Suomen MM-urakka päättyi eilen Tshekki-tappioon, mikä oli Leijonien kannalta täysin oikeutettua: Suomi oli huonompi ja Tshekki ansaitsi välieräpaikkansa.
Suomen kannalta jäi paljon jossiteltavaa, sillä tuomarivirheet nousivat jälleen isoon rooliin. Vihelletyistä tai vihellettömistä jäähyistä huolimatta Suomi ei pystynyt puolivälierässä parhaimpaansa, sillä se kuuluisa käsijarru oli päällä koko illan. Leijonien turnaus vaikutti hienolta, mutta lopputuloksena oli heikoin tulos pitkään aikaan. Suomi on ollut viimeksi top 4 -joukon ulkopuolella vuonna 2010.
Pelillisesti Suomi esitti turnauksessa loistavaa puolustuspeliä – heti avausmatsin jälkeen – ja se loi uskoa jatkopeleihin. Suomen tiivis viisikkopuolustus niin keski- kuin puolustusalueellakin olivat loistavalla tasolla ja tämä tuli parhaiten esiin Venäjä-ottelussa. Vielä kun Pekka Rinne pelasi unelmatasolla, oli kultamitalista tullut realismia.
Suomi kohtasi turnauksessa kolme isoa kiekkomaata: Yhdysvallat, Venäjän ja Tshekin. Suomi onnistui voittamaan näistä vain yhden ja senkin rangaistuslaukauskilpailussa, minkä vuoksi turnauksesta jäikin niin sanotusti paska maku. Heikommat maat kaatuivat kerta toisensa jälkeen ja Leijonat saivat ison määrän itseluottamusta.
Tästä ei ollut hyötyä, sillä 17 000 tshekkiläistä antoi Leijonille liian kovan paineen, mikä johti heikkoon kiekolliseen peliin ja henkilökohtaisiin virheisiin. Vuosi sitten Suomi hävisi MM-finaalin, koska Leijonat oli kiekollisesti huonompi joukkue – niin kävi nytkin – parempi voittaa aina. Tiiviillä puolustuspelillä Suomi voi menestyä aina, mutta tappiin asti sillä ei mennä. Voittaminen vaatii rautaista kiekollista taitoa, mikä on Suomen joukkueessa loistanut viime vuosina poissaolollaan.
Maalivahdit
Niin kuin aina ennenkin, Suomen maalivahtipeli oli turnauksen parasta. Rinne on ollut turnauksen paras maalivahti, vaikka puolivälierissä hän ei pystynytkään samaan dominointiin, kuten aiemmissa otteluissa. Rinne oli kuitenkin kokonaisuudessaan Suomen paras pelaaja ja hän on suurin syy, minkä vuoksi Leijonat oli edes pudotuspeleissä.
Pekka Rinne torjui loistavan turnauksen. (Alloverpress)
Suomen kakkosmaalivahtina toimi Juuse Saros, joka tililleen vain yhden ottelun. Saros pelasi Slovakiaa vastaan ja oli ilmiömäisessä vireessä torjuen nollapelin. Suomen maalivahtitandemi oli jälleen loistava eikä Suomi tule koskaan tähän kaatumaan.
Tshekki-ottelu olisi voinut sujua Rinteeltä paremmin, sillä Jan Kovarin avausmaali ja Jaromir Jagr ratkaisumaali olisivat olleet otettavissa, mutta maalivahtiosastoa tappiosta ei voi syyttää.
Puolustus
Leijonien alakerta heräsi Yhdysvallat-ottelun jälkeen loistavaan lentoon ja Leijonien maali pysyi pikkumaita vastaan hienosti puhtaana. Lohkofinaalissa Venäjää vastaan Leijonien alakerta pelasi upeaa taistelevaa kiekkoa, millaisella pelillä olisi myös Tshekki kaatunut. Lohko-otteluissa Suomen alakerrassa oli rentoutta, mikä näkyi usein hyvänä kiekollisena pelinä.
Puolivälierissä se rentous uupui ja Suomen puolustajat olivat pahasti liemessä. Suomalaisilta nähtiin useita huonoja syöttöjä omalla alueella, mistä syntyi slaaveille pyöritystä ja maalintekotilanteita. Lähes jokainen Leijona-puolustaja antoi ottelussa vähintään yhden huonon syötön, josta Tshekki sai kiekon. Pelirohkeus puuttui, eikä ilman puolustajien kiekollista antia voi hyökkäyskään toimia.
