Faneille.com – Hieman erilainen urheilumedia.Lokakuun 12. päivä ilmestyneessä Urheilulehdessä Marko Lempinen kirjoitti, että salibandyä pitäisi pelata neljä vastaan neljä. En tiedä oliko arvostettuna urheilujournalistina kunnostautuneen Lempisen tarkoitus provosoida vanhan Urheilulehden hengessä vai onko hän oikeasti tuota mieltä. Kannanotto oli joka tapauksessa erittäin heikko ja herätti ”laji-ihmisen” pohtimaan koko pelaajamäärä-keskustelun absurdiutta.
Lempisen mukaan salibandyn pääteema on puolustaa. Väärin. Salibandy – siinä missä jalkapallo, jääkiekko ja koripallo – perustuu kahteen perustuvanlaatuiseen funktioon: 1) miten saada peliväline vastustajan maaliin? 2) miten estää vastustajaa saamasta pelivälinettä omaan maaliin? Toisin sanoen miten hyökätä ja miten puolustaa. Balanssi, mitä myös taktiikaksi kutsumme syntyy tasapainoilusta näiden funktioiden välillä.
Mielipidekirjoituksessaan Lempinen ottaa viihdyttävyyden indikaattoriksi maalipaikat. Toisaalta salibandy on hänen mukaan yhtä aikaa niin nopeaa, ettei tavan katsoja pysy perässä. Jääkiekko – missä maalipaikkoja syntyy huomattavasti vähemmän – tarjoaa Lempisen mukaan katsojille kontaktia ja ”rajua vauhtia”. Salibandyltä puuttuu näin ollen vetovoimatekijä.
On totta, että salibandy on viime vuosina kehittynyt enemmän maalinestopeliksi, sillä liigan maalimäärät ovat laskussa. Toisaalta asian voi kääntää myös niin, että kun maalimäärät vähenevät, ovat maalit entistä merkityksellisempiä ja myös pelit usein tasaisempia. Salibandyssä, siinä missä jalkapallossa ei altavastaajan ole yksinkertaisesti järkeä lähteä maalintekokisaan kärkijoukkuetta vastaan.
Jos viihdyttävyyden indikaattoriksi kuitenkin otetaan maalit, niin verkko on pölissyt tämän kauden 36 liigapelissä keskimäärin 11,25 kertaa. Toisin sanoen maali syntyy lähes joka viides minuutti.
Ratkaisuksi Lempinen ehdottaa yhtä aikaa kentällä olevien pelaajien määrän pudottamista neljään. Lempisen mukaan lajin ongelma on siinä, etteivät taitavat yksilöt saa tilaa loistaa, koska kentällä ei ole tarpeeksi tilaa. Tästäkin asiasta voi olla montaa mieltä. Itse näen asian niin, että juuri tilan ja ajan vähyys erottaa todelliset huippupelaajat hyvistä pelaajista.
Esimerkiksi SPV:n Sami Koski on edustanut kansallista huippua jo useita vuosia, mutta kansainvälisissä peleissä taituri ei ole mainittavasti pärjännyt. Vastaavasti Krister Savonen tai Peter Kotilainen ovat juuri siitä syystä poikkeuksellisia pelaajia, että he kykenevät ”taituroimaan” aivan absoluuttisella huipulla, kuten viime joulukuun MM-finaalissa. Todellinen huipputaito siis pääsee esiin juuri silloin, kun sille on vähiten tilaa.
Todelliset huippupelaajat, kuten Krister Savonen (oik.) erottuvat, kun tila ja aika ovat kortilla. (Matti Raivio/AOP)
Siinä Lempinen on kuitenkin oikeassa, että salibandystä on tullut jossain määrin tylsempää, koska joukkueet ovat oppineet puolustamaan. Kannattaa kuitenkin muistaa, ettei joukkuepelien taktinen kehitys ole lineaarista, vaan syklistä. Peli kulkee paradigmasta toiseen – aivan kuten kuningaspeli jalkapallossa. 2010-luvun alun pallonhallinta on vaihtunut organisoituun kollektiiviin, joka etenee yhtenäisemmin ja suoraviivaisemmin. Myös lähinnä brittiläisen jalkapallon muinaisjäänteeksi tuomittu 4–4–2-ryhmitys on tehnyt paluun muun muassa Leicesterin, Atletico Madridin ja Monacon mukana.
