Pesäpallo ja Helsinki – Asiaa ollaan lähestymässä aivan väärältä kantilta

Sotkamo haluaa tuoda pesäpalloa Helsinkiin. Kuva: Petteri Paalasmaa/AOP

Viimeisten kolmen vuoden aikana on jälleen lämmitelty enenevissä määrin ajatusta huippupesäpallon tuomisesta Helsinkiin. Taustalla on Sotkamon Jymyn saama positiivinen vastaanotto pääkaupungissa pelatuista runkosarjaotteluista sekä lajiväen into kasvattaa pesäpallon näkyyttä isoissa kasvukeskuksissa. Lisää vettä myllyyn toi Juha Tanskasen antama haastattelu Yle Puheen pesäpallokierroksella torstaina 28.5., jossa mies avoimesti kertoi sotkamolaisten halusta tuoda pesäpalloa Helsinkiin.

Pesäpalloväki viittaamassa kintaalla tutkimustuloksille

Pääpointti Tanskasella oli pesäpallon aseman rakentaminen ja vakiinnuttaminen Suomen isoimmalle markkina-alueelle nostamalla lajia jalustalle Helsingissä ulkopuolisin voimin. Tanskanen myönsi, että Sotkamolla voisi olla halu ja tahto pelata esimerkiksi kaikki vieraspelinsä kaudella 2017 Helsingissä, mikäli ajatus saa lajiväen tuen taakseen.

Ajatusmallina ja taustateoriana lajin viemisessä vieraalle paikkakunnalle toimii enemmän taloustieteistä tuttu ja sieltä mukautettu trickle-down -effect, jossa ajatellaan halutun, hyvän ja positiivisen, vaikutuksen valuvan huipulta pohjalle kaadettuna. Pesäpallon tapauksessa ajatusleikki menisi jotakuinkin näin:

1) Tuodaan huipputason miespesäpallojoukkue ulkopuolisin voimin Helsinkiin.
2) Kiinnostus lajia kohtaan kasvaa alueella esikuvien ja lippulaivan ansiosta.
3) Kiinnostuksen myötä harrastajamäärät nousevat, yhteistyökumppaneiden määrä ja median huomio nousee sekä seuratoiminta ruohonjuuritasolla aktivoituu.
4) Harrastajamäärien kasvun ja seurojen aktivoitumisen myötä pesäpallo juurtuu Helsinkiin ja aikanaan alueelle nousee pesäpalloseura pääsarjatasolle.

Lähtökohtaisesti Tanskasen ajattelussa on rakentavanlaatuinen virhe. Pesäpalloa, tai mitään muutakaan lajia, ei voi viedä millekään paikkakunnalle.

Trickle-down -vaikutuksen toimivuudesta on olemassa niin taloudessa kuin urheilussakin korkeintaan erittäin ristiriitaisia, ellei pelkästään teorian tyrmääviä tuloksia. Lähestymismalli ei onnistu ottamaan huomioon urheilun ja seuratoiminnan monimutkaisia toimintamekanismejä, eikä ihmisten sosiaalisen käyttäytymisen lainalaisuuksia. Ihmiset eivät halua, että heille kaadetaan ulkopuolisia vaikutuksia päätöksiensä, vapaa-aikansa ja harrastustensa suhteen. Kilpailu vapaa-ajan eri aktiviteettien – ei pelkästään urheilun – välillä on kovaa, ja vahvimmin tässä kisassa pärjää se, joka pystyy tarjoamaan osallistujalle henkilökohtaista merkitystä.

Miksi pesäpallo toimisi Helsingissä?

Jokaisen tulee kysyä tässä tapauksessa, miksi Helsingissä ihmiset harrastaisivat pesäpalloa? Esikuvilla on varmasti merkitystä urheiluharrastusten kokeilemiselle, mutta paljon enemmän painoarvoa on sillä, minkälaiseksi toiminta koetaan. Pesäpallon, kuten kaiken muunkin vapaa-ajan aktiviteetin parissa arkipäiväisen toiminnan laatu ja koettu mielekkyys ovat avainasemassa.

