18–2, 19–5, 1–13, 0–11, 12–1. Siinä on tämän Salibandyliiga-kauden viisi pahinta ryöpytystä. Rumat lukemat ovat nostattaneet keskustelua liigan joukkuemäärästä. Riittäkö nykyinen taso 14 joukkueen Salibandyliigalle? Asiaan otti voimakkaasti kantaa EräViikinkien ja maajoukkueen hyökkäjä Miko Kailiala, joka avasi tuntojaan useamman tviitin tykityksellä, mikä avasi vilkasta keskustelua lajiväen parissa.
Twitter ja sen tarjoamat 140 merkkiä ovat turhan suppea alusta jakaa perusteltuja mielipiteitä. Päätin tarttua härkää sarvista ja pohtia onko, supistamiselle todella tarvetta, ja miten sen käytännössä voisi toteuttaa. Asia on monella tasolla monimutkainen, sitä voi tarkastella useista näkökulmista ja hyviä argumentteja löytyy sekä puolesta että vastaan.
Lauantaina asiaan otti kantaa muun muassa urheilupersoona Aleksi Valavuori, jonka lähinnä miehen itsensä kehumiseen keskittynyt blogiteksti kannattaa kuitenkin jättää omaan arvoonsa, vaikka peruskoulun liikuntatuntien tasaiset pelit yksin muuta luokkaa vastaan tietysti ovat hienoja suorituksia.
Vakavasti otettavampia ajatuksia esitti Helsingin Sanomien Joonas Kuisma, jonka mielestä salibandyssa pelataan kahden vuoden aikana neljä mielenkiintoista ottelua: kaksi superfinaalia, MM-finaali ja MM-välierä. Mielenkiinto on tietysti subjektiivista, mutta samalla ajattelukaavalla voitaneen todeta arvokisattoman jalkapallokauden sisältävän yhden mielenkiintoisen ottelu, Mestarien liigan finaalin.
Vaikka Kuisman ajatuksissa on vahvaa kärjistystä ja tietynlaista elitistisyyttä, aukeaa ajatusten taustalta tärkeä pointti – huoli pääsarjan uskottavuudesta ja tasosta. Jos Superfinaalien ulkopuolelta ei kuitenkaan löydy mielenkiintoisia kotimaan seurapelejä, voitaneen neuvoa henkilöä lopettamaan lajin seuraaminen.
Tasoerot kasvussa
Hallitsevan Suomen mestarin Classicin ja häntäpäässä majailevan Rauman Salban välisestä ottelusta tuli ruma teurastus. Salibandyliiga-historian suurin kotivoitto kirjattiin torstain jälkeen lukemin 18–2. Eikä yksipuolinen näytös valitettavasti ollut ensimmäinen tämän kauden liigassa, vähintään kymmenen maalin voittoja ollaan tällä kaudella nähty jo kahdeksan kappaletta.
Yksipuoliset ”läpsyttelyt” ovat valitettavasti nousussa. Viime kauden runkosarjassa vähintään kymmenen maalin voittoja nähtiin neljä kappaletta. Kaudella 2014-15 vastaavalla marginaalilla tanssittiin kolme voittoa. Toisin sanoen tämä kausi on jo tähän mennessä tarjoillut enemmän murskavoittoja kuin kaksi edellistä yhteensä.
Kannattaa kuitenkin huomioida myös asian toinen puoli. Classicin nylkemä Salba kävi ennen MM-kisoja hakemassa pisteet viime kaudella Superfinaaliin yltäneeltä Oilersilta. EräViikingeille 19–5 hävinnyt M-Team voitti vieraskentällä SPV:n. Liigan kärkikaksikolle pingislukemin kolme peliä hävinnyt Steelers on voittanut Oilersin ja SPV:n sekä hakenut vieraspisteen Happeelta.
