Viime kerralla kerroin play offs -paikasta, ja jatkan nyt tuosta. Tästä tullee jonkinlainen trilogia kertomus, ja nyt on siis ensimmäisen jatko-osan vuoro. Kuten me kaikki tiedämme, maailma tuntee monia hyviä jatko-osia. Uusi testamentti, Kaksi tornia sekä Mies ja alaston ase 2 1/2, mitä näitä nyt on. Joskus kuitenkin sattuu niin, että uusi versio on niin hyvä, että se pyyhkii suorastaan lattiaa alkuperäisellä. Tässä on yksi hyvä esimerkki musiikin saralta. Tällä videolla on hyvän mielen takuu. Katsotaan mitä tällä kirjoituksella saadaan aikaan.
Nyt kun Iranin superliigassa on huipennus menossa ja Suomen mestaruusliigassakin ollaan sitä lähestymässä, niin lienee paikallaan yrittää selventää, mistä itse asiassa on kyse. Play offs -vastustajamme ensimmäisellä kierroksella oli Urmia. Se on budjetiltaan ja tämän kauden satsauksiltaan noin kymmenkertainen meidän Javaheri Gonbadiin verrattuna. Saimme pelata maailman tähtiä vastaan. Ensimmäisen matsin jälkeen kirjoitin vain yhden asian ylös mustaan vihkooni, ja se oli ”beauty of sport”.
Urheilun kauneus lienee siinä, että siihen sisältyy osallistujien hiljainen lupaus kaikkensa antamisesta. Varmasti kaikki urheilijat ovat jollakin tasolla kilpailullisia. On yksinomaan hienoa, että vastustaja tekee aivan kaikkensa voittaakseen sinut. Etsii heikkoutesi ja iskee niihin täydellä voimalla. Näin saamme aikaan todellisen paremmuusjärjestyksen, ja jokainen sen tunnustaa taiston tauottua. Kilpailu, urheilu, on silloin kauneimmillaan ja parhaimmillaan, kun paineet ovat suurimmillaan ja asetelmat herkullisimmillaan. Olen itsekin todennut, että ”panokseton urheilu on turhaa.”
Itse ottelu on urheilun palkinto. Se, että saamme jollakin elämän areenalla turvallisesti antaa kaikkien luolamiesaikojen vaistojemme vapautua ja todella taistella sydämemme pohjasta. Kun on antanut kaikkensa, ei ole juurikaan väliä, hävisikö kahdella pinnalla vai ei. John Wooden, ehkä yksi urheiluhistorian parhaista valmentajista, opetti pelaajilleen, että olisi hienoa, jos urheilija pystyisi antamaan kaikkensa kentällä, ja tämän jälkeen elämään niin, ettei ulkopuolinen voisi hänestä päätellä, onko hän voittanut vai hävinnyt ottelun. Meidän pitää olla tulosten yläpuolella. Voitto ja tappio eivät määrittele meitä, vaan tapa jolla elämme.
Se, että urheilija astelee ryhdikkäästi kentälle, antautuen koko sielullaan kamppailulle, jonka tietää olevan täynnä väkivaltaisia, aggressiivisia, alistavia ja halventavia ajatuksia vastustajalta, on rohkeutta. Meidän on oltava urheita, vaikka emme tiedä lopputulosta. Meidän on uskallettava, vaikka kaikki sisäiset organismimme käskevät juosta ja paeta. Meidän on kannettava vastuuta, kohdattava tuli ja hyväksyttävä taistelun raakuus. Ja me vielä tykkäämme siitä.
Joskus mietin, järjettömän viisieräisen taistelun jälkeen, henkisesti ja fyysisesti täysin tyhjänä, kun aika on ollut pysähdyksissä ja vain soturi sisälläni on toiminut viimeiset kaksi ja puoli tuntia, että miten kukaan ihminen, joka ei ole saanut urheilemisen mahdollisuutta ja siunausta, pysyy järjissään ilman tätä mahtavuutta?
Ymmärrän, että muusikot saavat samat kicksit hyvästä keikasta. Mutta olen surullinen sen toimistotyöntekijän puolesta, jonka tähtihetki osuu hyvän raportin palauttamiseen ja kehuun pomolta. Olen ylpeä maailman urheiluperheestä. Me kaikki tiedämme mikä tässä addiktoi. Voimme vain iskeä silmää, hymyillä arveluttavasti ja kiittää toisiamme siitä, että saamme astella taas uudestaan kentälle. Tätä on ”beauty of sport.”