Esa Lindell pelasi itsensä ihmisten tietoisuuteen. (All Over Press)
Kiekottomana Suomi oli turnauksessa hyvä: kurinalainen oman pään pelaaminen ei antanut vastustajille tilanteita ja Leijona-hyökkäys antoi pakeille loistavaa apua. Suomen viisikot pysyivät tiiviinä ja pelin sisällä, mikä teki helpotti myös Rinteen urakkaa, mutta puhti ei rittänyt aivan loppuun asti.
Leijonien alakerrasta löytyi paljon positiivisia asioita, kuten nuorten Jyrki Jokipakan ja Esa Lindellin otteet. Lohkovaiheessa tämä kaksikko esitti kypsiä otteita ja etenkin Lindellin kiekollinen panos oli loistava. Lindell pelasi myös varmaa puolustuspeliä ja hänestä tullaan varmasti kuulemaan vielä. Jokipakka jäi vähemmälle huomiolle, mutta Dallas Starsin pakki esitti puolustuspäässä hienoja suorituksia.
Hyökkäys
Suomen hyökkäyspelistä tulee mieleen monia asioita, mutta päällimmäisenä tehottomuus. Vaiva, joka ilmenee lähes joka vuosi, eikä syy ole missään muualla kuin materiaalissa. Muutamat lahjakkaat yksilöt eivät tee kesää, mikä on karu fakta. Kaikilla muilla isoilla mailla on vähintään kolme taidokasta kentällistä, joilta voi odottaa tehoja. Terävimmän kärjen pitäisi olla kisojen parhaimmistoa, jotta Suomi voisi menestyä, mutta sekään ei vetänyt tänä vuonna vertoja muiden maiden terävimmälle kärjelle.
Alexander Barkovin, Jussi Jokisen ja Joonas Donskoin ykköskenttä saa puhtaimmat paperit tästä turnauksesta. 19-vuotias Barkov oli juuri niin hyvä kuin odotettiinkin ja hänestä suomalaiset saavat nauttia vielä pitkään. Nuorukaisen kokonaisvaltainen peli ja johtajuus ovat jo nyt hämmästyttävällä tasolla. Kokenut Jokinen pelasi Sashan vierellä hyvin ja oli tehokas, mitä häneltä odotettiinkin.
Donskoi oli Leijonien eliittiiä. (All Over Press)
Donskoi näytti, että hän on myös tällä tasolla upea pelimies. Hän pystyi tekemään samoja temppuja MM-jäillä kuin Liigassakin eikä hänkään ole vasta kuin 23-vuotias. Donskoi oli alati vaarallinen ja teki tärkeitä maaleja. Paikkoja tosin oli tuhlattavaksi asti ja paremmalla viimeistelyllä Donskoikin olisi voinut jäädä kirjoihin ja kansiin.
Tämän kolmikon takaa löytyy oikeastaan vain yksi nimi, joka voidaan nostaa esiin onnistujana: Joonas Kemppainen oli loistava hyökkääjä läpi turnauksen ja hän kuului Leijonien ehdottomaan eliittiin. Kemppaisessa on paljon samaa kuin Barkovissa: tunnollinen kahden suunnan hyökkääjä varustettuna hienoille offensiivisilla aseilla.
Leijonien kärkinelikon takaa löytyykin iso joukko pettymyksiä, joista suurimpana Petri Kontiola ja Juhamatti Aaltonen. Tältä duo’lta odotettiin paljon, mutta saatiin vähän eikä heidän nykytasonsa ole lähelläkään viime vuosien tasoa. NHL-avut Tuomo Ruutu ja Leo Komarov olivat keskivertopelaajia – ei sen enempää.
Leijonien alemmissa kentissä oli hyvä duunareita, jotka ovat seuratasolla osoittautuneet myös kelpo maalintekijöiksi. Muun muassa Janne Pesonen, Jarkko Immonen ja Antti Pihlström olivat hyökkäyspäässä turhakkeita.
Liian vähän paikkoja, liian monta hukattua paikkaa – siinä Leijonien hyökkäyspeli kiteytettynä.