Kuka? Mistä? Mitä seuraa?
Tämä on ensimmäinen tekstini teille, Faneille.comin lukijoille. Voisi olla paikallaan hieman valottaa aluksi, kuka olen ja mistä olen kiinnostunut.
21-vuotias mies Oulusta. Minun mielenkiinnon kohteitani ovat yleisurheilu, salibandy ja tottakai jääkiekko. Sen lisäksi seuraan vähän kaikkea urheilua aktiivisesti. Paitsi raveja, hevospooloa ja kuviokelluntaa.
Erityisesti liian vähän mediassa oleva naissalibandy on minulle tärkeä asia tuoda esille. Niille, jotka seurasivat Tampereen MM-kisoja, huomasivat varmaan, miten taitavia naisetkin ovat.
Lähihistoria ja vanhemmat kiekkolegendat
Sitten itse aiheeseen. Alle 20-vuotiaiden kotikisat Helsingissä saivat kultaisen päätöksen. Hetken sitä sulateltuaan on hyvä katsoa hieman tulevaisuuteen. 2018 olympiakisat Etelä-Koreassa, ja millainen joukkue Suomella onkaan heittää sinne? Lauri Marjamäen luotsaamasta 2011 U20-joukkueesta lähtien voisi kasata muun muassa nämä nimet yhteen: Alexander Barkov, Teuvo Teräväinen Mikael Granlund, Markus Granlund, Olli Määttä, Rasmus Ristolainen, Sami Vatanen, Petteri Lindbohm, Ville Pokka, Jyrki Jokipakka, Joonas Donskoi, Teemu Pulkkinen, Esa Lindell, Julius Honka, Juuse Saros, Ville Husso ja unohtamatta tietenkään Mikko Rantanen, Kasperi Kapanen, Sebastian Aho, Jesse Puljujärvi ja Patrik Laine. Pikaisella laskutoimituksella tuosta saa jo 21 nimeä. Lähes täysi joukkue siis.
Keski-ikä lienee reilusti alle 25 vuotta. Eihän kuitenkaan noin kokematonta joukkuetta voi lähettää taistelemaan olympiakullasta. Eiköhän siellä ole kuitenkin Mikko Koivua ja kumppaneita vielä mukana.
Kaikki varmasti muistavat ne useat kerrat, kun itseni korkealle arvostamat Suomi-jääkiekon legendat – kuten Saku Koivu, Teemu Selänne ja Ville Peltonen – veivät Suomen useasti arvokisafinaaliin, mutta aina oli kotiintuomisena se katkeraakin katkerampi hopea. Tai vaihtoehtoisesti häviäminen jo aikaisemmassa pudotuspelivaiheessa. Vaikka miten päin sitä kääntelee, maajoukkueessa kyseisistä legendoista jäi väkisinkin sellainen kuva, että selkä seinää vasten -tilanteessa selkäranka antaa periksi ja lopulta taipuu kohtalokkaasti. Niin mieluusti kuin olisin Teppo Nummiselle ja Selänteelle arvokisavoiton suonut, mutta ei vaan taistelu riittänyt.
Torinon kisoissa nähtiin ehkä kaikkien aikojen paras Leijona-joukkue. (Getty Images)
Tulevaisuus näyttää valoisalta
2010-luvulla tilanne on muuttunut täysin toiseksi, hopea on muuttunut kullaksi. 2011 miesten maailmanmestaruus, 2014 U20-kultaa ja 2016 U20-kultaa. Varsinkin tämä viimeisin arvokisavoitto pyyhkii lopullisesti mielestä sen perisuomalaisen ajattelutavan ”Me ollaan pojat hävitty tämä peli”. Nuoret Leijonat nousi joka kerta selkä seinää vasten taistelemaan vastustajaa uhmaten ja lopulta ohi. Minulle tämä sukupolvi edustaa vihdoinkin sitä periksiantamattomuutta ja ääretöntä henkistä kanttia. Enää Suomen pelipaitaa ylpeästi kantavat pelaajat eivät lähde hakemaan arvokisoista mitalia, vaan ainoa tavoite on voittaa kulta. Kuville ja nimille ei kumarrella.
Ehdin jo kavereille aikanaan toteamaan, että Suomi ei juhli olympiakultaa minun elinaikana. Nyt täytyy tunnustaa, että taisin sittenkin olla väärässä. Tämä sukupolvi on lähempänä sitä suurinta palkintoa, jota Suomi ei ole koskaan onnistunut voittamaan.
Ja sitä palkintoa lähimpänä kävivät aiemmat legendat Saku Koivun, Teemu Selänteen, Jere Lehtisen, Ville Peltosen ja Teppo Nummisen johdolla talvisessa Torinossa 2006.
Kansikuva: All Over Press