Khaste nabashin!
Ostaisitteko tältä Gorganin snägäriltä keeboa? Miksi en käyttäisi Clooneya hampurilaismyyntini ryydittämiseen? Mahtavaa!
Useita vuosia sitten jääkiekkovalmentaja Risto Dufva kokosi Jypin miehet pukukoppiin harjoitusta varten. Kyseessä ei kuitenkaan ollut tavallinen jääharjoitus, vaan treeni pukukopissa, jossa harjoiteltiin heittäytymistä, uskallusta ja epäonnistumista. Dufva piti tunnelman kevyenä ja haastoi miehet näyttelemään pukukopissa koko joukkueen katsoessa. En halua olla kovin kriittinen, mutta voi olla ettei Jypin pakkiparilta välttämättä lähtenyt sketsit kovin sujuvasti. Tärkeintä harjoituksessa oli tunnelma ja hyväksyntä. Oli aivan sama miten vihkoon joku veti, mutta hän sai joka tapauksessa osakseen hyväntahtoista räkänaurua. Jokainen esitti jotain, jokainen epäonnistui, mutta tärkeintä oli, että jokainen kohtasi estradin.
En osaa sanoa oliko tämän harjoituksen anti pieni vai iso, mutta ainakin viesti oli mieleenpainuva. Meidän on heittäydyttävä, meidän on uskallettava, ja vaikka kaikki ulkopuoliset kritisoivat, pelaaja voi aina luottaa, että omassa joukossa riittää ymmärrystä, kunhan vain uskallat kohdata tulen. Oli aivan sama mitä teit, kunhan teit jotakin. Kaikki epäonnistuivat, kaikki olivat naurunalaisia, mutta ”meidän jengissä se oli ihan ok”.
Onko tuollaisen harjoituksen jälkeen helpompi hypätä kaukaloon ja antaa kaikkensa, tietäen, että joukkue arvostaa, kunhan vain antaudut sydämelläsi toimintaan? Saat epäonnistua, saat antaa kaikkesi vailla huolta kritiikistä. Sitä tulee varmasti, mutta ainut palaute mistä sinun tarvitsee välittää, on joukkueen sisältä tuleva – ja siellä vallitseva tunnelma antaa sinulle luvan olla kokonainen pelaaja ja ihminen, joka onnistuu ja epäonnistuu. Mutta takuuvarmasti hän pelaa ja yrittää. Tällainen pelaaja ei murru paineen alla, koska hän tietää, että hän on tuloksesta huolimatta turvassa. Hän haluaa pelata sisimmällään. Hän haluaa näytellä, pelata ja heittäytyä.
Suuresti arvostamani urheiluajattelija Jarkko Jokiranta on sanonut, että ”on uskallettava epäonnistua.” On päivänselvää, että NBA-pelaajat, jotka ratkaisevat otteluita, heittävät myös eniten ohi. Kobe Bryant on pitkän uransa ansiosta jo piikkipaikalla kaikkien aikojen ohiheittojen määrässä ja Jordankin korkealla ratkaisuheittojen missaamisessa. Urheilua seuraamattomille kerrottakoon, että pojat ovat joskus osuneet koriin sisällekin.
Minkä takia lentopalloilija Lelu Ojansivu pystyy syöttämään tasatilanteessa 23-23 pari ässää ja kävelemään voittajana koppiin oli vastassa sitten Hurrikaani tai Kuuba? En minä vittu tiedä. Mutta tiedän ainakin sen, että miestä ei juuri syöttövirhe kiinnosta. Epäonnistuminen tai onnistuminen edustavat luonnollista varianssia pitkässä juoksussa, jossa palloa vain vedetään. Kun pelaajalla on tiedossa, että hän on täydellinen päällikkö joka tapauksessa, kävi yhdessä syötössä miten tahansa, antaa se ajatuksellisen vapauden olla miettimättä mitään, olemaan tuntematta paineita. Tämä voi johtaa ulkopuolisen silmin ihmetekoihin.
Johtajat vaikuttavat suuresti ryhmän ilmapiiriin. Rakentakaamme siis urheilujoukkueisiimme tai työtiimeihimme virheet salliva ilmapiiri – koska niitä tulee joka tapauksessa. Palkinnoksi johtajat voivat saada luottamuksellisuudesta ja uskalluksesta hurmioituneet pelaajat tai työntekijät, jotka heittäytyvät ja uskaltavat antaa kaikkensa. Näin voi myös syntyä jotakin uutta ja luovaa. Näin voidaan rikkoa rajoja ja ennätyksiä. Tuskin yhtään maailmanennätystä on rikottu pelolla. Ne ovat rikkoutuneet sellaisella urheilijan ajattelulla, että hän kokee olevansa niin turvassa, että hän uskaltaa testata äärimmäisiä rajojaan. Ei siinä hetkessä ole yhtään sijaa epäonnistumisen tai onnistumisen ajattelulle. Siinä on tilaa ainoastaan tiedostamattomasta nousevalle toiminnalle. Nuo hetket ovat jossakin siellä, jota emme tavoita – ja hyvä niin.
Emme muista huippusuorituksia, emme pääse ennätyksiin pelkän tietoisuuden avulla. Meidän on vain annettava mennä, ihan kaikesta huolimatta, jopa siitä pikkuruisesta mahdollisuudesta, että saattaisimme epäonnistua. On uskallettava sallia epäonnistuminen, sillä se antaa meille mahdollisuuden onnistua. Meidän on oltava henkisesti vapaita.
Tätä paineiden tai epäonnistumisen jännittämisen naurettavuutta voidaan vielä pohtia analogialla taiteen parista. Voitko kuvitella, että yhtään taiteen mestariteosta olisi tehty pakottamalla tai käskemällä? Onkohan taiteilija miettinyt, että ”voi voi, kun nyt menee kangasta hukkaan, entä jos tämä sivellys ei nyt osukaan?” Ei ehkä ihan lähde. Monesti kuulee valmentajan sanovan, ettei pelaaja ollut tänään valmis tai ei oikein kukaan syttynyt pelaamaan. ”Ihan tosi hei.” Olisiko aika lopettaa ylivalmentaminen ja antaa pelaajien vain vetää? Sankarin viittaan voi pukeutua vain se, joka ei tiedä antisankarin viitan olevan edes olemassakaan.
Tämä oli kirjoituksen ensimmäinen opettava osuus. Onnittelut, selvisit siitä jos vielä jatkat lukemista.
Nyt kerron tarinan tyhmyydestä. Valitettavasti se kosketti meidän tämän kauden Javaherin joukkuetta. Hävittyämme Urmialle ensimmäisen play off -kierroksen vierasottelussa, oli elintärkeä kotiottelu edessä viikon päästä ensimmäisestä kohtaamisesta. Yksi pelaajistamme pelasi tuossa vierasottelussa vahvasti lääkittynä, hänellä oli flunssa. Hän oli valmentajiemme mielestä korvaamaton pelaaja, keskipelaajamme Särih. Hän taisteli loistavasti ja pelasi hienon ottelun.
Ottelun jälkeen teimme ”iranilaiset”, eli normaaliin tapaan vain pukuhuoneessa matsin jälkeen takki päälle, kengät kainaloon ja bussiin. Halleilla olen yhden kerran nähnyt jonkun käyvän suihkussa, kun otetaan huomioon kauden kaikki harjoitukset ja pelit. Maan tapohin ei kuulu alastomuus. Ja sikäli kuin oikein muistan viimeisintä suihkussakäyntiäni, alastomuus on olennainen osa sitä.
