Suomen taantunut urheilumenestys tekee Vuoden urheilijan valinnasta surkuhupaisaa puuhaa. Vanhaa kunniamainintaa pitäisi katsoa 2010-luvun silmin.
Alkuvuodesta kansallisen urheiluperheen seasta kuului suurta marmatusta. Pauhun sai aikaan tietysti Vuoden urheilija -äänestys, kun Tero Pitkämäki pokkasi tittelin kolmatta kertaa urallaan.
Porua aiheutti se, että Pitkämäen valinta irtosi ”vain” MM-pronssilla, ja valintaa edesauttoivat keihäänheiton kaltaisia perinteisiä urheilulajeja suosivat vanhemman polven urheilutoimittajat. Kansa sen sijaan olisi ollut valmis hiukan nuorekkaampaa urheilulajia edustavan lumilautailijan voitolle.
Vielä 2000-luvun alkupuolella ehdokkaaksi pystyttiin asettamaan jopa kaksi olympiavoittajaa. Nykyään menestys kansainvälisillä kilpailukentillä on tiukassa, joten jokunen pronssimitali on se, mitä jää kaiken maailman arvokisoista jäljelle. Tänä vuonna perinteiset tarjokkaat esimerkiksi talvi- ja olympialajeista ovat olleet todella harvassa. Maantiepyöräilijä Lotta Lepistön tuore MM-pronssi tuo vain hivenen valoa kotimaiseen urheiluvuoteen.
Vuoden urheilijaksi voisi yhtä lailla valita olympialaisista mitalin tuoneen nyrkkeilijä Mira Potkosen, mutta samalla se sahaa palasiksi palkinnon vanhaa olemusta. Urheilutoimittajain liiton vuodesta 1947 asti myöntämälle maininnalle on löytynyt aikoinaan upeita voittajia muun muassa olympia -ja maailmanmestaruustasolta. 1900-luvun puolen välin hurjista menestysvuosista kantautuu kaiku sille, että Vuoden urheilijaksi pitäisi valita voittaja.
Kun voittajat ovat nykypäivänä olympiamenestystä ja erilaisia mitaleita tuijotellessa lähes luokkaa nolla, ollaan lähtöruudussa. Myös ajatus vanhojen menestyslajiemme, kuten maastohiihdon ja keihään suosimisesta hiukan trendikkäimpiä lajeja vastaan kytee joissakin piireissä. Kuitenkin mitat täyttävää kandidaattia on koko ajan vaikeampaa asettaa perinteisistä lajeistamme, joten koko idea on pöhöttynyt.
Vakavasti otettavia ehdokkaita löytyisi perinteisen sädekehän ulkopuolelta. Varsinkin tänä vuonna valinnan suhteen olisi nyt otollinen täyskäännöksen paikka.
Ratakelaaja Leo-Pekka Tähti oli jo neljä vuotta sitten lähellä kunniaa monen ykkösäänen johdosta, mutta usea urheilutoimittaja jätti äänestämättä häntä, ja Tähti joutui lopulta taipumaan kolmanneksi. Riossa hän osoitti jälleen olevansa kova tekijä kelaamalla neljänteen peräkkäiseen paralympiavoittoonsa sadalla metrillä. Nyt jos koskaan olisi Tähden ja vammaisurheilijan aika, jos vain tietty toimittajajoukko olisi sen asian suhteen henkisesti samalla sivulla muiden kanssa.
Erittäin mallikas ehdokas olisi myös vuodenvaihteessa maailmanmestaruuden kotikisoissaan vallannut alle 20-vuotiaiden jääkiekkomaajoukkue. Mestaruuden voittaminen hurmioituneen kansan edessä vain lisäsi arvoa. Joukkue halutaan aina tällaisissa äänestyksissä mieltää joukkuekategoriaan, mutta eikö kansalaisissa riemukkaita ja kultaisia elämyksiä aiheuttanut nuorten miesten yhtenäinen joukko voitaisi lukea yhdeksi urheilijaksi?
Paraurheilijoiden tai joukkueiden noteeraamisen lisäksi huomioon pitäisi ottaa myös se, ettei Vuoden urheilijaksi selviytyäkseen aina tarvitse edes yltää podiumille. Esimerkiksi se, että pystyy parhaimpaansa kesän aikana kaksissa tärkeissä arvokisoissa, kuten aitajuoksija Oskari Mörö, on kovaa valuuttaa. Se kertoo tasaisuudesta.
Urheilullisten asioiden lisäksi voitaisiin painottaa muitakin seikkoja. Vaikeista olosuhteista lähteneen vapaaottelija Makwan Amirkhanin esiintyminen vaikuttavana esikuvana on esimerkillistä toimintaa.
Myös syöpäkasvaimen ja loukkaantumisten kanssa painineen nuoren NHL-puolustaja Olli Määtän kasvaminen Stanley Cup -voittajaksi antaa mallia siitä, ettei koskaan kannata luovuttaa. Tällaisilla Amirkhanin ja Määtän kaltaisilla esimerkeillä on koko kansakuntaakin ajatellen enemmän merkitystä.
Maailmalla kamppailu kovenee ja menestys on koko ajan tiukemmassa, joten voisiko Vuoden urheilija -titteliä viilata? Yhtä selkeästi parasta urheilijaa kun on nykyään niin vaikea urheilulliseen menestykseen nojaten löytää.
Kansikuva: All Over Press