Saku Koivun nimen puuttuminen Sotshin olympiakisoihin lähtevän jääkiekkomaajoukkueen nimilistiltalta oli eilisen urheilupäivän suurin uutinen. Heti joukkueen julkistamisen jälkeen päävalmentaja Erkka Westerlund kommentoi erikseen pitkäaikaisen kapteenin poisjääntiä lukien ääneen Koivun hänelle lähettämän sähköpostiviestin, jossa kerrottiin kieltäytymisen syyksi aivotärähdystä seurannut vähäinen harjoittelu sekä pelituntuman puute. 39-vuotias maailmanmestari ja olympialaisten hopeamitalisti ei halunnut viedä kisapaikkaa vanhoilla näytöillä toiselta pelaajalta.
Myöhemmin samana päivänä ilmestynyt Urheilulehden verkkouutinen vihjasi Saku Koivun poisjäännille löytyvän myös muunlaisia syitä. Lehden tietojen mukaan Koivulle olisi ollut tarjolla huomattavasti aikaisempia maajoukkuekomennuksia pienempi rooli 4. ketjun sentterinä. Lisäksi Westerlund ei olisi ollut valmis nimittämään kolmissa olympilaisissa leijonien kipparina toiminutta Koivua maajoukkueen kapteeniksi ennen kuin tämä olisi käynyt asiasta keskustelun nuoremman veljensä Mikon kanssa.
Ottamatta kantaa siihen olisiko Saku Koivulle enää löytynyt ylivoimavastuuta tai paikkaa 3. kentällisessä on Urheilulehti todennäköisesti oikeassa väitteessään, että pelaajan merkitys maajoukkueelle, jonka keskushyökkääjätilanne on poikkeuksellisen hyvä, olisi pienentynyt entisestään.
Koivun päätöksen takana lienee kuitenkin myös muita vaikuttimia, joista voi saada vihjeen perehtymällä viestin kohtaan: ”unelmat ja realismi ovat kohdaltani ristiriidassa”. Yleinen tulkinta näyttää olevan se, että realismi tässä yhteydessä tarkoittaa niiden henkilökohtaisten fyysisten rajoitteiden tunnustamista, jotka estävät olympiaunelman tavoittelun. Mutta on myös mahdollista nähdä viestin viittaavan kokonaisuutena Suomen maajoukkueen mahdollisuuksiin Sotsin kisoissa. Kahdeksan vuotta sitten Torinossa oli 1970-luvulla syntyneiden pelaajien mahdollisuus ottaa kultaa, mutta se juna meni ohi. Suomalaiset kiekkofanit muistavat varmaan ikuisesti kuinka finaalissa Koivulta katkesi aloituksessa maila ja miten Ruotsi iski pari sekuntia sen jälkeen voittomaalin. Neljä vuotta myöhemmin Vancouverissa Leijonat ottivat vielä pronssia, mutta 6-1 lukemin päättynyt välieräottelu osoitti Jukka Jalosen miehistön olevan pelinopeudessa valovuoden nuorempaa USA:n joukkuetta jäljessä. Suomi ei ole pystynyt tuottamaan 80-luvulla riittävän laadukkaita pelaajaikäluokkia 83-syntyneitä lukuunottamatta, joten ehkä on realismia tunnustaa, että nykyisillä eväillä hopean kirkastaminen kullaksi, on helvetin hankalaa.
Ehkä Koivu on laskenut, että hänellä on olympiakultaa paremmat mahdollisuudet kruunata uransa Stanley Cupin voitolla, sillä Anaheim Ducksilla on kasassa joukkue, joka voi edetä päätyyn asti. Neljät olympiakisat jo kokeneen veteraanipelaajan realismia on valita kahden unelman väliltä se todennäköisempi ja säästää itseään ylimääräiseltä rasitukselta.