On hyvä huomata, että tällä kaudella liigan tasoerot ovat kasvaneet myös kärkipäässä. Jos viime kauteen lähdettäessä potentiaalisia mestareita oli kuusi, on niitä tällä hetkellä vain ja ainoastaan kaksi: Classic ja EräViikingit. Rumat lukemat eivät tietysti palvele ketään, mutta ennen kuin lähtee hautaamaan häntäpään ryhmiä kannattaa muistaa, ettei liigassa olla moneen vuoteen nähty näin kovia kärkinippuja.
Mitä supistamisesta pitäisi ajatella?
Sarjan supistamista nykyisestä 14 joukkueesta esimerkiksi 12 joukkueeseen on perusteltu sarjan tason nousulla, mikä on validi pointti. 12 joukkueen sarjaan nouseminen ja siellä pärjääminen olisi vaikeampaa. Myös Kailialan esiin nostama ajatus, että yksittäiset pelaajat pääsevät nykyliigaan liian helpolla, on ehdottoman totta.
Liigassa palloilee tällä hetkellä pelaajia, jotka eivät sinne taitotasonsa puolesta kuulu, muitakin kuin Classicin PR-arvoa nostattava Jarkko Nieminen. Miksi näin? Luultavasti siksi, että amatöörilajin rajoitteet tekevät pelaajien hankkimisen tietyille talousalueille äärimmäisen hankalaksi. On tultava toimeen niillä mitä on.
Eikä ”liian helppoa” pääsyä liigakentille kannata arvioida pelkästään yksittäisen pelaajan lajitaitojen näkökulmasta. Nykyliigassa palloilee edelleen useita, ainakin ulkoiselta olemukseltaan ylipainoista muistuttavaa pelaajaa, jotka näyttävät kaikkea muuta kuin uskottavilta urheilijoilta. Se mitä amatöörilajissa voi pelaajalta sitoutumisen suhteen vaatia on tietysti toinen kysymys. Pelipaidan alta erottuvalla ”keskivartalokummulla” varustetut pääsarjapelaajat eivät kuitenkaan ole hyvää mainosta lajille, ihan sama kuinka taitavista pelaajista on kyse.
Tero Tiitu ja EräViikingit ovat tarjoilleet muutamat liigan uskottavuuden kannalta epäedulliset nylkemistalkoot. Matti Raivio/AOP
Näin ollen liigan supistaminen urheilullisin perustein voisi olla enemmän kuin paikallaan. Jos liigasta pudotetaan kaksi joukkuetta, tiivistyy kilpailu pelipaikoista ja sen voi olettaa nostavan myös liigan urheilullisia vaatimuksia. Voi toki olla, että päiväkoti-ikäisestä asti lajia pelannut Z-sukupolvi poistaa nämä ongelmat myös nykymuotoisesta liigasta. Siihen vaan voi kulua vielä tovi.
Toinen nykymuotoisen liigan ongelma liittyy lajin kiinnostukseen. Helsinkiläisen M-Teamin ja Happeen välinen ottelu Pasilassa (29.10.) oli monella tapaa irvikuva koko sarjalle. Vieraiden 13–1-voittoon päättynyttä ottelua oli vaivautunut seuraamaan vain 186 katsojaa. Näin siis liiton sivujen mukaan. Ottamatta sen kummemmin kantaa M-Teamin käytäntöihin ilmoittaa katsojamäärät, on joillakin joukkueilla ollut selvää tendenssiä lisätä muutama sata katsojaa todelliseen yleisömäärään.
Lajin suuret massat kuitenkin lepäävät isoilla talousalueilla, pääkaupunkiseudulla tai Pirkanmaalla, josta tulee puolet sarjan joukkueista. Jos yli puolissa näillä alueilla pelatuissa liigapeleissä jäädään alle 500 katsojaan, on varsin aiheellista pohtia kannattaako nykyistä joukkuemäärää todella ylläpitää.