Normaalisti menimme hotellille, suihkuteltiin ja lähdettiin sitten lennolle. Tällä kertaa jostain käsittämättömästä syystä, jota en vieläkään tiedä, näin ei tapahtunut. Ehkä syy oli siinä, että meidän lento takaisin oli varattu Urmian lähellä olevasta Tabrizin kaupungista. Veikkaisin, että tämä pakotettu ratkaisu oltiin jouduttu tekemään, kun joukkueenjohtajamme oli varannut asioita myöhässä. Joka tapauksessa, bussimatka Tabriziin kesti kaksi tuntia. Kun vedimme suoraan hallilta, suihkussa käymättä, jopa ilman käsienpesupaikkaa, bussiin, ei ollut ihme, että urheilujoukkueelle tulee nälkä ja halu palautua. Tätä lieventääkseen pysähdyimme tienvarteen luksus kioskille, jossa myytiin kaikkea lämpimistä sandwicheista loputtomiin pähkinämeriin. Välipala oli hyvää, mutta tyhmää oli se, että sen syöminen edellytti käsienkäyttöä. Kyllä, flunssainen pelaaja keskuudessamme, ilman suihkua ja käsienpesua, vedimme safkaa sormin – ei helvetti.
Lepopäivän jälkeen harjoituksiin ilmestyi 5 pelaajaa, yli puolet juokkueestamme sairasti saman ärhäkän parin päivän nuhakuumeen – minä mukaanlukien. Tarinan opetusta ei tarvinne hirveästi miettiä. Monesti kaikkein yksinkertaisimmat perusasiat voivat olla niitä tärkeimpiä.
Saimme kolme täysipainoista lajiharjoitusta täysin miehistöin ennen kotipeliämme. Mitään en ota pois meiltä sairauksien takia. Elimme tilanteen mukaan ja taistelimme hyvät harjoitukset, olimme valmiit.
Olin jo kauan sitten päättänyt palkita paikallisia ihmisiä jollakin tavalla. He tekivät kaikkeni minun eteeni ja saavutin kulttipelaajan aseman yhdessä kaudessa. Teetätin Jani Alhasen superpainossa lähes 30 Suomi-Iran t-paitaa, jotka tulivat suomalaisystäväni matkalaukussa Iraniin. Olin päättänyt heittää play off -kotipelin esittelyssä pari paitaa eri katsomonlohkoille ja niin teinkin, sen kummempia ajattelematta. Se oli virhe. Kun 5000-6000 ihmistä hamuaa paria t-paitaa…kaikille ei riitä.
Ensimmäisen paidan kanssa meni vielä hyvin, mutta toisesta paidasta pääkatsomossa tuli järjetön joukkotappelu, joka kesti monta minuuttia. Lopulta paita meni riekaleiksi eikä kukaan voinut pukea sitä päälleen – ”hazaa”.
Nyt tulee oman blogihistoriani lukijaystävällisin palvelus: Laskin, että neljätoista seuraavaa kappaletta ovat enemmän tai vähemmän hc-lentopallotykitystä, joten jos koet sen menevän liian lajispesifiksi, jump over babe, neljäntoista kappaleen jälkeen päästään vielä muihin tärkeisiin aiheisiin. Ja ne hölmöläiset jotka todella hyppivät yli, heille kerrottakoon, tulevan neljäntoista kappaleen aikana koitan sanoa, että kautemme on siis ohitse.
Iranissa kahta paikkaa sanotaan lentopallon kehdoksi, Urmiaa ja Gonbadia. Kävi siis niin, että juuri nuo kaupungit kohtasivat meidän puolivälierässä. Meidän Gonbad oli luonnollisesti täysin sekaisin matsista ja halli oli tosiaan niin täyteen ahdettu, kun vain kuvitella saattaa. Yleisöä oli paikalla jotakin viiden ja kuuden tuhannen välissä. Tarkkaa katsojamäärää ei koskaan ilmoiteta, sillä jengiä ei vaan kiinnosta. Lentopallo kiinnostaa.
Niin kiinnosti meitäkin kun astelimme huutomyrskyssä jälleen kerran kentälle. Jos urheilussa ihmisen luonne tulee hyvin esille, niin ratkaisuotteluissa se paljastuu täydellisesti. Meillä oli kuitenkin suhteellisen kokenut joukkue, jossa minäkin olin kolmekymppisenä joukkueen keski-iän tienoilla. Isompaa tärräystä ei siis näkynyt, vaan joukkue oli virittäytynyt kovaan taisteluun ja mentaliteetti oli, että Urmia saa turpaansa.
Vihellyskonsertti oli ensimmäisessä pallossa taas aivan infernaalinen, ja selvästi kaiken kokeneet Vermiglio ja Nikolovikin vähän katselivat, että mistä mökä oikein tulee. Gonbadissa yleisö pääsee aivan kentän lähelle, toisin kuin useimmissa muissa suurhalleissa, jotka muistuttavat katsomorakenteiltaan jäähallia. Gonbadissa on pieni kaide ja siitä lähtee rivistöt ylöspäin. Kun penkit loppuvat niin seinien rakenteet jatkuvat, ja siellähän on hyvä orrella istuskella. Ounastelin blogien alussa, että play off -peleissä porukka löytää jo seinärakenteet ja oikeassa tässä suhteessa oltiin, näytelmä oli valmis alkamaan.
Pelin henki oli siis sellainen, että voitolla ratkaisu siirtyy takaisin Urmiaan ja tappiolla loppuu kausi. Urmian kuusikko oli koko ottelusarjan ajan seuraava: Vermiglio passasi yhtä kakkospassarin epäonnistunutta tuplavaihto kokeilua lukuunottamatta koko ajan, keskellä olivat loistavan linkin Vermiglion kanssa löytänyt Nikolai Nikolov ja iranilainen hyökkäysvaunu Rezaei, yypeinä tämän vuoden maailmanliigassa jopa ykkösyypeeksi noussut Ebadipour ja rääväsuinen katupoika Fayazi (kerrottakoon, että hän nousi ensimmäisen ottelun jälkeen meidän tehdessä loppuverryttelyä tuomaripukkiin, puhalsi pari litraa vettä suustaan mylvivän yleisön päälle provosoidakseen meitä yhä enemmän), hakkurina Maroufin kanssa uskomattoman erehtymättömän yhteistyön maajoukkueessa löytänyt Mahmoudi ja liberona Alizadeh.
Ottelulle kuvaavaa oli, että hallitseva joukkue pitää pääosin kuusikkonsa kasassa ja meillä rulla pyöri vinhempaan. Ensimmäinen erä oli tiukkaa taistelua, mutta Urmia hallitsi sitä tehden perusasiat hieman meitä kovemmin ja laadukkaammin. Pelasin ensimmäisessä erässä hyvin menneen tuplavaihdon ja siitä jatkoksi pelasin toisen erän kokonaan. Toisesta erästä en muista kun yhden passin, jonka ottaisin takaisin jos pystyisin. Siinä Nikolov ennakoi neloseen plussa-nostosta ottaen torjunnan erän puolivälissä. Muuten homma toimi hyökkäyksen osalta hyvin. Erä oli molemminpuolin syöttövirheiden sävyttämä ja Urmia vei tämänkin erän muutamalla rajalle painuneella hypärillään.
