Suomen jääkiekkomaajoukkueen päävalmentaja Kari Jalonen ui monessakin mielessä vastavirtaan.
Jalonen kokosi ykköskentän odotetuista palasista: Jussi Jokinen, Alexander Barkov ja Patrik Laine täydentävät toisiaan ja muodostavat loistavan kolmikon. Kolmikon, jolla on ainesta nousta samanlaiseen kulttiasemaan kuin legendaarinen Tupu-Hupu-Lupu-kenttä nousi. Sen näemme vuosien kuluessa, mutta alku on ainakin ollut vähintäänkin lupaava. Se ei edes katso sitä, että vastassa on ollut keskinkertaiset kiekkomaat MM-kisojen alkupäivinä. Kemia on nähtävissä kilometrien päähän.
Monet ajattelivat kakkoskentän rakentuvan Mikael Granlundin, Mikko Koivun ja Teemu Pulkkisen varaan. Kolmikossa olisi täydellinen balanssi: Koivu rouhii maalin edessä ja kulmissa, hoitaa puolustuspelin varmasti sekä pystyy rakentamaan peliä. Granlund taas toimisi ketjujen aivona luoden Koivulle sekä Pulkkiselle paikkoja pelistä toiseen. Pulkkisen tehtäväksi olisi taas jäänyt naulata kiekkoja uuniin – eikä jokerikasvatti usein erehdy avopaikan tullen.
Kaikki juniorikiekkoa seuraavat varmasti muistavat Granlund-Pulkkinen-kaksikon kemian takavuosilta. Nämä herrat tekivät tukuttain yhdessä maaleja ollen aina turnauksien pistepörssien kärkipäässä. Loistava pelintekijä ja loistava maalinsylkijä löytävät aina toisensa, vaikka miesten MM-kisat ovatkin täysin eri tapahtuma kuin junnuturnaukset.
Jokainen kiekkofani oli hahmotellut kakkoskentän tällaiseksi, mutta Jalonen tietää toivottavasti paremmin kuin suomalaiset kiekkoseuraajat, sillä hän pisti Pulkkisen neloskenttään ja nosti Sebastian Ahon Minnesota Wild -kaksikon rinnalle.
Kahden ensimmäisen ottelun perusteella Jalosen veto ei vaikuta mitenkään timanttiselta, vaikkei sitä huonoksikaan voi vielä kutsua. Fakta on kuitenkin se, että Suomen kakkoskentän roolitus on huono. Kentällisessä pelaa kolme luontaista sentteriä, vaikka Aho onkin pelipaikaltaan laituri, mutta hänen kiekkopäänsä raksuttaa kuin sentterillä. Tämän seurauksena ketjusta puuttuu pelaaja, joka olisi kokoajan laukaisu-uhkana. Kolmikosta jokainen osaa naulata kiekon uuniin, mutta yksikään heistä ei hakeudu hanakasti maalintekopaikoille.
Mutta roolitus ei ole Koivun kentän ainut ongelma. Ongelmaksi koituu myös se, ettei Aho ole pystynyt parhaimpaansa kyseisellä paikalla. Ikään kuin hän nöyristelisi kahden NHL-hyökkääjän rinnalla. Ahosta saisi puolet enemmän irti kiekollisena jossain muussa kentässä. Esimerkiksi Jarno Koskirannan ja Mika Pyörälän vierellä Aho olisi kentän aivot ja ehdoton liideri, eikä pelaaminen seurakaverin sekä yhden KHL-jantterin vierellä aiheuttaisi samanlaisia paineita.
Tämän vuoksi Suomi heittää Pulkkisen tasoisen maalintekijän hukkaan. Hän pelaa nelosessa Antti Pihlströmin ja Tomi Sallisen kanssa, milloin ”Pulu” joutuu itse luomaan paikkoja ja olemaan kiekossa. Hän menee tällä hetkellä täysin hukkaan viisikkopelissä – ja se heijastuu suoraan myös ylivoimapeliin.
Oikeastaan Koivun ja Granlundin rinnalle voisi asettaa kenet muun tahansa kuin Ahon. Leo Komarov toisi kentälliseen paremman balanssin, milloin Aho saisi paikan Koskiranta-Pyörälä-kaksikon rinnalta. Pyöräläkin toisi kakkoseen monipuolisuudellaan oikeanlaista tasapainoa. Tällöin Pihlströmin voisi nostaa Koskirannan ja Komarovin rinnalle, ja lyödä kasaan kolmikko Aho, Pulkkinen ja Sallinen. Tällöin Pulkkinenkin saisi rinnalleen maagisen pelintekijän.
Jos kentällisiä ei jatkossa muuteta, eikä Suomen kakkosylivoima ala tuottaa tulosta, pitäisi Detroitin laituri siirtää katsomon puolelle. Esimerkiksi Mikko Rantasella olisi paljon enemmän annettavaa Pulkkisen nykyisellä tontilla.