Kuinka usein olet kuullut lauseen ”Nyt mä alan panostaa kunnolla”? Oletko kuullut sen joltain urheiluystävältäsi, joka nyt vannoo laittavansa itsensä parempaan kuntoon ja tähtäävänsä huipulle? Keskusteluunne on siis hyvinkin voinut kuulua seuraavia lauseita:
- ”Ei vitsi ku väsytti taas aamutreeneis.. Nukuin vaa joku kuus tuntii ja meni ihan sika huonosti.”
- ”Taas se koutsi valitti jostain iha turhasta.”
”Mut nyt mä alan panostaa! Ihan oikeesti! Alan nukkuu ja syömään kunnolla ja aion olla iha tikissä parin kuukauden päästä!”
”Hei lähetkö Kaivolle tänään?”
Kyllä, viimeinen lause kuuluu ehdottomasti tuohon. Tämä on surullisen realistinen tilanne monille itseään huippu-urheilijoiksi tituleeraaville nuorille. Ajatusmaailma ei kohtaa todellisuutta. Tunnen henkilökohtaisesti kymmeniä esimerkkitapauksia. On surullista nähdä lahjakkaan nuoren heittävän mahdollisuuden menestyä huipulla pois, ilman että hän itsekään sitä todella tiedostaa. Ja nyt olemme asian ytimessä. Sitä ei tiedosteta.
Miksi aina hätkähdämme maailmantähtien nuoruusaikojen harjoitusmääriä ja -tunteja? Mietimme, miten ihmeessä he ovat pystyneet siihen, mutta samalla puhumme tähtäävämme itse sinne, missä he ovat. Jos kerran haluamme sinne, miksi me emme toimi kuten he? Miksi oletamme pääsevämme vähemmällä? Voisimme käydä ikuisuuspohdiskeluja valmennuksen tasosta, olosuhteista, huonosta urheilukulttuurista, ilmastosta ja vaikka mistä, mutta niihin puututaan myöhemmin jos ollenkaan. Nyt haluan käsitellä urheilijasta itsestään löytyviä tekijöitä, sillä ne määrittelevät, onko hänestä huipulle.
Olen itsekin saanut oppia asian kantapään kautta. Luonnostani olen todellinen laiskiainen, mutta nähtyäni, mitä joukkuelaiseni ovat tehneet päästäkseen tasolleen, olen ymmärtänyt mistä loppupeleissä on kyse. Sisäinen motivaatio ratkaisee.
Urheilijatyyppejä on nuorissa monia, ja epäonnistumisen syitä on olemassa vähintään yhtä monta. Joten käydäänpä minilista läpi (jos mieleesi tulee joku, niin kerro kommenteissa!):
- • ”Treenin kunniaksi” – Hän palkitsee hyvän treenin herkuilla esim. mäkkiruualla.
• ”Myöhemmin” – Tänään ei jaksa, käyn huomenna lenkillä, vaikka tiedän etten ehdi silloinkaan.
• ”Mä oon paras” – Hänen ei tarvitse harjoitella, on jo liian hyvä. Miks sä sit oot Suomessa?
• ”Tänään mennää!” – Urheilijan on oltava paras ja kovin – myös radalla. Useasti.
• ”Kylmä, kuuma, ähky, nälkä, jano, vessahätä, väsy, hermostunut, huono päivä, hyvä päivä jne” – The list goes on.