Laatu ja koettu mielekkyys syntyvät ruohonjuuritasolla tehtävän työn parissa, niitä ei yksinkertaisesti voi synnyttää viemällä joukkuetta Helsinkiin, keräämällä tukun rahaa ja toivomalla parasta. Näin voidaan saada aikaan hetkellisesti kiinnostusta mediassa ja yhteistyökumppaneissa, mutta urheiluseuran pyhän kolminaisuuden kannalta erittäin tärkeä alueellinen merkittävyys jää täyttämättä. Alueellinen merkittävyys synnytetään perinteillä, joita ei voi ostaa. Perinteiden synnyttämiseksi puolestaan vanhan urheiluromantikon silmissä tarvitaan suunnitelmallista, pitkäjänteistä ja kovaa työntekoa sekä aitoa paloa (tai henkilökohtaisesti koettua merkitystä) lajia kohtaan. Se on jotain, mitä ei rahalla saada.

Lisäksi en usko potentiaalisten yhteistyökumppaneiden syttyvän seurasta, jolla ei ole mitään perinteitä, ei identiteettiä, ei junioritoimintaa tai takeita siitä, että sarjassa ollaan vielä kolmen vuoden päästä (ks. alla). Yhteistyökumppaneiden, ei sponsoreiden, löytäminen vaatii nykypäivänä entistä enemmän vahvaa tarinaa ja brändiä tuotteen taakse. Siksi ”oman kylän poikien” varaan rakennetuista joukkueista on löydettävissä useita menestymistarinoita suomalaisen urheilun parissa. Mainittakoon näistä esimerkkeinä Sotkamon Jymy, Seinäjoen Peliveljet ja Jyväskylän Happee, joiden tarinat ovat itselleni tuttuja.

On kokeiltu ennenkin

Pesäpallossa lajia on viety kahteen otteeseen Helsingin seudulle viimeisen 20 vuoden aikana. Ensimmäinen yritys, Kaisaniemen Tiikerit, lyyhistyi kasaan viimeistään surullisen kuuluisan pesäpallon sopupelihistorian paljastumisen myötä. Lajin imago otti valtaisan kolhun, yhteistyökumppanit ja katsojat kaikkosivat ja niin katosivat rahatkin. Valtavalla budjetilla sekä valmiiksi heikolla talouspohjalla operoinut Tiikerit ajautui konkurssiin.

Toinen yritys oli aavistuksen verran terveemmällä pohjalla, kun vahvat pesäpalloperinteet omaava Järvenpää ja sen silmäterä Kinnarin Pesis nousi Ykköspesiksestä Superpesikseen kaudeksi 2002. Nousu tapahtui urheilullisin perustein Järvenpään sijoituttua Superpesiksen karsintasarjassa Kuopion jälkeen toiseksi. Nousun myötä mopo lähti kuitenkin pahemman kerran laukalle, kun seuraan otettiin runsaasti kovapalkkaisia vahvistuksia, muun muassa Simo Eerikäinen, Markus Meriläinen sekä Marko Kähkönen.

Kaudella 2003 Järvenpää nappasi entisestään vahvistuneella (muun muassa Sami Partanen) joukkueellaan hopeaa, mutta kaudella 2004 joukkue sijoittui yllättäen sarjan viimeiseksi ja tipahti Ykköseen. Syöksykierre jatkui Ykkösessä, ja kauden 2005 päätteeksi seura hakeutui konkurssiin. Juurtumista ei ollut tapahtunut, sen sijaan konkurssi jarrutti ja käytännössä pysäytti alueella tapahtuneen hyvän pesäpallokehityksen siihen paikkaan. Tällä hetkellä Kinnarin Pesiksen tilalla operoiva Järvenpään Pesis -06 pelaa maakuntasarjaa.

Tarvitseeko pesäpallo Helsinkiä?

Vastaus ei ole niin yksiselitteinen kuin saattaisi ajatella. Ensiksi täytyy miettiä, mitä halutaan. Jos halutaan kasvaa lajina, niin Helsinki ja pesäpallo on saatava liitettyä yhteen. Muuttoliike ei ole hetkeen kääntymässä takaisin maaseuduille ja ihmisten lisäksi valtamedia sekä isot yhteistyökumppanit löytyvät kehä kolmosen sisäpuolelta.