Urheilu on toisaalta Hippo ”Zeus” Taatilan mukaan ”kaupunkien ja maiden sivistynyttä sotaa ilman kuolonuhreja”. Joten pystyäksemme välttämään joukkotappelun (ainakin useimmiten), on meidän taisteltava sääntöjen mukaan. Tätä varten tarvitaan ”Haagin sotarikostuomioistuin” eli ottelun tuomari. Olen yhä enemmän tullut sille kannalle, että joukkue tai pelaaja joka tosissaan uskoo tuomarin ratkaisseen pelin, on vailla suhteellisuudentajua. Ottelussa on sadoittain palloralleja, joiden aikana voit osoittaa paremmuuden. Minusta on erinomainen idea, että me maksetaan ulkopuoliselle sitoutumattomalle ja puolueettomalle taholle siitä, että hän tulee setvimään raakuuksiamme. Ilman tuomareita emme voisi pelata.
Itse pidän tuomarin tärkeimpänä ominaisuutena sitä, että hän viheltää mahdollisimman usein oikean tuomion. Minua ei kiinnosta, miltä tuomari näyttää, minkä värinen hän on tai miten hän käyttäytyy. Minua kiinnostaa, että voittaako pallorallin se, joka on siihen oikeutettu. Kaikista tuomareista eniten, taidan arvostaa loimaalaista pesäpallotuomaria Matti Lähteenmäkeä, joka ensinnäkin tuntee sääntökirjan täysin ulkoa. Siihen päälle tulee ominaisuus, että hän ei seuraile mitään ottelun juonta, eli pelaajien pelin aikaisia tunnetiloja tms., vaan tuomitsee jokaisen tilanteen omana yksittäisenä hetkenään. Tuomarin tehtävänä ei ole hyvitellä tai rangaista. Hänen tehtävänä on vain tuomita kukin yksittäinen tilanne oikein.
En ole koskaan ymmärtänyt sitä, miksi pelaajat harjoittelevat, mutta tuomarit eivät. Matti Lähteenmäki, ennen kautta tai ottelua, käy läpi samanlaisen ruljanssin kuin pelaajatkin. Hän katselee videoita, valmistautuu, oppii tulevan matsin pelaajien ominaispiirteitä ja visualisoi mahdollisesti eteentulevia tilanteita. Hän pitää tuntumaa yllä myös ”ottelukauden” ulkopuolella ja miettii miten voisi tulla paremmaksi. Kuinka moni lentopallotuomareista tietää missä rotaatiossa kukin passari tykkää pelata paljon pipeä, jolloin on oltava erityisen valpas seuraamaan tuon takakentän hyökkäyksen mahdollista viivarikkoa? On syytä asettaa rajat uudestaan sille, kuinka hyvä ja asiantunteva tuomari voi olla. Pääsy uudelle tasolle on todella helppoa, siihen tarvitaan vain työtä – aivan sitä samaa mitä tarvitaan pelaajaltakin.
Iranissa on yksi maailman parhaista lentopallotuomareista. Tällä miehellä on vyöllään olympiafinaali ja monia muitakin arvokisojen ratkaisuotteluita.
Jos hänestä jokin hauska piirre sanottakoon, niin se, että hän viheltää tunteella. Kuten sanoin, minua ei kiinnosta onko tuomari mukana pelin sykkeessä tunteella vai ei (toki liika tunne voi haitata havainnointia) tai näyttääkö hän deekulta vai särmältä. Minua liikuttaa vain tuomioiden oikeellisuus. Esimerkiksi tämä kyseinen tuomari, jos hän näkee epätoivoisen käsistälyöntiyrityksen takaseinään, ennen kuin pelaaja edes ehtii tulemaan esittämään anovia käsimerkkejään hänelle, hän jo huutaa takaisin ”EI OTTANU! MÄÄ NÄIN! ÄLÄ YRITÄ YHTÄÄN!” Vasta tämän jälkeen voi tulla vihellys ja käsimerkkejä pallon voittamisosapuolesta ei ehkä lainkaan.