Kolmanteen erään sitten leivottiin valmentajan hatusta jo melko outo keitos, kun piposta vedettiin lähes kokonaan vaihtopenkki kentälle. Pojat innostuivat hienosti ja Urmia nosti hieman selkää. Otettiin kolmas erä kotiin ja sitten neljännen erän kimppuun. Siinä peli rullasi kolmannen erän tavoin ja tekniselle otettiin 16-12 johto. Sitten syöttämään asteli Urmian ja maajoukkueen hakkuri Mahmoudi. Hän piikkasi ykkösestä vitoseen tiukkaa hyppyleijaa ja sai meidät sekaisin. Saimme tuossa runissa heti ensimmäisen ja kolmannen pallon kuppiin ja 1-1 -hyökkäystilanteen nelospaikallemme, mutta nostava yypeemme Samad härsi molemmat paikat. Siihen sitten kourallinen irtinostoja ja Urmian jatkohyökkäyksiä sekä verkon kautta tullut ässä, jonka jälkeen taululla seisoi 16-21 lukemat. Tuon jakson aikana käytimme molemmat aikalisät ja ukkoa vaihtui kuusikossa penkillisen verran. Kaikkemme tehtiin, mutta kaveri oli parempi. Mahmoudi syötti viimeisen pitkäksi ja vasta siitä saimme sideoutin. Kauden tärkeimmässä pelissä, tärkeimmällä hetkellä, perushyppyleijalla annetut 9 pistettä putkeen kotikentällä – tuollainen joukkue ei ansaitse mennä jatkoon play off -peleissä. Nousimme vielä lopussa muutamilla Barreton torjunnoilla 22 pisteeseen asti, mutta Urmia vei lopulta voiton ja sarjan. Kautemme oli ohitse.
Sain itse pelata kauden tärkeimmässä pelissä noin puolet, joten pääsin vaikuttamaan tulokseen ja antamaan kaikkeni joukkueen eteen. Takki oli tyhjä matsin ja jälkeen, tosin vähän eri tavalla kuin Suomessa, koska mestaruusliigassa pelien runsauden vuoksi jotakin pieniä nukahduksia voi korjata myöhemmin, Iranin vähäisissä play off -peleissä oli heti laaki ja vainaa. Ei selityksiä, parempi voitti ja sillä siisti.
Urmia meni lopulta loppuotteluun asti, joka oli yhden ottelun koitos. Vastassa oli Paykan. Urmia halusi ottelun välttämättä ”Home of Flamingos, the head of Asian volleyball”, eli heidän kotiareenaan, jonka jo olenkin esitellyt teille.
Koska Iranin lentopallon hallinnollinen keskus on kuitenkin Tehran ja siellä pelaava valtio-omisteinen Peykan, ei yllättänyt, että loppuottelu ei lähtenyt Urmian vuorille vaan pysyi pääkaupungissa.
Vuorilta…
Pääkaupunkiin.
Muistatteko vielä, että Teheranista löytyy kuuluisa väriä vaihtava Vali-asr street.
Noh, urmialaiset lähtivät sitten ikään kuin kostoksi valloittamaan jokaisen penkin peliareenasta. Tunnelma olikin melko sekalainen ja matsi tuntui kuin urmialaisten kotiottelulta laulujen ja äänen perusteella.
Finaali oli mielenkiintoinen vääntö. Siinä tapahtui se mitä pitkään odottelin: meidän sarjassakin jo kävi ilmi, että Urmian paras pelaaja (varsinkin passarin kanssa toimivan yhteistyön kannalta) oli keskari Nikolov. Vermiglio ruokki häntä tasaisen tappavaan tahtiin meidän välisessä sarjassa, ja aina miehen tehot olivat aivan pilvissä. Mietinkin, että mikälli Vermiglio todella haluaa voittaa, on hänen ulosmitattava jossain kohtaa kaikki tästä superhyökkääjästä. Finaalissa se lopulta tapahtui. Ottelun kuva oli neljännessä ja viidennessä erässä se, että Nikolovin etukenttäkierrokset olivat Urmialle helppoja – muistan jossain vaiheessa ainakin 6 perättäistä passia hänelle – ja hänen mennessä takakentälle vaikeudet alkoivat. Paykan voitti lopulta ottelun 3-2.
Kuvaavaa Iranin tasolle on se, että ensimmäisen erän jälkeen Iranin tämän kesän maailmaliigan kuusikkoyypeelle Mirzajanpourille ei löytynyt enää tilaa kentältä, vaan hänet korvasi Paykanin vaihtoyleispelaaja. Voinkin rehellisesti sanoa, että Iran pystyisi kokoamaan suurin piirtein 3-4 maajoukkuetta tason pysyessä suhteellisen korkealla. Se ei tarkoita, etteikö esim. Suomi pystyisi heitä voittamaan, kuten Suomi-Iran harjoitusotteluissa kävi. Suomen kärki on terävä, Iranilla taso on laveampi. Tästä esimerkkinä on laaja vaihtuvuus Iranin tämän kesän kuusikossa, jonka Kovac vihdoin viime viikkoina sai vakiinnutettua. Kesken kautta kävi siis niin, että Urmian alkukauden passari Marouf lähti Venäjälle ja Vermmiglio tuli Italiasta häntä korvaamaan Urmiaan. Suurin ero Vermiglion ja Maroufin pelissä oli hakkuriyhteistyö. Urmia ei pystynyt kenties kovemmista miehistä huolimatta voittamaan mestaruutta, joka Maroufin ollessa maassa näytti varmalta. Hakkurina toimi sama mies, Mahmoudi, jolle Marouf laittaa pallon lapaseen koko ajan, kun taas Vermiglion kanssa taaksepäin peliä leimasi epävarmuus. On siis eroa maailman huippupassarilla ja kenties maailman huipuimmalla passarilla.
Finaalin jälkeen kävi pieni kämmähdys virkavallalla, kun hopeaan tyytymättömät vierasjoukkueen fanit kävivät kuumana Paykanin mestaruusjuhlista provosoituaan. Urmian pelaajat, kyllä, luit oikein, pelaajat, yrittivät mennä väliin ja rauhottelivat omia fanejaan etteivät he hyökkäisivät poliisien päälle. Siinä rytäkässä poliisit sitten pamputtivat myös näitä väliin tulleita pelaajia. Joten siinä paloi nyt väärät patongit karrelle. Ottelusta on mukavan tiivis 10-minuutin video tässä.
Iranin lentopalloannin minulle voisi pusertaa kolmeen oppiin: ensinnäkin passinopeus ja pitkän matkan pelaaminen, toiseksi paineensieto ja isot äänekkäät yleisöt sekä kolmantena tasaisuus. Olin Iranissa tähän astisen peliurani parhaassa kunnossa ja se oli antoisaa aikaa. Opin, ettei pelissä maailman huipulla ole sinänsä mitään ihmeellistä, se on vain tasaisen kovaa koko ajan. Ottelut useimmiten voittaa se, joka hajoaa vähiten. Se kenen side-out kestää riittävästi, syöttö pysyy suhteellisen painavana ruudussa ja joka jaksaa taistella, on yleensä vahvoilla. Monet suuret viime vuosien lentopallofinaalit ovat ratkenneet siihen, että jomman kumman sideout -peli on ratkaisevilla hetkillä hajonnut, suhteellisen helpoissa tilanteissa vieläpä. Näin kävi meille Urmiaa vastaan ja Brasilialle Puolaa vastaan MM-finaalissa. Lentopallossa ei ole kysymys yksittäisten huippusuoritusten kilpailusta, vaan jatkuvuudesta ja varmuudesta. Ei siitä, kuinka korkealle saat pelisi huippukohdat nousemaan, vaan kuinka korkealla tasolla pystyt heikkoimmat hetkesi viettämään.
Lentopallo on rotaatioiden taistelua. Jokaisella joukkueella on vahvoja rotaatioita ja heikompia, sekä omalla, että vastustajan syötöllä. Valmentajan tehtävä on pyrkiä mätsäämään oman syötön aikaiset vahvat rotaatiot vastustajan vastaanottohyökkäyksen heikoimpiin vastaaviin imien kaikki mahdolliset breikkimehut verkon toiselta puolelta ja taasen turvata vastustajan vahvan syöttörotaatio omilla vahvoilla vastaanottohyökkäys-rotaatioilla. Muuttujina jokaisessa rotaatiossa toimivat syöttäjä ja vastaanttorykelmä, kulloisetkin hyökkääjät, torjujarivistö, puolustajien sijoittelu ja kunkin yksilön paineensieto. Ota kynä käteen, laske, ennakoi ja suunnittele. Sinun tulisi voittaa vastustajan valmentaja käytössäsi olevilla pelinappuloilla kussakin kuudessa pelitilanteessa. Kaikilla on vahvuuksia ja heikkouksia, ne vain pitää saada oikealla tavalla esiin – ja piilotettua. Ja kun luulet olevasi valmis, valmistele vielä plan b, c ja d. Ei se sen kummallisempaa ole.