Huippu-urheilijan määritelmä on vääristynyt liian monen päässä – eikä se suostu muuttumaan. Onko nuorella, huipulle tähtäävällä, lupaavalla suomalaisella urheilijanalulla oikeasti varaa käydä joka viikonloppu ulkona juhlimassa? Onko hänellä varaa luistaa huippu-urheilijan ruokavaliosta lähes päivittäin? Onko hänellä varaa luistaa monipuolisesta harjoittelusuunnitelmasta? Ei ole. (Enkä tarkoita nyt taloudellisessa mielessä.) Mutta jostain kumman syystä, erittäin moni lajinsa eliittiinkin kuuluva nuori tekee juurikin näin. Rationaalisesti ajateltuna täysin käsittämätöntä. Realistisesti ajateltuna valitettavan ymmärrettävää. Liian moni on valmis taipumaan kompromisseihin liian usein. Liian moni kokee viikon harjoittelun oikeuttavan palkintoon. Miksi? Baari-iltaa ei saisi kutsua ansaituksi palkinnoksi. Palkinto on se minkä saa käteen voitetun kilpailun, ottelun tai mestaruuden jälkeen! Silloin harjoittelu palkitaan, ei Namussa aamuyön pikkutunneilla.
En sano, mikä on oikea tapa tehdä asioita, enkä väitä tietäväni mikä on oikea tapa, mutta olen itse kantapään kautta oppinut väärän tavan tehdä asioita. Minunkin pitää parantaa ja paljon. Mutta pieneen (itseasiassa hämmentävän suureen) päähäni ei vain suostu mahtumaan, miksi joku valittelee olematonta kehitystään urheilun saralla, viinapullo kädessään, parin promillen humalassa. ”Ja huomenna on aamutreenit. Ei jaksais.” Niinpä.
Mäkelänrinteen urheilulukiossa valmennusurheilijoiden kuuluu käydä kurssi nimeltä valmennusoppi. Minä pidin siitä. Se oli erittäin hyödyllinen ja auttoi minua kehittymään. Opin analysoimaan omaa harjoitteluani, asennoitumistani ja esimerkiksi elämäntyyliäni uudella tavalla. Olin, ja olen edelleen, täysin hämmentynyt, kun kuulin monien pitävän kurssia turhan, tylsänä ja hyödyttömänä.
”Mä tiiän jo nää asiat.”
”Niin turhaa.”
”Ihan tylsää, ei kukaan ees tee noin.”
Minäkin tiesin monet asiat, mutta aloin silti miettimään, voisinko kenties jopa aloittaa niiden toteuttamisen. Koko kurssi toimi minulle eräänlaisena wake up- kokemuksena.
Mikä saisi nuoret ymmärtämään tilanteen todellisen laidan? Jos valmentajan sanat eivät riitä, eivätkä muiden kotimaisten urheilijoiden ja kanssaurheilijoiden asettamat esimerkit ja kilpailutilanteet laita nuorta tavoittelemaan kansainvälistä huippua, mikä sen sitten tekee? Voin todeta olevani erittäin kiitollinen Jani Vianderille, entiselle maalivahtivalmentajalleni, joka otti minut viikoksi harjoittelemaan silloisen Premier League-seuran, nykyisin Championshipissä pelaava, Norwich City FC:n akatemiajoukkueen kanssa. Pääsin kokemaan, millaista on kilpailu kovatasoisessa akatemiassa, jossa jokainen on kädenkosketuksen päässä unelmastaan, joka on silti niin kaukana. Akatemiapelaajien ammattimaisuus, työmoraali ja -määrä olivat selvästi kotimaisia kovempia. Mutta tosiasia, että en kokenut olevani jäljessä paikallisia maalivahteja, nosti motivaatiotani rutkasti. Se herätti ajattelemaan. Jos olen päässyt tälle tasolle sillä määrällä harjoitusta, jota olen tehnyt, niin kuinka pitkälle voisinkaan päästä, jos nostaisin sen vielä korkeammalle tasolle.
Toivon sydämeni pohjalta, että muutkin pääsevät kokemaan edellä mainittujen kaltaisia, opettavia kokemuksia. Nuoren urheilijan uraa ei pilaa huono valmennus tai olosuhteet, vaan urheilija itse. Onneksi urheilijalla on myös kaikki omissa käsissä. Jos valmennus, olosuhteet ja ympäristö ei tunnu tarpeeksi kehittävältä, on aika katsoa peiliin.
Mitä voin itse tehdä paremmin päästäkseni huipulle?