Seuraa parasta kotimaista futista Ruutu+ -palvelusta, etkä missaa yhtäkään sekuntia meneillään olevalla Veikkausliiga-kaudella.Kotimainen futiskausi on täydessä vauhdissa – katso kaikki pelit ilmaiseksi
Näin alkukaudesta hyvin ailahtelevaan Veikkausliigaan sopii yksi urheilumaailman suurimmista kliseistä kuin nenä päähän: paras ei aina voita. Ja kumpi joukkue on sitten parempi ja miten se määritellään? Eikö jalkapallo ole Suomessakin tulosurheilua? Tässä tapauksessa puhutaan peliesityksen hyvyydestä, maalien odotusarvoista, tilastoista ja datasta.
Tästä klassisesta tapauksesta opetuksen sai viimeisimpänä HJK lauantain Veikkausliiga-kierroksella Vaasan Palloseuraa vastaan, jonka isännät veivät nimiinsä lukemin 2–1.
Aina läsnä
VPS:n pelissä on paljon ristiriitaisuuksia, jotka ovat piinanneet joukkuetta koko kauden, toisissa otteluissa enemmän, toisissa vähemmän. Mutta ne ovat olleet aina läsnä. Varsinkin sellaisia joukkueita vastaan, jotka kykenevät yhtenäiseen, kollektiiviseen korkean tason prässipelaamiseen. Joukkueen päävalmentaja Petri Vuorinen haluaa miehistönsä pelaavaan äärimmäistä pallokontrollia lyhyellä syöttöpelillä.
Vuorisen pelifilosofia on ihailtava. Se on monella tapaa niin sanotun perinteisen Veikkausliiga-futiksen rajoja rikkova. Se on modernia ajattelutapaa. Eikä pallokontrollinsa vuoksi, vaan kollektiivisen ja tilaan perustuvan ajattelumaailmansa takia.
Mutta, joukkueen tekeminen ei ole sillä tasolla kuin pitäisi. Vepsun pelilliset laatutekijät eivät ole niin runsaita kuin heidän pelaamansa pelitapa vaatisi. HJK paljasti ne erittäin karulla tavalla, mistä kertoo se, että vaasalaisten maalit syntyivät yksittäisistä asioista, todennäköisyyksiä vastaan.
Kontrolli
VPS haluaa siis pitää palloa ja rakentaa leijonan osan tilanteistaan lyhytsyöttöpelillä, jota rakennetaan aina maalivahdilta saakka. Siihen nähden, että pallokontrollin idea on päästä etenemään kohti vastustajan maalia vähäisellä riskillä pallonmenetykseen, on Vepsussa tilanne hyvin eri, kun vastapuolen prässi on ylhäältä ottava ja yhtenäinen. Lauantaina VPS menetti paljon palloja omalla alueella, koska tarpeellinen liike uupui, syöttösuunnat syötiin ja jos/kun peliväline eteni pallollisen jalasta, oli syöttösuunta sivulle tai negatiivisessa peliasennossa olevalle kanssapelaajalle.
Vastaantulevalle pelaajalle syötettäessä ongelmaksi nousi sen jatkaminen. Usein se palautettiin takaisin syöttäjälle, jolloin käytön ideana on ollut luoda tilaa jollekin toiselle alueelle. Näin ei HJK:ta vastaan tapahtunut. Tällöin vastaantulevalle joukkuelaiselle tapahtunut syöttö jäi usein alibirooliin, tapahtumaketjuksi, joka ei edistänyt peliä millään tavalla. Eivätkä ne syöttöketjutkaan olleet mitenkään erityisen pitkiä, vaikka peli perustuu aiemmin mainittuihin arvoihin.
Joukkueen eteneminenkään ei ollut lupauksia herättävää. Tilanteet syntyivät hyvin pitkälti laitakaistoja pitkin, joissa ei ollut oikein minkäänlaista ylivoimaa. Ei laadullista, numeraalista tai paikallista. Jälleen kerran yksittäisten pelaajien yksitäisiä suorituksia. Täysin vastapäistä sille ajattelutavalle, jolla Vuorinen operoi.
Eikä pidä ajatella, että yksilösuoritukset olisivat kuin pahanpäiväinen ihmisuhreja vaativa rituaali. Ne ovat osa peliä ja toiset joukkueet jopa luottavat suurilta osin niihin. Mutta useissa tilanteissa yksilösuoritukset vaativat suorittajaltaan valtavasti henkilökohtaista taituruutta, joka voi pahimmillaan ajaa omaan joukkueen ongelmiin.
Omituinen puolustaminen
Vepsun puolustaminenkin vaikutti ajoittain omituiselta. Esimerkiksi laitapuolustaminen oli usein näennäistä. Laitakaistoja kyllä puolustettiin, mutta kun HJK:n pelaaja eteni edes orastavaan keskityspaikkaan, lähtivät mustavalkopaidat puolustamaan jo hypoteettista keskitystä.
Jalkapallossa ei voi puolustaa jokaista kentän kaistaa ja osa-aluetta, se on käytännössä mahdotonta, kun puhutaan tehokkaasta maalinestämisestä. VPS oli ottanut prioriteetikseen keskikaistan puolustamisen, mikä oli lähtökohtaisesti hyvä valinta. Mutta tapa, jolla joukkue laiminlöi muita alueita, oli virhe.
Vepsun puolustusryhmitelmän liikkuminen pelin painopisteen mukaan oli epäselvää. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että kun joukkue liikkui staattisen näennäisesti kohti laitaa (jossa painopiste oli), löytyi kyseiseltä alueelta silti tilaa.
Petri Vuorisella on negatiivisista asioista huolimatta käsissään erittäin potentiaalinen pelitapa. Se vain vaatii vielä muokkaamista ja soveltamista muutamassa suuremmassa linjassa. Kuten siinä, että vaikka lyhyellä syöttöpelillä ja pallokontrollilla voidaan pyrkiä erilaisiin ratkaisuihin, epäonnistunut tilan rakentaminen tuskin kuuluu yhteen niistä.
Kuva: Matti Raivio / All Over Press.