Olen myös viime aikoina pohtinut paljon sitä, kun monet valmentajat hamuavat itselleen todella vahvan aseman ja kontrollin suhteessa joukkueeseen. Olen sitä mieltä, että selkeä johtaja pitää olla ja homma pitää olla näpeissä. Mutta kun mennään itse harjoitustilanteeseen, taitojen oppimiseen ja varsinkin otteluun, näkisin, että pelaajan kontrollin tunne on tärkeämpi kuin valmentajan. Ajatus on keskeneräinen, eikä se kosketa kaikkia joukkueita. Kannattaa kuitenkin miettiä omassa yhteisössään, että jos valmentajana tunnet, että kaikki on todella hyvin tehty ja tiukasti kontrollissa, kysy, kokevatko pelaajat samalla tavalla.
Kauden jälkeen seurasi erikoinen ajanjakso, kun periaatteessa kaikki oli ohi, mutta käytännössä ei kuitenkaan. Siinä on jotakin surullista, kun erittäin vahvalta tuntunut lentopalloiluminä häipyy päivien kulutuksessa. Täydelliseltä tuntunut pallotatsi, päivittäinen rytmi ja fyysinen voima ja terävyys. Tilalle tulevat rentoutta, hauskuutta ja sosiaalisia suhteita. Oli mielenkiintoista, kun ystävinä tutustuin moniin pelaajiin vasta kauden jälkeen. Minulla oli paljon ystäviä lentopallon ulkopuolelta, aka herrasmieskerho, mutta kauden aikana en käynyt yhdenkään pelaajan kotona. Kauden jälkeen tähän oli aikaa ja halua, jolloin sain ihan uutta syvyyttä kanssapelaajien persooniin. En tiennyt että Hasanzadeh asuu luksuskodissa keskellä kaupunkia tai että libero Mohammad asustelee kamelitilalla, käy pihapeleissä farkuilla ja puljaa lenkkareita maan toiselta puolen.
Miellyttävä yllätys oli se, että porukat tosiaan kävivät Iranissa lomalla. Tuossa hutakassa käytiin Isfahanissa, joka osoittautui melko uskomattomaksi paikaksi.
Iranin historiassa oli johtaja, joka päätti rakennuttaa itselleen ja vaimolleen pienen kodin viihtyisällä pikkusisäpihalla. Seuraavalla videolla on kuvaus lopputuloksesta.
Kiitos vanhemmilleni oikeastaan kaikesta! Tiedän, että selviätte todellakin kaikesta, sillä nyt on jo allekirjoittaneen kasvatus ja Iran selätetty.
Käytännössä kauden jälkeen hoidettavana oli siis aikaistettava lento ja viisumin päivitys. Näitä tehtäviä suorittamaan tuli iranilainen agentti. Näitä tehtäviä ei saanut suoritettua, iranilainen agentti. Sellainen tarina oli lyhykäisyydessään.
Pidempi versio menee näin: alkuperäiseen lentoaikaan oli aikaa reilusti yli kuukausi, joten halusin päästä mahdollisimman nopeasti harjoittelemaan tulevaa maajoukkueleiriä silmällä pitäen Suomeen. Iranissa halli täyttyi junnutreeneistä ja treeniseura oli körssillä parvekkeella. Minulle kerrottiin vain, että pysy hotellilla, lähdemme aamulla hoitamaan asiat viisumitoimistoon. Näin tapahtui jokaikinen aamu yli kolmenkymmenen päivän ajan. En tiedä mitä ongelmia akselilla seura-agentit-viisumiviranomaiset oli, mutta kovin vaikeaa kaikki tuntui olevan. Elimme Barreton kanssa päiviä vain odotellen. Barreton asiat ratkesivat nopeammin, sillä hänen lentonsa sattui olemaan aikaisemmin. Hänen jälkeen oikeastaan kaksi agenttia nosti kytkintä vedoten seurariitoihin yht´äkkiä löysin itseni tilanteesta, jossa olen yksin Iranissa, viisumi umpeutuneena ja vailla yhtään virallista kontaktia asioiden hoitamiseen.
Turvauduin tässä vaiheessa lentopallon ulkopuolisiin tuttuihin ja ainoaan englantia puhuneeseen pelaajaan, kapteeniimme, joka tosin oli jo ehtinyt lähteä kotiin pääkaupungiin. Viisumikäytännön ongelmallisuus ei minulle koskaan selvinnyt, mutta asiaa käytiin hoitamassa yhteensä yli kymmenen kertaa yli tunnin ajomatkan päässä Gorganissa. Tilanne oli jo ajautunut siihen pisteeseen, että kuukausi oli kulunut, Barreto lähtenyt viikkokausia sitten ja ei-aikaistettu alkuperäinen lentokin kolkutti jo ovella. Näinä loppupäivinä pääsin myös lunastamaan shekkinä tulleen viimeisen palkkani.
En ole juurikaan tähän astisessa elämässäni huomannut kärsivällisyyteni loppuvan, mutta nyt huomasin itsessäni nukkumattomuuden, stressin ja väsymyksen aiheuttamia turhautumia, jolloin todella aloin haluta saada asiat hoidettua. Urheilijaelämä oli vaihtunut vain käytännön asioiden jännitykseen – jotain radikaalia oli tehtävä. Otin avukseni Suomen edustuston tuen, täysin luotettavan ulkopuolisen henkilön tulkkauksen ja kohtalaisen annoksen suomalaista keskiarvosisua. Marssimme kaikkein pyhimpään, seuramme presidentin toimistoon, jossa yksinkertaisesti odotimme niin kauan, että mies ilmestyi paikalle ja vaadimme asioiden hoitamista. Kun asiat olivat selvillä, pääsimme taas kerran lähtemään Gorganiin viisumitoimistoon – vain huomataksemme, että se oli jo mennyt normaalia aikaisemmin kiinni.
Välissä ollut perjantai pyhäpäivä piti jännitystä yllä, ja sen aikana koottiin jo kaikki mahdolliset voimat liikkeelle. Seuralle oli tehty selväksi, että tämä asia oli nyt hoidettava mikäli merkittäviltä seurauksilta haluttiin välttyä. Tilanne oli lauantai päivän koittaessa se, että lento lähti yöllä Teheranista Suomeen, ja minä olin yli 10 tunnin ajomatkan päässä Gonbadissa ilman viisumia.
Päivä käynnistyi hakemalla viimeiset paperit ja viisumirahat seuran toimistolta, josta matka jatkui Gorganiin. Kello tikitti uhkaavasti ja taksin takapenkki oli täynnä epätoivoisen näköisiä apureitani. Viisumitoimisto meni kahdelta kiinni, ja kurvasimme pihaan ensimmäisen kerran noin puoli kahdeltatoista. Tämän jälkeen meidät lähetettiin hakemaan jokin paperi vielä verotoimistosta, viisumilomakkeen liitteeksi. Näitä mitään asioita ei alkuperäisten ohjeiden mukaan muka tarvittu. Jengi ei vain tiennyt mitään.
Kello alkoi lähestyä yhtä, kun odotin itse viisumitoimistossa ja ystäväni menivät verotoimistoon odottamaan paperin saamista. He pääsivät nopeasti virkailijan puheille, mutta kävi ilmi, että tarvittava paperi piti saadakin Gonbadin toimistosta. Se piti lähettää joko faksilla tai skannattuna Gorganin toimistoon. Jokin vahvistus tai lupa puuttui, jonka takia asia viivästyi. Lopulta kun kaikki oli selvää, kävi ilmi, että internet-yhteys oli niin hidas, ettei liite tullut läpi. Kun minulle kerrottiin tämä puoli kahdelta, otin taksin viisumitoimistosta verotoimistoon.