Pakan toisessa päässä ovat nousijajoukkueet LASB ja Steelers. Viime keväänä Divarin finaaleita pelannut kaksikko tarjoili heittämällä koko salibandykevään parhaan playoff-sarjan. Eikä huuma ole jäänyt pelkkiin kantahämeen paikallispeleihin. Uudessa ja yhdessä koko sarjan parhaat puitteet tarjoavassa hallissa kotipelinsä tahkoava Steelers on kerännyt lähes poikkeuksetta yli 500 katsojaa.
Kuningas Jari Litmasen magiikan alkulähteillä, Lahden suurhallissa kotipelinsä pelannut LASB on pistänyt vielä paremmaksi. Vaikka Lahti ei kuulu salibandykartan perinteisiin sydänmaihin, on liigajoukkue kiinnostanut lahtelaisyleisöä. 1000:n katsojan rajapyykki Lahdessa on puhkaistu jo kahteen otteeseen. Eikä LASBin loistokkuus rajoitu tässä suhteessa rajoitu pelkkiin yleisömääriin – suurhallissa riittää tunnelmaa, eikä liene suuri vääryys väittää LASB:n omaavan sarjan parhaan kotiyleisön.
Kabinetissa nousun saanut Steelers on myös urheilullisesti ollut hyvä lisä liigaan. Materiaalinsa puolesta hämeenlinnalaisia oli vaikea sijoittaa putoamiskahinoiden yläpuolelle, mutta loistavaa työtä tehnyt päävalmentaja Jussi Sihvonen on osoittanut salibandyn olevan edelleen holistinen peli, siinä missä muutkin pallopelit. Tärkein yksikkö on joukkue. Vaikka yksilöiden merkitystä ei sovi vähätellä, ei pelejä voiteta nimilistalla, vaan kollektiivisella tekemisellä.
Jos joidenkin joukkueiden urheilullinen menestys asettaa kysymysmerkkejä nykyisen joukkuemäärän toimivuudesta, on Steelers osoitus, siitä että vaikka pelaajamateriaali olisikin rajallinen voi joukkue pärjätä jos toimintaa johtaa osaavat henkilöt, jotka osaavat luoda toimivan rakenteen, roolittaa ja sitä kautta ulosmitata ryhmän potentiaalin.
Supistamiseen liittyvät rakenteelliset ongelmat
Eri mieltä saa toki olla, mutta ainakin allekirjoittaneen mielestä 14 joukkueen kaksinkertainen sarja on paras mahdollinen tapa pelata Salibandyliigaa. Näin siis jos jätetään urheilupuoli kokonaan pohdinnan ulkopuolelle. Amatöörilajissa 26 peliä käsittävä runkosarja on optimaalinen, ottelutahdin ja sarjapisteiden merkityksen suhteen.
Ennen kymmenisen vuotta sitten tapahtunutta laajentumista sarjaa pelattiin 12 joukkueella ja kolminkertaisena. Tämä tarkoitti 33:n pelin sarjaa. Varmasti osa nykypelaajista pelaisi mielellään seitsemän ”ylimääräistä” ottelua, mutta töissä käyville ja/tai perheellisille lisäys olisi todella haastava. Vapaa-aika on jo nykyiselläänkin kortilla, eikä supistamisesta ole loppupeleissä paljoa iloa, jos pelaajat lopettavat nuorempana ajan käytöllisten haasteiden vuoksi.
Kahdentoista joukkueen kolminkertainen sarja ei ole käytännön tasollakaan realismia. Ei ainakaan jos kautta ei pidennetä myös ajallisesti. Tulevalla kaudella sen voisi toteuttaa, mutta kahden vuoden päästä on jälleen kisavuosi. Syyskuun lopusta maaliskuun alkuun pelattavaan runkosarjaan, joka olisi kuusi viikkoa kisatauolla, olisi vaikea upottaa seitsemää lisäpeliä.
Maajoukkuehyökkääjä Miko Kailiala on avannut keskustelua liigan joukkuemäärän osalta. Kuva: Matti Raivio/AOP
Toisaalta mikään ei estä liigakauden jatkamista ajallisesti. Sarja aloitetaan kuitenkin verrattain myöhään, yleensä syyskuun toiseksi viimeisellä viikolla. Ei liene mitään esteitä sille, etteikö sarjaa voitaisi aloittaa vaikkapa syyskuun alussa ja jatkaa keväästä viikolla tai kahdella. Neljä tai viisi lisäviikkoa voisi mahdollistaa seitsemän lisäpeliä.