Mutta hän näkee erittäin hyvin. Hän tuomitsee oikein. Tapa ja muodollisuus ovat merkityksettömiä. Toisaalta joskus, kun hän ei näe, voi mennä jopa kymmeniä sekunteja, jotta hän saa kyseltyä kaikki mielipiteet avustavilta tuomareilta, ennen kuin hän julistaa tuomionsa. Arvostin myös sitä, että hän kerran tuomitsi pallon pelattavaksi uudestaan, kun ei tiennyt oliko pallonhakutilanteessa pelaajan käsi pallon alla vai ei. En tiedä mahdollistaako nykyinen sääntökirja edes moista tuomiota, mutta tämä mies ei vain halunnut arvata pallorallin voittajaa. Hän on kova ukko.
Voi perhana, alan astua vanhaan ansaani, että tarinointi lähtee käsistä: äkkiä takaisin Iraniin.
Pudotuspelien henki täällä on ”pelataan kausi äkkiä alta pois, että maajoukkuepelaajat pääsevät valmistautumaan rauhassa kesän otteluihin.” Ottelusarjat ovat siis lyhyitä. Ensimmäisen ja toisen kierroksen ottelusarjat pelataan paras kolmesta -systeemillä eli voittaja tarvitsee kaksi voittoa. Itse Iranin mestaruus ratkaistaan kerta laakilla, se on Super Bowl -tyyppinen spektaakkeli, yksi ottelu puolueettomalla areenalla, johon tuodaan katsomot noin 15 000 henkilölle, kolme Jennifer Lopezia erätauolle ja hyviä käteensopivia esineitä yleisölle kentälle heitettäviksi. Paine jokaiseen palloralliin nousee, kun ottelusarjat ovat lyhyitä.
Matkustimme ensimmäiseen otteluun Urmiaan, joka on kyllä jonkinlainen lentopalloilijan taivas maan päällä. Siellä odotti noin 8000 henkilön yleisö ja kenties koko Aasian upein lentopalloareena, ”Home of Flamingos”. Urmia on Gonbadin ohella täysin sekopäinen lentopallofanatismin keskus. Kaupungissa on lentopallolle omistettu oma aukio, katu, ravintoloita, you name it. Agenttimme tuli käymään hotellihuoneessamme neljä tuntia ennen ottelun alkua, ”stadion is now full”.
Paikallinen agentti kertoi, että kotijoukkueen suurin ase on kotiyleisö ja vierasjoukkueen suurin ase on kotiyleisö. Jos oma jengi pelaa huonosti, on mahdollista, että Urmian yleisö kääntää kelkkansa ja alkaa antamaan kovaa painetta omilleen. Gonbad ja Urmia ovat ainoita paikkakuntia, joissa yleisö koostuu lähes pelkästään lentopalloilijoista itsekin. He ovat todella hyvin selvillä tilanteista, ja asiantuntemus paistaa monessa asiassa läpi. Kun Iranin maajoukkueen päävalmentaja vieraili ottelussa, häntä odotti monta ”Tervetuloa!” -lakanaa ja valtava huuto, kun hän astui sisään halliin.
Hävisimme ottelun kolme-nolla. Saimme hyvän alun otteluun, mutta Urmia pelasi hieman fiksummin. Kävin tuplavaihdoissa onnistuen hyvin. Yksi näistä oli kolmannessa erässä tilanteessa 14-13 Urmialle, kun tulin jälleen kehiin tuplassa. Olimme luisumassa hampaattomaan kolme-nolla tappioon, joten ajattelin, että teen kaikkeni sytyttääkseni porukan vielä taisteluun. Tuosta tuplavaihdosta kehkeytyikin melko pitkä, ja sen päätyttyä olimme 18-19 johdossa. Puolustin, raastoin, huusin ja tuuletin. Onnistuin sytyttämään paitsi oman joukkueen, myös kotiyleisön. Gonbadissa minua rakastetaan, Urmiassa vihataan. Olkoon näin, ei haittaa yhtään. Tuo tuplavaihto on tässä videossa noin kohdalla 19.15-26.00. Videossa on muutenkin sekalaisia pätkiä Iranin peleistä, katsoo ken jaksaa.
Iranilaiseen impulsiiviseen tyyliin, kun lopulta hävisimme sitten tuplavaihdon jälkeen kolmannenkin erän, pelaajat ottivat kuumaa valmentajalle siitä, miksei minun ja kanssani kentälle tulleen yleispelaajan annettu jatkaa kehissä, kun tulimme takaa ohi. Viittasin kintaalla näille puheille, koska tulevaisuutta ei voi ennustaa, ei edes lentopallovalmentaja. Jossittelun sijaan meidän tuli kääntää katse välittömästi kotiotteluumme.