Astelin verotoimistoon sisälle ilmeellä, ”ihan oikeasti, mitä helvettiä täällä tapahtuu?” Virkailija kertoi kello 13.45, että hän ei voi ohittaa järjestelmää puhelinsoittovahvistuksella, vaikka asia sinänsä on muodollisuus. Oikea paperi tulisi kyllä läpi, kun vain odoteltaisiin. Mutta, ”ottaisiko herra odotellessa kupillisen teetä?” Tässä vaiheessa minulla niin sanotusti ”alkoi piisaamaan”, päässäni räjähti, huusin jotakin kirosanoja suomeksi ja löin virkailijan huoneessa olevaan nahkanojatuoliin aika kimakkaan avolävärin. Tuosta syntyneestä äänestä olin jälkeenpäin jopa salaa ylpeä. Koko avotoimiston väki hiljeni kuin veitsellä leikaten, ja poistuin määrätietoisilla askeleilla pois toimistosta ovet paukkuen. Olin varma, että tänne jäätiin, uusi lento tulisi varmasti omaksi kustannuksekseni ja viisumin saanti voisi edelleen olla vaikeaa. Kaiken lisäksi urani ensimmäinen maajoukkueleiri koputteli ovella ja olin Iranissa jumissa katkeamispisteessä ja fyysisesti väsymyksen riuduttamana treenien ollessa muisto vain. Ensimmäistä kertaa Iranissa vitutti – ja raskaasti.
Menin tämän jälkeen ison toimistorakennuksen alakertaan ja muistan kuinka katsoin uloslevittäytyvää puistoaluetta varmana ”tappiostani”. En voinut kuvitellakaan tämän uskomattoman hienon ajanjakson päättyvän näin.
Jälkeenpäin sain kuulla seuraavaa: minun lähdettyä toimistosta sinne jäi tulkkini, yksi seura-apuri ja virkailija. Minun lyötyä ovi kiinni, oli sattumalta läheisellä rakennustyömalla rikottu isoja julkisivulaseja. Virkailija oli jähmettynyt täydellisesti lyönnistäni ja viimeistään panikoinut lasinrikkoutumisäänistä. Hän oli luullut minun laittavan suutuspäissäni koko toimistoa paskaksi, vaikka todellisuudessa päästelin höyryjä puistoa katsellen. Oli miten oli, virkailija oli sanonut haparoivalla äänellä ”eiköhän tämä vahvistus sittenkin saada tästä otettua” ja pian tulkillani oli kädessään tarpeellinen dokumentti.
Hän juoksi luokseni alakertaan huutaen, etten lähtisi ulos ovesta tai tekisi enää muuta harkitsematonta. Hän huusi meillä olevan vielä pientä toivoa viisumista. Kello oli kahta vailla kaksi. Surrealistisessa olotilassa edelleen suhteellisen varmana epäonnistumisestamme hyppäsimme taksiin ja käskimme taksin rikkoa kaikki mahdolliset liikennesäännöt päästäksemme ajoissa perille, ts. ajaa normaaliin iranilaiseen tapaan.
Matkalla taksissa yritimme soittaa kahta puhelua, minä vetosin Iranissa toimivaan korkeimpaan suomalaiseen virkamiesapuun, jotta hän soittaisi viisumitoimiston korkeimmalle johdolle, jotta hän odottaisi meitä ja samaan aikaan tulkki yritti päästä läpi suoraan viisumitoimiston kautta. Kävi niin, että suomalaisapu teki kaikkensa, mutta hän sattui olemaan itse juuri hengenpelastustehtävissä (mikä todennäköisyys moiselle yhtäaikaisuudelle on?!) eikä tulkinkaan puhelusta ollut hyötyä. Syöksyimme noin minuuttia yli kahden viisumitoimiston korkeimman hierarkia-arvon omaavan päällikön ovelle hänen tehdessä lähtöä. Tulkki kertoi paniikissa tilanneraportin, ja viisumitoimiston päällikkö lupasi meille muutaman minuutin armonaikaa. Tunsin pienen helpotuksen kurkussa, kunnes kuulin sanat ”leimaa ennen, teidän käytävä maksamassa viisumimaksu pankissa.” Luulimme, että sen voi maksaa itse toimistoon.
Sekasortoisessa tilanteessa virkailija määräsi vieläpä lähes tuplamaksun odotettuun nähden, johon seuralta saadut viisumirahat eivät todellakaan riittäneet. Löin itse lompakkoni seteleistä tyhjäksi myös omista varoistani ja tulkin kaikki varatkin tarvittiin. Sitten tehtiin kolmessa sekunnissa viimeisen päälle hiottu suunnitelma, että tulkkityttö juoksee rahat sylissä läheiseen pankkiin ja minä jään ”estämään” päällikköä poistumasta toimistostaan. Kului uskomattoman vähän minuutteja, kun tulkki juoksi takaisin toimistoon ja huusi ”pankki on kiinni!” Tässä vaiheessa koin jälleen varman tappion tunteen. Kello oli jo kymmentä yli kaksi.
Viisumitoimiston päällikkö oli natsoista päätellen todella korkean arvon kaveri, hän ei tuntenut pienintäkään sääliä minua kohtaa, mutta kenties pientä empatiaa hengästynyttä, rahakasan kanssa huohottavaa tulkkia kohtaan. Hän nosti epäröiden luurin ja sanoi pari lausetta farsin kielellä. Tämän jälkeen tulkki alkoi taas juoksemaan alakertaan keskimääräistä isompi tuli perseen alla. Kuulin myöhemmin, että päällikkö soitti pankkiin ja käski avata sen.
Kello oli noin 14.25, kun tulkki tuli maksimisykkeillä takaisin toimistoon kuin taistelun kokeneena. Rahoja hänelle ei ollut, sen sijaan hyvin paljon sylkeä poskella ja jonkinlainen kuittipaperi kädessään, jonka hän ojensi päällikölle ennen lysähtämistään tuolille. Hän kertoi myöhemmin, että hänen rynnätessä kadulla kohti pankkia, kulman takaa tuleva henkilö oli sattunut sylkäsemään juuri silloin, kun hän juoksi kulman taakse. Hän kuitenkin suoritti tehtävän, räkä poskella, ennätysajassa, sydän lähes rinnasta irti pamppaillen. Luulen, että tulkkini kaikkensa antaminen oli suuri osa sille, että päällikkö lopulta suostui leimaamaan passiini uuden viisumitarran 14.45, kolme varttia toimiston sulkemisajan jälkeen.
Tulimme ulos rakennuksesta ja tuuletin passi kädessäni samalla tavalla, kun päästessäni Javaherin kanssa pudotuspeleihin.
Kuulin myöhemmin päällikön sanoneen suoraan, että hän ei antanut leimaa yliajalla minun tai seura-apurin takia – joka oli koko ajan seisonut tumput suorina -, vaan kaikkensa minun eteen tehneen tulkin takia. Olen hänelle ison kiitoksen velkaa. Seuraavaksi etsin taksin ja lähdin sillä pääkaupunkia kohti. Edessäni oli 10 tunnin taksimatka, sillä sisäiset lennot olivat jo kaikki menneet.
