippuhankinnoilla, muttei siltikään onnistu välttämään samoja virheitä. (Kuva: Clive Rose/Getty Images)
Kaikesta huolimatta Wengerillä riittää kannattajia ja miksi ei riittäisi. Onhan ranskalainen tehnyt upean elämäntyön Pohjois-Lontoossa, vienyt koko brittifutista eteenpäin ja sijoittunut jokaisella täydellä kaudellaan kärkinelikkoon, siitäkin huolimatta, että vuonna 2006 noussut Emirates Stadium kuivatti seuran kirstua reippaan puoleisesti. Valioliigan Wenger on valloittanut kolmesti, FA Cupin peräti kuusi kertaa.
Ei liene suuri vääryys väittää Arsenalin kannattajakunnan olevan futismaailman polarisoitunein, ainakin jos puhutaan isoista seuroista. Jako tapahtuu luonnollisesti Wengerin kannattajien ja vastustajien välillä. Kotiotteluissa tämä on ajoittain näkynyt myrkyllisenä ilmapiirinä, kun ”osapuolet” ovat ottaneet yhteen. WengerOut ja Time for Change -kylttejä vastaan kuullaan vihellyskonsertteja.
Wengerin vastustaminen tai tukeminen ei kuitenkaan tee kenestäkään huono kannattajaa. Jokaisella on oikeus mielipiteeseensä, eikä fanin mielipiteen tarvitse olla rationaalinen. Vaikka itseltäni optimismi välillä hukkuukin, on mielestäni hienoa, että sitä joiltakin vielä löytyy. Olkoonkin sen alkulähde kuinka harhaisessa ajattelussa tahansa.
Henkilökohtaisesti alan olla turtunut koko aiheeseen. Arvostan Wengeriä suuresti, mutten usko filosofin voittavan kuin korkeintaan FA Cupin. Toivoisin olevani väärässä, mutta viimeisten vuosien perusteella rohkenen vahvasti epäillä. Kuten pari viikkoa sitten kirjoitin: kriittisillä hetkillä epäonnistuminen on osa Arsenalin DNA:ta.
Arsenal on jalkapallon taktisia nyansseja ymmärtävän näkökulmasta myös äärimmäisen piinallinen joukkue. Esimerkiksi syyskuun lopussa pelattu Arsenal – Chelsea oli jotakin upeaa. Vuotta aiemmin samoin 3–0-lukemin kaatui Man United täysin suvereenin esityksen jälkeen. Parhaimmillaan Arsenal pelaa upeaa lyhytsyöttöpeliä, joka toimii kuin unelma ja joukkue voi kaataa kenet tahansa.
Pahimmillaan Gunnersin pelaaminen on hirvittävää puuroa, jossa päätä hakataan vastustajan tiiviiseen puolustusmuuriin, sillä seurauksella, että haavoittuvaista puolustuslinjaa rankaistaan kerran tai kahdesti ja nähdään katastrofitappioita kuten muutama viikko sitten Watfordille kotona.
Toisin sanoen Arsenal voi voittaa kenet tahansa, mutta myös hävitä kenelle tahansa. Wengerin ryhmästä on jo vuosia puuttunut se armoton rutiini, millä esimerkiksi Sir Alex Fergusonin Man United käänsi vaikeat pelit edukseen heikollakin pelillä.
Tykkimiesten otteita ja pidemmän tähtäimen kehitystä arvioidessani pyrin olemaan analyyttinen ja kriittinen. Valitettavasti vuosia kestänyt helvetillinen noidankehä ajaa kaltaistani kannattajaa äärimmäiseen kyynisyyteen. Seuran takana seison vaikka se putoaisi divariin, mutten voi väittää, että sen kannattaminen olisi mitenkään erityisen nautinnollista. Hyvillä hetkillä tuska unohtuu ja päinvastoin.
Arsenal-sydämeni siis itkee verta ja se itkee verta kunnes tulee huhtikuu ja tulokset paranevat. Siinä tuoksinnassa Wenger kirjoittaa kahden vuoden jatkosopimuksen ja tasan vuoden päästä tähän samaan aikaan toivon jälleen, että kannattaisin isäni tavoin pelkästään Italian maajoukkuetta.
Seuraa Arsenalin tiivistä taistelua Wenger Trophystä ViaPlay-palvelusta.
Kansikuva: Paul Gilham/Getty Images