Tässä on kuva Urmian kuuluisasta järvestä, läheltä Turkin rajaa.
Urmian keikasta on myös kerrottava se, että Urmian lentopalloilu haluaa kovasti kansainvälistyä, ja se on koko alueen lentopalloväestön toive (eli koko kaupungin). Näin ollen he ovat sitoutuneet toiminnnallaan tuon tavoitteen taakse. Tämä näkyy esimerkiksi siten, että siinä missä esim. Varaminissa yleisö heittelee kiviä kentälle (yksi pelaaja sai päähänsä avohaavan) ja Teheranissa oli joukkotappelu kolmannessa erässä, Urmiassa yleisö tietää sen, että yksikin vakava järjestyshäiriö ja heidän upeaa stadioniaan ei tulla käyttämään kansainvälisten pelien areenana. Tämän vuoksi he varjelevat mainettaan ja käyttäytyvät todella hyvin, vaikkakin tietysti äänekkäästi. He ovat menneet niin pitkälle, etteivät juurikaan edes kiroile, vaan pysyttelevät huudoissaan ja lauluissaan asialinjalla. Tämä on poikkeuksellista koko Iranissa. Pahin lause on kuulemma ”sinä kunniaton pelaaja”, kun muualla tuo olisi lähinnä vitsi.
Urmian yleisön huumorintajusta kertoo se, että heidän laulunsa kotivoiton jälkeen on (viitaten Aasian Cupiin, johon Iranin mestari menee): ”Asia, Asia, be aware, we are ready to come!”, kun taas tappion jälkeen ”Asia, Asia, we were ready to come, but these players didn´t let us.”
Urheilukulttuurista mainittakoon vielä hetki alkulämmittelystä, kun ex-Urmia pelaajamme Samad Akbari sai noin 3 minuutin standing ovationit vanhoista ajoista. Kun Samad tajusi tämän, hän juoksi kunniakierroksen ympyränmuotoisessa hallissa ja kiitti yleisöä. Oli myös melko hullaantunutta, kun pelaajat huudettiin läpi niin, että 4000 huusi etunimen, ja 4000 vastasi sukunimellä, ja tämä toistettiin muutamia kertoja. Se oli mieletöntä hurmaa. Yksi ilotulitusraketti nähtiin myös pelin aikana, ja Vermiglio ottikin pelin kovimman spurtin sitä karkuun. Se aiheutti hyvät naurut molemmissa joukkueissa.
Lopetetaampa sitten moinen urheiluhöpötys ja tehdään kattaus siitä, mitä Iranilla on ollut minulle viime aikoina tarjottavana.
Kun kävin Gonbadissa jälleen iltateellä tuttava pariskunnan luona, kertoi lääkäriäijä tavanomaisesta työpäivästään läheisessä pikkukylässä. ”Ensiapuun tuli mies, joka sanoi, että perkules ku nuo leopardit lyö niin säätänän lujaa!” Miehellä oli selässään kaksi tassun viiltoa, jotka olivat hyvin siistejä riisteitä, mutta todella syviä ja vuosivat paljon verta. Lääkäri parsi miehen kasaan ja toivotti taas onnea seuraavalle metsäreissulle. Eikös Einsteinkin jo sanonut, että se on tyhmä se, joka toistaa samaa asiaa toivoen saavansa eri lopputuloksen? Muutosta odotellessa, toivotaan, että ensi kerralla mies on leopardia vahvempi. Lääkäri kertoi, että muutama ihminen pari kuukautta sitten kuolikin leopardin shmässätessä vähän kovempaa.
Samainen lääkäri kertoi hyvän esimerkin alueen lentopallohulluudesta. Heillä oli ollut yöpäivystys, ja he asensivat köyden taukohuoneen poikki ja alkoivat lämimään istumalentopalloa. Pelit olivat niin hauskoja, että puolessa välissä yötä he soittivat paikalle myös kaksi lääkäriä, jotka eivät olleet työvuorossa. He tulivat kotoaan keskellä yötä pelaamaan. Matsit loppuivat kuulemma vasta tunti työvuoron päättymisen jälkeen. Kysyin mieheltä, että mitä jos kiihkeässä tilanteessa toisen eräpallossa teille tulee potilas? Sain vastaukseksi vain naurua. En tiedä mitä se tarkoitti.