Ehdin Teheranissa vielä hyvästelemään suurlähettiläänkin, ennen kuin suuntasin yli kahta tuntia aikaisemmin kentälle. Olin siellä tosiaan yli kahta tuntia aikaisemmin paikalla, mutta tripla-checkkauksien jälkeen tulin viimeisenä koneeseen, noin kaksikymmentä minuuttia koneen lähtöajan jälkeen. Lentoyhtiön virkailija halusi kantaa käsimatkatavaroitani ja käski minun vain juosta kohti porttia. Koko jumbojetti odotti minua. Minulla oli kuumaan koneeseen istuessani täysin pelivalmis hiki enkä oikein enää tiennyt olenko väsynyt vai innoissani taistelustressistä. Ihmisen adrenaliinivarastot ovat muuten melko runsaat. Oppina tähän sopii se, että kansainvälisillä lentokentillä voisi varata sen kolme tai neljäkin tuntia aikaa, varsinkin, jos tietää kentällä olevan ylimääräisiä turvatarkastuspisteitä.
Tulin Suomeen sunnuntai-päivänä, ja kentällä odotti sukulaismies ja kotona sattumalta isot sukujuhlat. Yleensä kohtalaisen sosiaalinen K. Vuorinen, allekirjoittanut, etsi niistä sukulaisjuhlista syrjäisimmän nurkkapöydän ja keskusteli vain tarvittavan. Olin todella väsynyt ja hämmentynyt kaikesta kokemastani. Analyysin aika ei tullut vieläkään, sillä seuraavana aamuna lupasin olla Pasilassa Yle Puheen radiovieraana. Kerron mielelläni Iranista ja edelleen kokemuksen positiivisuus on viisumihässäkästä ja suhteellisen heikosti organisoidun lentopalloseuran käytännön vaikeuksista huolimatta vahvana mielessäni noin 95%-5% -suhteella, mutta yksikin lepopäivä olisi reissun jälkeen tehnyt terää. Yksi kokemus Pasilaan menossani on jäänyt mieleen.
Äimistelin aamulla puolen vuoden jälkeen autolla ajamista, ja pysähdyin Loimaa-Helsinki välillä Karkkilassa Masuunin huoltsikalle. Pökerryksissä kaikesta mahdollisesta menin kuselle ABC:n wc-tiloihin. Löysin aamuvarhaisella täysin kliinisen puhtaat ja hiljaiset wc-tilat, jossa lorotellessani luin tekstin ”Cleantech Finland, tämä pisuaari säästää vuodessa 100 000 litraa puhdasta juomavettä.” -Ei helvetti. Olin noin 34 tuntia sitten ollut Gonbadissa, jossa keskiverto keittiö ei todellakaan vedä hygieniassa vertoja tämän huoltoaseman VESSALLE. Vakavoiduin sekunnissa ja surumielisenä ajattelin: ”Tajuaako jengi missä millaisessa paratiisissa täällä eletään…” Itse haastattelusta en muista juuri mitään.
Suomessa on kliinisen hygieenistä. Kun menin Iraniin, ajattelin etten kyllä ala vetämään noita salmonella-kanavartaita, joille on vähän vasurilla näytetty nuotiota. Noin kuukaudessa kuitenkin tajusin, että jos haluan ylipäätään syödä, niin minun on pakko alkaa jättämään taakseni tuo suomalainen nihkeily – siellä nimittäin ravintoloissakin ruoka valmistetaan barbecue -tyylillä. Otin silmiini nuotiosavua lukemattomilla piknik-reissuilla, mutta joka kerralla odottaminen oli sen arvoista.
Jälkeenpäin ajateltuna tein Suomeen päästyäni vähän hölmösti, kun laitoin kaikenlaiset kissanristiäiset lepäämisen edelle. Vaikka fysiologisesti lepäsinkin, henkisesti hyppäsin vain Iranin melskeesta suomalaiseen suoritusjunaan, jossa yritin epätoivoisesti harjoitella kiinni menetettyä aikaa sekä juoksin kavereista ja mediatilaisuuksista toiseen. Menin maajoukkueleirille kenties elämäni heikoimmassa naanleipä -kunnossa ja vieläkin jossakin määrin väsyneenä. Insipiroiduin siellä kuitenkin täydellisesti, sillä kohtasin maajoukkueessa aivan ihmeellisen ilmapiirin. Palaan maajoukkuetoimintaan vielä jatkossa, mutta todettakoon se nyt, että maailmanliigaan varamieheksi jääminen kahden leiritysviikon jälkeen oli iso pettymys, mutta jossain määrin kyllä hyväksikin. Muistan, kun astelin Hotel Kokkolan huoneeseen leiriltä tippumisen jälkeen, rojahdin sängylle ja tunsin, kuinka voin ensimmäistä kertaa hengittää vapaasti todella moneen viikkoon. Vasta siitä alkoi todellinen palautuminen Iranista.
Käytän mahdollisuuden hyväkseni ja kerron – en joukkueen sisäisiä asioita -, mutta yleisellä tasolla siitä, miksi Suomen miesten lentopallomaajoukkue oli ja on niin poikkeuksellinen paikka. Ensinnäkin yksikään Suomen pelaaja tai staffin jäsen ei ole maajoukkueessa ”töissä”, vaan se on ennenkaikkea kunnian ja intohimon laivue. En tiedä kesäkiertueista maailmanliigassa mitään enkä myöskään arvokisoista, mutta tunsin, että jokainen jäbä antaa kaikkensa ja ilmapiiri on todella erinomainen. Seurajoukkueisiin verrattuna, kukaan ei ajattele itsekkäästi, vaan kaikki näkevät ison kuvan ja tuntevat olevansa osa jotakin itseään suurempaa. Itse leirillä tein kaikkeni paitsi omassa kehityksessä, myös muiden passareiden sparraamisessa. Suomen lentis on meidän kaikkien yhteinen juttumme.
Toiseksi aistin, että suomalaisessa huippulentopallossa mennään otollista vaihetta, kun runko on lähes poikkeuksetta optimaalisessa iässään, staffi hitsautunut loistavasti yhteen ja suomalaisessa lentopalloperheessä on kenties historiallinen yhteisöllisyyden vaihe. Kun puhutaan vaikkapa suomalaisesta torjunta-puolustus -pelaamisesta, siihen liittyvistä tekniikoista ja ajattelumalleista, voidaan puhua jo kansallisen peli-identiteetin muovautumisesta. Tässä Sammelvuo ja monet mestaruusliigavalmentajat tekevät erinomaista työtä, ja uskon suomalaisen lentopalloilun ottavan suuria askeleita tulevaisuudessa. Yhdessä olemme hyviä ja pystymme korvaamaan pelaajien määrän laadulla montaa muuta maata vastaan. Näen ehdottomasti maajoukkueen pelitavan, johtavat persoonat, kaikki pelaajat ja tukihenkilöt sekä joukkueen ilmapiirin sellaisena kasvualustana, että tämä maajoukkue tulee tekemään vielä suuria tekoja. Antakaamme siis suomalaisena urheiluperheenä kaikki tuki sekä miesten että naisten maajoukkueillemme, joista etenkin miesten puolella pelataan maailman äärimmäisellä huipulla. Lentopallo on yksi maailman harrastetuimmista palloilulajeista ja taso on päätä huimaava.
Ihailen ja arvostan loputtoman paljon sellaista johtajuutta ja ehdottomuutta, jota kapteenisto Lehtonen ja Siltala edustavat, näen Upin ja Lelun poikkeuksellisen ratkaisuvoiman horjumattoman itseluottamuksen osoituksena – jota mediassa kuvailtaisiin varmaankin ”individual efforttina” – sekä uskon siihen taidon määrään, joka vaikkapa herroilla Kermari, Tervalahje kumpuaa jokaisesta suorituksesta. Mennäänpä herrantähden nyt seuraamaan näiden miesten edesottamuksia ja laitetaan kattila täyteen Espoossa ! Arvostan suomalaista lentopallokulttuuria enemmän kuin iranilaista, ja haluan sen omin silmin kokea jokaisessa Suomen ottelussa! On aika puhaltaa suomalainen huippulentopallo sellaiseen kiitoon, ettei se tuuli tyynny ennenkuin arvokisojen palkintopalleilla!