Mutta tarvitseeko pesäpallo kasvua Helsingin avulla? Mitä jos lajina tyydyttäisiin vankistamaan entisestään imagoa vahvana ja paikallisena toimijana maakunnissa. Oltaisiin ”oman kylän NHL-tähtiä”, kuten Jani Komulainen aikanaan totesi.

Jos nyt sitten kuitenkin…

Jos pesäpalloa halutaan viedä Helsinkiin ja lajin asemaa kasvattaa suomalaisessa urheilukentässä, sen tulee tapahtua paikallisvetoisesti. Ulkopuolisen joukkueen tuomista pääkaupungiseudulle en näe aiemmin mainituista syistä kannattavana vaihtoehtona, vaan ratkaisuja on etsittävä muualta.

Tyhjästä pesäpallon nousua Helsingissä ei voi synnyttää, vaan se tarvitsee tuekseen vahvan brändin. Heitin taannoin Twitterin puolella ajatuksen, että mitä jos pesäpallo pääsisi osaksi Helsingin tunnetuinta brändiä: Idrottsföreningen Kamraterna Helsginforsia, tai tuttavallisemmin HIFKiä.

Ison seuran puitteissa omana jaostonaan toimiva yksikkö voisi rakentaa rauhassa nousuaan turvanaan tieto takanaan olevasta vahvasta brändistä. Aikanaan Ykköspesikseen ja Superpesikseen vaadittavien taloudellisten resurssien löytäminen olisi huomattavasti helpompaa, kun voit lähteä myymään tarinaa nimeltä HIFK.

Tämän kieltämättä vähintäänkin kostealta, ellei jopa märältä unelta, vaikuttavan unen toteutuminen vaatisi kuitenkin malttia. Ensin pitää rakentaa selkeä visio ja strategia, sekä miettiä realistinen aikataulu ja keinot visioiden toteuttamiseksi.

Toinen elinehto on omavaraisuus. Pääkaupunkiseudun on kyettävä tuottamaan omat pelaajansa, ja sitä ennen noususta on turha haaveilla. Jotta pelaajatuotanto turvattaisiin, olisi rakennettava alueellinen lippulaivaseura, johon juniorit tietyn ikäluokan jälkeen kokoontuvat. Helsinki on niin iso alue, että kasvattavia junioriseuroja tarvitaan useampia: Espooseen, Vantaalle, Helsinkiin… Seurojen on kuitenkin ymmärrettävä puhaltaa yhteen hiileen tietyn pisteen jälkeen ja ymmärtää roolinsa kasvattajaseuroina.

Jo nykyisellään Helsingissä on monia hyviä ruohonjuuritason seuroja, mutta kun tekemiseltä puuttuu selkeä suunta ja tähtäin, sekä nuoret että nuorten valmentajat voivat kokea päämäärätietoisen työnteon ja huipulle vaadittavan työmäärän tekemisen turhaksi.

Osaamista ulkopuolelta

Ja nyt, tässä on se sauma jossa pesäpalloväki voi näyttää voimansa. Jos pesäpalloväki todella haluaa lajin Helsinkiin ja Tanskasen mainitsema yhteinen tahtotila löytyy, Helsinkiin tulisi laittaa pystyyn oma valmennusakatemia pesäpallolle. Akatemiaan palkattaisiin 2-3 päätoimista valmentajaa huipulta, ympäri Suomea, jotka pystyvät käytännön ohjaamis- ja valmennustoimen ohella koordinoimaan alueen pesäpallon tulevaisuutta akatemiajohtoisesti, ei seurajohtoisesti. Mainittu akatemiatoiminta voisi olla osa esimerkiksi Mäkelänrinteen Urheilulukiota.

Huipulle 2025

Ajatusleikeissäni tälläisen järjestelmän rakentaminen ja käynnistäminen vaatisi vähintään kaksi vuotta. Tietyin varauksin Ykköspesispaikasta voitaisiin haaveilla noin viiden-kuuden vuoden päästä ja mikäli kaikki sujuisi täydellisesti, kestävällä pohjalla oleva nousu Superpesikseen voisi olla mahdollista vuoden 2025 tienoilla.

Ja jos pohjatyö tehdään kunnolla, huipulla myös pysyttäisiin.