Perhana, taas luisuu lentopalloon. Noh, annan luisua.
Iranissa on jänniä tapoja, (puhun nyt pohjois-Iranista, joka on lentopallohulluinta aluetta), miten lentopallointoa puretaan myös kauden jälkeen kesällä. Pihapeleistä on pari esimerkkiä blogin lopussa olevalla videolla, mutta täällä pelataan ulkona myös todella koviakin pelejä. Isojen rahojen pelit ovat viisi vastaan viisi, jossa takakentältä on siis yksi pelaaja otettu pois. Rotaatiota ei ole, joten paras keskitorjuja on koko ajan keskellä, paras kakkospuolen pelaaja kakkospuolella jne. Paras syöttäjäkin saa syöttää koko ajan. Tässä pelimuodossa järjestetään turnauksia tai yksittäisiä pelejä, ja nämä aiheuttavat kiinnostusta laajasti. Iranissa on myös pelkästään ulkokauteen erikoistuneita ”power cup” -ammattilaisia, jotka tienaavat siis koko vuoden rahat vain kesän ulkolentopallopeleistä. Esimerkiksi viimekin vuosina jopa maajoukkueen kuusikkoyypee Gaemi tuli maajoukkuekesän jälkeen pelaamaan näitä ulkopelejä, kun voittorahat olivat niin suuria. Tässä pari kuvaa noista peleistä.
Kaiken huipuksi häissäkään ei pääse eroon lentopallosta. Koska häävieraille on tietysti mukava järjestää pientä ohjelmaa, täällä jätetään esittäytymisleikit välistä ja pelataan ulkona lentopallo-ottelu kahden viiden henkilön joukkueen välillä, jotka häiden järjestäjä on pyytänyt paikalle. Joskus pelaajat myös tulevat suihkun kautta mukaan juhlimaan. Hääottelut ovatkin luonteeltaan sitten enemmän näytöspelejä, joissa isäntä antaa palkkion pelaajille – ellei sitten hän halua kunnon show´ta, ja lupaa palkkiota vain voittajalle.
Iranissa alkaa pian uusi vuosi, kun persialaisen kalenterin mukaan vuosi 1394 alkaa. Uusi vuosi, Nowroozi, on koko vuoden suurin juhla täällä, ja se saa ihmiset kahdeksi viikoksi lomailemaan ja matkustelemaan. Tehran on uutena vuotena kuin Helsinki juhannuksena, täysin tyhjä ja autio. Ihmiset menevät mökeille, rannoille ja uskonnollisiin kohteisiin – ylipäätään matkustavat maan sisällä eri kaupunkeihin. Yksi tärkeistä matkakohteista on Mashhad, jossa on yksi maailman suurimmista moskeijoista. Täällä on nyt siis juhlan ja ilon aika, ja ensi yönä pitäisi ilotulitusraketit paukkua.
Jotta saatte jotakin käsitystä Nowroozista, yhdistäkääpä mielissänne joulun yhteisöllisyys, kun perheet kokoontuvat yhteen ja keväinen luonnon herääminen täyteen kukkaansa. Se on kaunis yhdistelmä ja tämä todella on ilon ja onnen juhla. Päivälliset vietetään pikniköiden ulkona ja juhlintaa jatketaan illallisen merkeissä sisällä. Nowrooz Mobarak! Hyvää uutta vuotta!
Tähän väliin voisin siteerata kahta lausetta, jotka olen hiljattain kuullut ja joita olen alkanut ymmärtämään. Ensimmäinen on ”There is no other place like Iran on the earth.” ja toinen on ”Wherever there is a one persian, it is enough to make a change”. Tämä todella on melko poikkeuksellinen paikka maailmassa: täällä äärimmäinen hyvä kätkeytyy kansalaisten sisimpään ja sitä näkee tiukan yhteiskuntakontrollin siivilöimänä valonsäteinä ihmisten loputtomassa kohteliaisuudessa ja ystävällisyydessä.