Salibandyn hallitseva paradigma puolustuspelaamisen osalta näyttää tällä hetkellä olevan matalampi ja sitä kautta passiivisempi karvaus. Tämä tarkoittaa usein sitä, että maalipaikkoja ei tule samaan tahtiin kuin 2000-luvun puolen välin villeinä vuosina, eikä peli virtaa päästä päähän niin vapaasti. Olettaa kuitenkin sopii maalimäärien kasvavan tulevaisuudessa jahka valmentajat suuntaavat enemmän fokusta hyökkäyspelin kehittämiseen.
Muutoksia ja uudistuksia on aiheellista pohtia, siinä missä lajin houkuttavuuden lisäämistä. Tuntuu kuitenkin täysin absurdilta edes ajatella, että kentältä pudotettaisiin kaksi pelaajaa pois. Jos salibandyväki lähtee muuttamaan niin fundamentaalista seikkaa kuin pelaajamäärää, myy laji sielunsa totaalisesti.
Jokainen jalkapalloa seurannut huomaa kuinka paljon pelaaminen muuttuu, kun kentältä putoaa yksi pelaaja pois. Prässääminen hankaloituu ja avausmallit menevät monilta osin romukoppaan. Salibandyssä vaikutuksen voi laittaa potenssiin kaksi, koska kenttäpelaajia on puolet vähemmän.
Eikä muutos välttämättä edes veisi peliä viihdyttävämpään suuntaan. SPV:n ja Happeen välisessä pelissä seinäjokiset pitivät 4 vs 4 -formaatilla pelattavasta viiden minuutin jatkoajasta palloa oman maalin takana noin puolet. Kun tilaa on enemmän, korostuu pallovastuu entisestään, mikä saattaa tehdä pelistä huomattavasti varovaisempaa. Näkisin myös, että pelitilan lisääminen avaa mailatekniikkaan ja pallonkäsittelyyn sidoksissa olevaa taitoa enemmän tilaa juoksuvoimaisille pelaajille.
Salibandyn viihdyttävyyttä ja sen lisäämistä arvioidessa on myös tärkeää pohtia, kenen näkökulmasta asiaa katsotaan. Jos salibandy haluaa lajina kasvaa, tarvitsee se lisää väkeä lehtereille ja huomattavasti ammattitaitoisemmin johdettuja seuroja. Onko kasvu kuitenkaan sen arvoista jos laji myy siinä sivussa sielunsa ja muuttaa koko olemustaan? Ei mielestäni.
Sanomien palkittu toimittaja ei suinkaan ole ensimmäinen ajatusta esiin nostellut. Keskustelua on käyty myös liittotasolla, lähinnä olympiaunelman ylläpitämiseksi. Jos salibandyn täytyy myydä sielunsa päästäkseen olympialaisiin, voidaan koko laji puhaltaa pois urheilun kirjosta. Kuten Passo Peltola Faneille.comin haastattelussa taannoin totesi, voidaan lanseerata uusi laji, ”sähly”, jota pelataan 3vs3 tai 4vs4 ja se voi mennä olympialaisiin, jos on mennäkseen.
Joka tapauksessa kiitos Marko Lempinen tästä typerästä ja huonosti argumentoidusta mielipidekirjoituksesta. Se selvensi itselleni rakkaan lajin olemusta ja toivon mukaan koko lajiyhteisö herää arvostamaan ja puolustamaan lajia. ”Nuoren” lajin radikaalit kehittämisideat kun tuntuvat olevan muodissa pelistä tietämättömien keskuudessa.
Ps. Jääkiekkoa voitaisiin pelata kolme vastaan kolme, jotta lajissa vältyttäisiin jatkuvilta päävammoilta.
Kansikuva: Matti Raivio / All Over Press