Sarjan kiinnostavuutta on nostettava
Tämän kaltaisessa isossa rakenteellisessa muutoksessa on hyvät ja huonot puolensa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että nykyisessä liigassa tasoerot ovat kasvaneet liian isoiksi. Henkilökohtaisesti en jaksa kiinnostua esimerkiksi Classicin ja Salban kohtaamisista. Raumalaiset ovat sympaattinen ja kovasti taisteleva ryhmä, mutta tasoero on yksinkertaisesti niin iso, ettei altavastaajalla valitettavasti ole mahdollisuuksia, ihan sama kuinka ”pöljä päivä” koiralaumalle sattuu.
Liiga-tuotteen kannalta supistaminen olisi myös hyvä ratkaisu. Isojen talousalueiden kilpailu tiivistyisi ja yleisö löytäisi kenties paremmin paikalle. Nokian KrP:n tällä kaudella syntynyt faniryhmä on hieno lisä, mutta apaattinen Rahola kaukana Tampereen keskustasta on niin kamala paikka yleisölle, ettei se vedä katsojia puoleensa. Tästä syystä yli 500-päinen kotiyleisö on harvinaista herkkua Näätälaumalle.
Olosuhdeongelmaa supistaminen ei poista, mutta esimerkiksi Pirkanmaalta tai Pääkaupunkiseudulta voisi pudottaa yhdet joukkueet pois. Näin siis liiga-tuotteen näkökulmasta. Kuten Classicin seurapomo Pasi Peltola Faneille.comin taannoisessa haastattelussa totesi, on kilpailu pelaajista, sponsorieuroista ja katsojista suhteettoman kovaa juuri näillä talousalueilla. Tämä on näkynyt karulla tavalla esimerkiksi sarjajumbo M-Teamin kotipeleissä, jossa ei olla muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta päästy edes yli 300:n katsojaan. Kooveen tai Indiansinkaan peleihin ei liikaa tunkua ole ollut.
Supistaminen olisi hyvä asia myös pelaajien näkökulmasta. Ulkomaat vetävät liigan kannalta huolestuttavan paljon suomalaisia puoleensa. Viimeisimpänä Länsinaapuri imaisi monien papereissa koko Salibandyliigan parhaana pelaajan, Classicin Nico Salon Helsingborgiin.
Myös Kailiala nosti esiin sen ikävän tosiasian, että EräViikinkien harjoituksien pelipätkät ovat kovatasoisempia kuin osa liigapeleistä. Jos Suomi todella havittelee statusta salibandymaailman ykkösmaana – kuten liiton hallituksen puheenjohtaja Ismo Haaponiemi on linjannut – täytyy kotimaisen pääsarjan olla urheilullisesti hyvä vaihtoehto lajin kotimaisille huipuille.
”mikset ite vaihda X-joukkueeseen?” Siks että haluun kehittyä yksilönä ja meijän treenit on kovempitasosia ku monet liigapelit. #salibandy
— Miko Kailiala (@mmiklu) 10. helmikuuta 2017
Vaikka rahalla on oma vaikutuksensa, täytyy suurimman osan pelaajista kaivaa motivaatio jostain muualta, kuten Peltola reilun vuoden takaisessa haastattelussa totesi. Tosiasia on myös se, ettei Salibandyliiga vedä ulkomaalaisia puoleensa, eikä ole koskaan vetänyt. Sveitsiläisiä, ruotsalaisia tai tšekkejä ei tämän kauden Salibandyliigassa ole yhtäkään. Esimerkiksi Suomen MM-kultaa voittaneen joukkueen pelaajista viisi pelaa Ruotsin Superliigassa.