Iranin kansakunta on tuhansia vuosia vanha, ja he ovat aikanaan ollut antiikin suurimpia mahteja maailmassa. Tuossa ajassa jo evoluutiokin tekee työtään, ja parhaimmat selviytyvät. Persialaiset elävät Iranissa ja lukuisina siirtolaisina ympäri maailmaa ylpeinä juuristaan ja tuhatvuotisesta historiastaan. Ehkä tosiaan yksikin persialainen riittää muutokseen, tiedä häntä. Onko sinun naapurustossasi iranilainen, joka on se voimanlähde, joka kutsuu taloyhtiön asukkaat iltateelle tai puutarhaan lounaalle saaden aikaan yhteenkuuluvuuden tunteen? Jos tunnet tai tiedät jonkun, mene ja tutustu. Uskon ettet tule pettymään.
Leffaroolini meni muuten sivusuun. Herranjestas, olin jopa vähän kuumana heille, kun ilmoittivat kahden päivän varoitusajalla, että ”tule kuvauksiin Teheraniin”. -En muuten tule, sillä meillä on kauden tärkein kotiottelu, play offs -matsi Urmiaa vastaan kotona. Jos haluatte minut, siirtäkää kuvauksia kauden jälkeiseen aikaan.
He halusivat siirtää, mutta ilmeisesti kaivoksessa tehdyt suomalaisinsinöörin kohtaukset olivat pakko kuvata pois alta, koska kuvauspaikalle louhokseen ei olisi myöhemmin enää pääsyä. Molemmat osapuolet harmittelivat lopputulosta. He toteuttivat kuulemma kohtauksen niin, että joku iranilaismies esitti tätä suomalaishahmoa – aika nolo ratkaisu. Jos iranilaiset ovat ainutlaatuisia, niin kyllä ovat suomalaisetkin, täysin korvaamattomia. Voisi olla hauska nähdä se kohtaus joskus jälkeenpäin.
Olen saanut uutisia seuratessamme täällä Barretolta uuden kyseenalaisen lisänimen – ”Kasper, imperialist”. Suomi kun keikkuu mm. lehdistö- ja mediavapauden, korruptio- ja monien muidenkin tilastojen kärjessä maailmassa, ja Venezuela puolestaan on tällä hetkellä Meksikon jälkeen maailman toiseksi vaarallisin paikka ja tilastojen häntä päässä. Barreto onkin huumorimielessä rakentaneet täten vastakkainasettelua rikkaan Suomen imperialistisesta miehestä ja köyhästä kanssaeläjästä, mm. ”kommunisti-Barretosta”. Ravintolassa on hauskoja tilanteita, kun tarjoilijalle ilmoitetaan, että ”imperialisti ottaa varmaan jotakin kalliimpaa” ja ”kommunisti jotakin halpaa”. Yhtä kaikki, kuittaan kaiken myöntämällä, että ”Suomi tosiaan on maailman paras maa, minkäs mä sille voin. ”Suomessa kaikki heti nyt hanskat ilmaan ja Teemu Selänteen -polviliukuampumistuuletus Winnipegistä! Me ollaan aika kingiä porukkaa!
Yhdet ihmiset ovat todistetusti saaneet apua blogista. Vanhempani halusivat tulla Iraniin lomalle ja he menivät Helsinkiin Iranin suurlähetystöön pyytämään viisumia. Haastattelussa aiheutui ongelmia, kun olisi tarvittu kirjalliset lausunnot Suomen ja Iranin lentopalloliitoilta, että täällä tosiaan on ”meidän poika” muka pelaamassa. Hetken kahvihuoneeseen poistumisen jälkeen viisumi kuitenkin tuli hanskaan yllättävän helposti – iranilaisviranomaiset lähetystössä olivat lukeneet blogia ja tunnistivat ”pojan”. Terveisiä Helsinkiin!
Loppuun vielä pari suositusta: lukekaa Madventuresin kirja ”Maailmanselitys”, se on aivan timanttinen. Toinen hyvä opetus on tässä.
Tässä on teille myös video, siinä on vähän kaikkea sekaisin. Pahoittelen, että maisemakuvat puuttuvat ja suurimmaksi omaksi kuvissa esiintyy oma iranilaistunut oranki-naamani.
Jotta väitteeni iranilaisista maailman huomaavaisimpana ja toiset huomioonottavaisimpana kansana eivät olisi tuulesta temmattuja, kerron pari tosi tarinaa loppuun.