Iran opetti minulle paljon, ja on vaikea sanoa tarkalleen mitä. Ainakin näin, että ihmiset toimivat niin kaukana pohjoisessa kuin kaukana Lähi-idässäkin ympäristönsä muokkaamina. Jos Suomen kansa nyt istutettaisiin Iraniin ja iranilaiset Suomeen niin, parin sadan vuoden päästä huomaisimme elävämme suhteellisen samoilla meiningeillä mitä nyt molemmissa maissa jo tapahtuu. Kaikki haluavat selviytyä, kaikki haluavat ruokaa, vettä, lämpöä ja rakkautta sekä mielekästä tekemistä.
Tässä on Pohjois-Iranissa asuvien Turkmeeninaisten kansallispuku.
Suuresti arvostamani teheranilainen vuorikiipeilijä Mohammad joutui tänä vuonna luopumaan K2-haasteestaan sponsorirahojen vähyyden takia, mutta on sen sijaan lähdössä oppaaksi Himalajalle suomalaiselle vuorikiipeilijä joukolle! Mohammad kertoi, kuinka hänen mielestään suomalaiset ovat poikkeuksellisen huippuja ja hulluja tyyppejä, mutta hänellä on sydänystäviä myös Pakistanissa ja Afganistanissa. Kehoitan siis äärimmäiseen varovaisuuteen, mitä tulee kansojen ja ulkomaalaisten tuomitsemiseen ennakolta. Me elämme samalla planeetalla, samojen lainalaisuuksien alla, vain erilaisissa ympäristöissä. Jos jokin maailman voi pelastaa, on se yhteistyö, ei eristäytyminen. Samasta aiheesta muuten puhui juuri eräs toinenkin lentopalloihminen, yksi maailman kovimmista tekijöistä, otsikolla ”Iranians are wonderful!”
Nyt kun Mohammadia jo sivuttiin, on ehkä aika vetää pieni jälkitarina ”mitä henkilöille nyt kuuluu” -osiona. Brassimörkö Ricardo elää onnellisena vaimonsa ja tyttärensä kanssa Brasiliassa, olkapää -leikkaus meni hyvin ja mies valmistatuu ensi kauteen pelatakseen Brasilian Superliigassa todenäköisesti Maringa nimisessä joukkueessa. Olin juuri eilen viimeksi Ricardoon yhteydessä ja hän halusi lähettää kaikille blogia jossain vaiheessa lukeneille ison halauksen! Ja etenkin niille, jotka lukivat hänestä kertovia kohtia blogista!
Jos jonkua kiinnostaa rupatella hänen kanssaan, blogin lukijoille on kuulemma luvattu chättiaikaa facebookissa, kunhan vain pyytää ystäväksi henkilöä ”Ricardo Arozio Faccin” ja sanoo olevansa suomalainen.
Jhonlenn Barreto Kruz Penan kanssa olen myös tekemisissä monta kertaa viikossa whatsappilla. Barreto meni Iranin jälkeen vetämään pleijarit vielä Libanoniin ja pelaa nyt Venezuelan liigaa. Hän on tällä hetkellä Venezuelan liigan parhaimman joukkueen paras pelaaja. Maassa, jonka maajoukkue on ollut todella kova ja entiset tähdet ovat miehittäneet sarjan. Kaveri on kovassa kunnossa ja joku eurooppalainen joukkue saa hänestä kovan hyökkäävän yleispelaajan rosteriinsa ensi kaudeksi. Hän on siitä erikoinen, että mies on vetänyt jo yli kaksi vuotta ympäri vuoden seuralentopalloa eri puolilla maailmaa, eikä loppua näy. Aina on jossain päin liiga käynnissä. ”Mulla on kotiasiat kunnossa ja laji tuntuu kiinnostavalta.”
Tässä näin viimeistä kertaa Barreton lentokentällä, jonne olin mennyt porukoita vastaan överivirallisella lookilla.
Herrasmieskerholaiset Gonbadista lähtevät lomalle Suomeen heti kun ehtivät. Suomessakin voi siis pörrätä iranilaisia seurassani. Hotellityöntekijöillä ei ole varaa matkustaa Eurooppaan, mutta heidän olemassaolostaan muistuttaa alati terrorisoituva Facebook-seinäni. Iranilaisille kaikki kaikessa on instagram ja siellä nimimerkki kasperkabatsini onkin saanut aika lailla kyytiä, vaikka en ole kuvan kuvaa laittanut rekisteröitymisen jälkeen. Noin kymmenen ihmistä maasta on edelleen jatkuvassa kontaktoinnissa kanssani, kuten vaikkapa kiittäen tuhannetta kertaa ”maailman parhaasta paidasta”.
Muutenkin tunnen, että puolivuotisaikani ainoana suomalaisena Pohjois-Iranissa olisi mennyt hukkaan, jos en voisi olla jatkossakin linkki maiden välillä. Minulla on hyvät suhteet lentopalloihmisten lisäksi tosiaan muutamiin liikemiehiin, taiteilijoihin, mattojentekijöihin ja jopa tosiaan ammattivuorikiipeilijään strapetsitaiteilijaa unohtamatta!
Jos tarvitset siis lentopalloilijaa, persialaista mattoa tai turkmeenimattoa, maalauksia tai iranilaista käsityötaidetta, ota ilman muuta yhteyttä, kasper.vuorinen7@gmail.com niin katsotaan mitä voidaan tehdä, toin kaikenlaista jo mukanani ja minulla on suorat yhteydet tekijöihin ja toimijoihin. Kokopäivätyötä tästä en halua, sillä jatkan lentopalloilijana, mutta haluan auttaa toisiaan tarvitsevia tahoja löytämään toisensa Suomi-Iran -akselilla.
Tässä on iranilaisia kädentaitojen helmiä, joista taulut ovat suoraan saatavilla.
Tässä vaiheessa voisin myös heittää kehiin peruslatteudet, että olen pahoillani blogien epäsäännöllisestä ilmestymisestä ja blaa blaa blaa… Toisaalta nyt lukijat voivat lopultakin olla varmoja, että nämä loppuivat. En tiedä vielä missä pelaan ensi kaudella, ja sain ystäviltäni lahjaksi tuliterän muistiinpanovihon, joten uskon, että kirjoittaminen tulee pysymään kuvassa mukana. Tämän viimeisen osan ilmestyttyä nyt juhannuksen jälkeen, opin, että lupauksia julkaisuaikataulusta ei ainakaan kannata antaa.
En halua tähän loppuun kerrata kaikkia kirjoittamiani oppeja, tuskin kellekään lukijalle on jäänyt epäselväksi Iranin upea luonto, iranilaisten huomiota herättävän upeat käytöstavat ja ihmisten solidaarisuus, kauniista kielestä, syvästä kulttuurista ja loputtomasta historiasta puhumattakaan. Sen sijaan, haluaisin vielä kerran antaa lukijoille jotakin kättä pitempää, oikeasti tärkeää. Ajatukset on luettu Titti Holmerilta.
Harvardin yliopiston psykologian, psykiatrian ja neurotieteen professori Richard Davidson on saanut ihmiselämästä selville, että onnellisuus on 50-prosenttisesti geeneissä, siitä miten syntyjään suhtaudut asioihin. Tästä johtuu, että väkivaltaisimmistakin kodeista voi tulla tasapainoisia, iloisia ihmisiä, kun taas ”täydellisestä” kodista voi tulla murhaajia tai masennuksen uhreja. Tämä tieto voi auttaa jonkua, sellaista, joka ihmettelee miksi itsellä on niin usein negatiiviset ajatukset ensimmäiseksi mielessä – huh, vika ei sittenkään ole minussa, vaan geeneissä.