Kotimaisten huippujen valuessa ulkomaille täytyy liigan herätä. Ulkomailla pelaaminen on toki omanlaisensa seikkailu ja hyvä elämänkokemus, mutta Salibandyliigan voi väittää epäonnistuneen jos maajoukkuepelaajat karkaavat ulkomaille urheilullisin perustein. Tästäkin syystä supistamista ja sitä kautta urheilullisen tason nostamista kannattaisi vakavasti harkita.
Eikä supistamista kannata puntaroida pelkästään liigan näkökulmasta. Se palvelisi eittämättä myös seuraavaa sarjatasoa, Divaria. Tällä hetkellä Divarista löytyy tasan yksi joukkue, jonka voisi edes ajatella pärjäävän liigassa, kuopiolainen SB Welhot. Erä Akatemia toki on pelannut hienon kauden, mutta on saanut isoa vetoapua emoseura EräViikinkien kanssa voimassa olevasta farmisopimuksesta.
Liigan supistaminen ei siis nostaisi pelkästään liigan tasoa, vaan myös Divarin laadukkuus nousisi. Rohkenen väittää, että kovatasoisempi Divari tuottaisi myös valmiimpia liigajoukkueita.
Arvio: 12 joukkuetta, kaksi lohkoa ja 27 peliä
Miten supistaminen sitten toteutettaisiin? Kymmenen joukkueen sarja on mielestäni pystyyn kuollut idea, koska pudotuspeleihin pääsisi 80 %sarjan joukkueista, mikä taas söisi runkosarjan panoksia ja sitä kautta pelien tasoa. Toki on olemassa idea ”säälipleijareista”, mutta suoraan välieriin pääsevä kärkikaksikko saisi suhteettoman ison edun rasitusten suhteen. Pääsarjasta pitäisi siis pudottaa kaksi joukkuetta niin että sarjasta tulisi 12 joukkueen liiga.
Käytännössä tämän voisi toteuttaa niin, että tuleva kausi pelattaisiin vielä neljällätoista joukkueella, mutta kaudella 2018-19 kaksi joukkuetta putoaisi suoraan ja sarjassa 12. sijoittunut pelaisi liigakarsinnat Divarin voittajaa vastaan.
Liigan taas voisi jakaa kahteen kuuden joukkueen lohkoon. Jaon voisi tehdä maantieteellisesti tai edelliskauden menestyksen perusteella: mestari, nelonen, vitonen, kahdeksas, yhdeksäs ja nousija muodostaisivat yhden lohkon ja loput toisen lohkon. Oman lohkon joukkueita vastaan pelattaisiin kolme kertaa, toisen lohkon joukkueita vastaan kahdesti. Näin ollen ottelumäärä kasvaisi vain yhdellä pelillä ja runkosarjassa pelattaisiin 27 ottelua.
Idea ei missään nimessä ole ongelmaton. Puolet joukkueista saisi 14 kotipeliä ja toinen puoli 13. Lohkokierroksella esimerkiksi OLS varmasti kohtaisi Kooveen mieluummin kotonaan ja Classicin vieraissa kuin päinvastoin. Nähdäkseni pieni epäharmonia otteluohjelmassa on kuitenkin pienempi paha kuin isojen tasoerojen solidaarinen liiga.
Tällä formaatilla liigasta tulisi varmasti kovatasoisempi, tasaisempi ja sitä kautta myös yleisö voisi löytää paremmin lehtereille, kun ”läpsyttelypelejä” saataisiin vähemmäksi. Vaikka salibandy on edelleen vahvasti amatööriurheilua, on Salibandyliiga tuote siinä missä Veikkausliiga tai SM-liigakin ja siitä tuotteesta pitäisi tehdä mielenkiintoisempi lajin kokonaisvaltaisen kehittymisen takia.
Yksi lääke siihen olisi kovatasoisempi Salibandyliiga ja sen takia sarjaa pitäisi myös allekirjoittaneen mielestä supistaa.
Kansikuva: Matti Raivio / All Over Press