Suurlähettiläs oli ollut metrossa ja nähnyt paikalle tulevan kaksi noin 12-13 -vuotiasta poikaa, jotka tuona päivänä eivät olleet tulleet kyllä koulusta. Heidän vaatteensa olivat yltä päältä tomussa ja habitus näytti siltä, että he kenties olivat olleet apupoikina rakennustyömaalla. Metrossa kulki kauppias myyden pieniä karkkipusseja. Pojat eivät varmasti olleet syöneet koko päivänä, ja kuola valuikin molempien suupielistä.
He alkoivat laskeskella kolikkojaan, (pienin seteliraha on euroina 5 centtiä, kolikot siitä alaspäin) ja saivat yhteensä kasaan juuri ja juuri pienimmän karkkipussin hinnan. Pojat ostivat tohkeissaan ja innosta täristen pussin yhteisillä rahoillaan. He avasivat pussin – ja suurlähettilään täydeksi yllätykseksi – he tarjosivat pienestä pussistaann ensin koko metrovaunulle makeisia. Osa otti, osa ei ottanut. Suurlähettiläs kieltäytyi kunniasta, eihän pussissa ollut hänen kohdallaan montaa karkkia enää edes jäljellä.
Lopulta he jakoivat pussin pohjalla olevat loput karkit keskenään. He antoivat vähästään – alle 13-vuotiaat pojat, silmin nähden rankan päivän päätteeksi, nälissään, tuntemattomille, metrossa, viimeisillä rahoillaan, täristen omaa vuoroaan odottaen, omasta karkkipussistaan. He ovat oppineet käytöstavat vanhemmiltaan, jotka puolestaan vanhemmiltaan jne. Ketju lienee katkeamaton hyvin pitkälle.
Toinen kertomus on itseltäni, kun olin tapaamisessa toisella puolella valtavaa Teherania yhden toimittajan kanssa, ja minulla alkoi tulla kiire Suomen lähetystöön illalliselle. Tajusin, että minulla ei ollut kuin dollareita taskussa. Kello oli niin paljon, että valuutanvaihtopaikat olivat jo kiinni. Niinpä olin tilanteessa, että minun piti selviytyä valtavan metropolin toiselle puolelle noin tunnissa ilman rahaa ja tietoa miten se tulisi tehdä. Missä tahansa muussa maassa olisin kenties luovuttanut, mutta en Iranissa. Astelin ulos ja aloitin matkan.
Ensimmäiseksi jutun tehnyt toimittaja ohjasi minut taksilla menemään kohti tiettyä metroasemaa. Maksoin lyhyen taksimatkan pitkän keskustelun ja vakuuttelun jälkeen kahdella kahden euron (!) lompakosta löytyneellä kolikolla. Otin tavarani ja aloin ylittämään tietä kohti metroasemaa, jolloin kaksi ihmistä tarjoutuivat kantamaan laukkujani. Metroasemalla lipunmyynnissä ensimmäisenä sain hyväntuulista naurua osakseni ja he kysyivät mistä kaukaa matkalainen on tullut Iraniin. Sain lipun heiltä muutamalla riali kolikolla, jotka sain taksikuskilta – ja paljon ohjeita.
Teheranin metro menee viisi rullaporraspätkää maan alle ja tunneleita on lukuisia. Tiesin vain suunnan mitä kohti pyrkiä. En päässyt käytävillä edes parikymmentä metriä kerrallaan eteenpäin, kun joku englanninkielen taitoinen jo tuli tarjoamaan apuaan. Jos englanninkielistä ei ollut lähettyvillä, he pyysivät odottamaan ja lähtivät juosten hakemaan sellaisen. Minun ei tarvinnut kertaakaan kysyä apua, vaan he tulivat tarjoamaan sitä itse suoraan. Parin metrovaihdon ja selvittelyn jälkeen pääsin paikalle oikeaan paikkaan toiselle puolelle Teherania, ilman oikeaa valuuttaa ja suunnitelmaa.
Nämä tarinat tapahtunevat, kenties, vain Iranissa.
Iranilaiset sanovat, että olen täydellisen iranilaistunut, koska
-en enää hakeudu istumaan tuolille, vaan menen suoraan makoilemaa lattialle matoille tyyny kainalossa,
-juon vesijohtovettä tuosta noin vaan,
-juon teetä naurettavia määriä päivässä ja
– blogini on aina myöhässä.
-Kasper-Ali