Lisää hyviä uutisia on luvassa. Kolmasosa ihmisistä ajattelee luontaisesti positiivisesti, joten he voinevat luritella elämäänsä melko hyvässä myötäpuhurissa, heidän asenteensa pelastaa heidät joka tapauksessa. Toinen kolmannes ajattelee luontaisesti suurinpiirtein neutraalisti. Ehkä kuitenkin parhaimmat uutiset ovat nyt sille viimeiselle kolmannekselle, jolla on heikoin geneettinen perimä onnellisuutta silmällä pitäen, sillä he ajattelevat luontaisesti negatiivisesti: Aivot muuttuvat koko ihmisen eliniän ajan ja uusia aivosoluja syntyy. Meillä on siis mahdollisuus vaikuttaa itsemme ja onneemme.
Davidson löysi erään tiibetiläisen munkin, joka oli meditoinut noin 10 000 tuntia viimeisen 30 vuoden aikana, josta suuri osa oli ollut myötätuntomeditaatiota, jossa ajatellaan aktiivisesti toisista ihmisistä hyvää. Munkin aivot osoittautuivat ”maailmanennätykseksi”, sillä vasemmassa aivopuoliskossa oli aktiivisuutta enemmän kuin koskaan ennen oli mitattu tuhansien koehenkilöiden joukosta. Vasemmassa otsalohkossa aktiivisuus lisääntyy, kun ihminen tuntee iloa, onnea ja rakkautta. Tästä pääteltiin, että ihminen voi harjoitella itsensä onnelliseksi. ”Happiness is a skill.” Onnellisuus on opittu taito. Voimme oppia olemaan onnellisia. Useat tutkimukset osoittavat, että tähän päästään, kun pystytään olemaan enemmän läsnä ja tarkkailemaan tietoisuuttamme. On oikeasti siistiä syödä ruokaa, jonka todella maistaa, herätä aamulla kiitollisena, iloita läheisten ihmisten seurasta ja nauttia kulloisestakin jutusta mitä tekee, automaation ja tunteilleen antautumisen sijaan. Hyvä mielessä pidettävä periaate on ”less is more”, se mitä tuo tarkoittaa, avataan hyvin täällä.
Toinen iso havainto oli se, että onnellisuus on aina hetkessä. Edes lottovoito tai suuri menetys ei vuoden päästä tunnu mahtavalta tai surkealta, ihminen turtuu ja tottuu kaikkeen, iloon ja suruun. Ihminen on myös koko ajan liikkeessä nälästä kylläisyyteen, pirteydestä väsymykseen tai tyytymättömyydestä tyytyväisyyteen. Ei ole siis olemassa pysyvästi onnellista ihmistä, joka on saanut jonkun tavoitteensa tai elämäntilansa toteutettua. Maailma on täynnä onnellisia sinkkuja ja onnellisia avioliitossa eläviä, sekä myös surullisia molemmissa kategorioissa. Sama pätee työelämään, liukuhihnalta suurimpiin pääjohtajiin. Ulkoiset olosuhteet eivät luo onnea, saavutetut tavoitteet eivät tuo hakemaasi autuutta.
Onnellisuus on itse asiassa niitä hetkiä, jolloin olet nukkunut riittävästi, syönyt hyvin, läheisesi heittää hyvää läppää ja keskittymisesi on yhdessä asiassa. Onnellisuus on aina vain hetkiä, kykyä tasapainoilla suhteessa ruokaan, juomaan, liikuntaan, uneen, sosiaalisuuteen, yksin rauhottumiseen, seksuaalisuuteen ja itsetuntoon. Kun kehosi voi hyvin, edullisia hormoneja vapautuu ja olemme kiinnostuneita, iloisia, ajattelemme positiivisemmin ja toimimme päämäärätietoisemmin, koska toimintahalumme eli motivaatiomme on korkea. Lähde liikkeelle siis perusteista, kehosi hyvinvoinnista ja huomaa, kuinka myös ajatuksesi ja tunteesi valoistuvat. Kun olemme tietoisesti läsnä, voimme huomata onnen ennen kuin se kiitää ohi tai yhtä hyvin onnettoman olon, jotta voimme tehdä sille jotakin. Onni on siis hetkittäisten tyydyttävien tuokioiden muodostama mosaiikki. On kysymys siitä, että ihminen tulee tietoiseksi näistä tuokioista ja on niissä läsnä.
Tähän oli tarkoitus lopettaa. Koneeltani löytyi kuitenkin alla oleva vanha pätkä, jonka vannotin itselleni tunkevani vielä viimeiseen tekstiin, maksoi mitä maksoi. Siinä esiintyvät sitaatit ovat kaikki omiani. Tuntui, että sitä kirjoittaessa ajatusten sanallistaminen oli vaikeaa, mutta kyllä siinä pointti on taustalla, toivottavasti joku löytää ja soveltaa urheiluun tai mihin tahansa.
Urheilu ja elämä ”is pretty funny, I would say”. Tarkoitan tällä sitä, että meillä kaikilla on kyvyt tehdä mitä ihmeellisimpiä asioita, mutta jonkin uskomattoman saavuttaminen vaatii joskus juuri päinvastaista, mitä järki yrittää meille kertoa. Kun puskemme läpi harmaan kiven, väännämme väkisin, runttaamme ja emme ikinä anna periksi, emme ehkä tule huomanneeksi, että esimerkiksi erinomaisen lentopallo-ottelun pelaaminen tai muun ”kovan” suorituksen tekeminen löytyy itse asiassa siitä, että vain heittäydymme pelille, annamme tilanteiden viedä ja luotamme itseemme. Ei ole kysymys siitä, etteikö jokainen pelaaja pystyisi syöttämään kovaa. Kysymys on siitä, kuka pystyy nauttimaan syöttämisestä eniten, suuressa ottelussa, ratkaisuhetkillä. Meidän on annettava olla ja levättävä hetkessä, hengitettävä rennosti ja antaa vain mennä. Meillä on uskomattomia pelaajia, joiden taitotasot ja voimat riittävät maailman tappiin asti. Antakaamme vain itselleme luvan olla hetkessä ja pelattava. Kaikki löytyy rentoudesta.
Urheilussa on aina paineita, niin alas kukaan ei pysty kilpaurheilussa edes memenään, etteikö joku olisi katsomassa, joka odottaa onnistumistasi. Suurissa otteluissa niitä vain on vähän enemmän. On oikeastaan hyvin väsyttävää puhua paineista ja niiden sietämisestä. Se aihe tulee aina olemaan esillä ja antaa sen siellä olla. Meidän tehtävä on vain pelata ja pitää hauskaa vastustajan kustannuksella, niin kieroutuneeksi ja helpoksi homma on tehty.
On siis muistettava, että aina kun vaadimme, aina kun puristamme ja aina kun runttaamme väkisin, jotakin myös katoaa. Haluaisin nähdä kentällä rytmiä, helppoutta ja nautiskelua. ”Whenever we think we have to be tougher, we must remember, that the toughest guy is the one, whose body and mind knows, that the perfect shot comes from love and joy, never from scoreboard, coach´s commands or demands – never from fear or wish. But always from love.”
Eksentrikko, viimeistä kertaa nimimerkillä, Kasper-Ali, kiittää ja kuittaa.
:
P.S. Iranilaisilla oli tapana heittää läppää siitä, kuinka joka päivä pitää kiittää olevansa hengissä maassa, jossa maanjäristykset, tulvat ja kolarit ovat arkipäivää. Minä kiitän nyt, että olen saanut kirjoittaa teille maasta, jossa sekopäiset nettivideot, runot ja impulsiisivuus olivat arkipäivää.
Koska runo on tehty ja impulsiivisuus -kortin käytin jo viisumitoimistossa, tässä on viimeinen nettivideo, arkistojen kätköistä – Iranin luonto. Kiitos ja näkemiin!