Viaplay jalkapallon koti. Seuraa Valioliigaa, La Ligaa tai Serie A:ta suorina lähetyksinäUrheilu on aina parasta paikan päältä katseltuna, mutta onneksi on keksitty laite nimeltä televisio. Se mahdollistaa tapahtumien seuraamisen suorana lähetyksenä paikasta riippumatta. Televisio on myös luonut oman urheilua seuraavan ihmistyypin: penkkiurheilijan. Tuo lähes mystinen tunneihminen on usein totaalisen väärinymmärryksen kohteena.
Yhä kuulee omituista tarinaa meistä penkkiurheilijoista. Meitä ei ymmärretä tai meitä pidetään jotenkin epäkultturelleina hyypiöinä, jotka käyttävät liian ison osan ajastaan ja öistään urheiluun. Me emme muka tuntisi tai eläisi elämäämme täysillä. Jotkut suorastaan kavahtavat kansanjuhlia, joita vietetään pienessä tuiskeessa ja iloisella mielellä. Ne ovat meidän juhlia. Me voitimme oikeuden niihin yhdessä joukkueemme tai kannattamamme urheilijan kanssa.
On tullut aika puolustaa poloista penkkiurheilijaa, jonka odotetaan jotenkin häpeävänsä harrastuneisuuttaan. Ainakin minä tulen tästä eteenpäin ylpeänä kantamaan oman joukkueeni luomaa tunnetilaa. Kannatan intohimoisesti HIFK, kuten kaikki lukijani tietävät, joten tiedän yhtä ja toista turhista odotuksista ja liian kalliista joukkueista, jotka lähes poikkeuksetta päättävät kautensa liian ajoissa. Sallin siis tästä eteenpäin joidenkin silmissä epärationaalisen kiukuttelun omien ottaessa pataan joltain keskisuomalaiselta pikkuseuralta. En tule myöskään häpeämään mustia silmänalusiani, jotka saan seuratessani Boston Celticsin taivalta NBA:n pudotuspeleissä. Penkkiurheilu on kokovuorokautista harrastuneisuutta.
Se on myös masokismia. Tämän ainakin jokainen Arsenal-fani pystyy kanssani jakamaan. Taaperrusta vuodesta toiseen ilman oikeastaan toivoa paremmasta. Se on rakkaus, joka saa kuitenkin aina palaamaan oman joukkueen taakse. Rakkauden on oltava suurta, jos jaksaa vuodesta toiseen uskoa ja toivoa parempaa. Ehkä vielä joskus, mutta milloin? Myös pettymyksen tunteet ovat penkkiurheilijoille osittain kollektiivisia, niitä puidaan keskustelupalstoilla, joilla amatöörialposuhoset kohtaavat ja pääsevät vertaamaan omia kuvioitaan ja arvostelemaan varsinaisia valmentajia. Arvostelukin on rakkautta, kylläkin rajua sellaista. Kuten kansikuvan meiningistä voi päätellä.
Penkkiurheilijan käyttövoima on siis ehdottomasti tunne-energia. Se vatsaa kääntävä kuvotus suosikkien pelatessa huonosti tai vastavuoroisesti se järjetön euforian tunne kaiken mennessä hyvin, saa kaltaiseni astumaan television ääreen kerrasta toiseen. Penkkiurheilijan tunne-energian tankkaus ei katso kelloa tai kysy unen määrää. Omia suosikkeja kannatetaan ja mielellään suorana. On siis totaalisen väärin väittää, etteikö penkkiurheilija olisi tunneihminen sanan varsinaisessa merkityksessä.
Stereotypia kaljaa kiljuvista neandertalilaisista sohvaperunoista on siis viimein tullut tiensä päähän. Seuraavan kerran kun puolisosi pohtii suhdettanne ja syyttää sinua liiasta urheilun tuijottamisesta, niin voit sanoa hänelle, että kehität tunneälykkyyttäsi. Etsit suuria voittoja, mutta et kaihda myöskään masokistisia tappioita. Jälkimmäiset ovatkin suomalaiselle penkkiurheilijalle tavallista tutumpia.
Valvotaan siis ylpeinä öisin ja seurataan polvillaan omien suosikkien otteita. Ei myöskään ole syytä hävetä ollenkaan, jos sydän ei kestä ja televisio paukahtaa kiinni. Se on vain välittämistä aidoimmillaan.
Kansikuva: Getty Images