BUJAAH! KAUSI AVATTU IRANISSA!

Terve kaikki rakkaat lukijat!

Iranissa tapahtuu taas sitä vauhtia, että olo on kuin Kanada –maljalla HIFK:n mestaruusjuhlissa.

Tämänkertainen päivitykseni koskee jälleen mielenkiintoisia tilanteita, kokemuksia ja pohdintoja elämästä ja lentopallosta. Olen miettinyt paljon tekstieni pituutta ja olen päättänyt, että en tee asialle mitään. Tiivistäköön kuka tiivistää, minä en tiivistä ainakaan.

Voin kuitenkin sen verran palvella lukijoita, että kerron tämän blogin yhtäjaksoisen lukemiskokemuksen kestävän seuraavan aikamääreen ajan eri henkilöillä:

-Vanhemmat, pyytäkää puolisoanne hoitamaan tänä iltana lasten nukkumaanmenopuuhat – kun lapset nukkuvat, blogi on luettu.

-Duunarit, omistakaa yksi kahvitauko tälle. Suosittelen jopa Pomada –munkkia espresson kyytipojaksi ja isoa lukurauhaa.

-Johtajat, delegoikaa golf-matkanne suunnittelu etelänlämpöön tällä kertaa Petri Tammiselle, niin saatte keskittyä huoletta lukemiseen.

-Lentopalloilijat, blogin lukemiseen menevä aika on keskimääräinen mestaruusliigajoukkueen taktiikkapalaverin kesto. Suosittelen silti lukemaan kotona. En ota vastuuta yhdestäkään vihaisesta puhelinsoitosta Olli Kuoksalta, Tommi Tiilikaiselta, Lauri Hakalalta, Jussi Heinolta, Ville Kakolta tai muultakaan valmentajalta sen takia, ettei torjuntataktiikasta ole hajuakaan.

-Opettajat, tämän lukukokemuksen aikana menettäisit päivän pisimmän välitunnin aikana opettajanhuoneessa noin kolme keskimääräistä huonompaa puujalkavitsiä sekä vähintään kaksi hyvää lohkaisua tulevista pikkujouluista. Mieti siis tarkkaan kannattaisiko mieluummin antaa tämän blogin nauhoittaminen puheeksi tehtäväksi jollekin oppilaalle ja kuunnella tämä illalla lenkkeilyn aikana älypuhelimesi kuulokkeista. Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että työn voi helposti naamioida ”tulevaan mediakurssiin kuuluvaksi.”

-Lapset, menkää ulos leikkimään, sulkekaa Playstation ja jos jotain haluatte välttämättä lukea – lukekaa koulukirjoja tai Wikisitaatteja.

-Ystäväni Jussi Uusitalo, älä lue tätä töissä, vaan keskity teurastamaan sikoja. Jos yksikin jää kitumaan, muista, että eläinlääkäri ei silittele päätäsi.

Aloitetaan tällä kertaa epätyypillisesti terävästi asialla.

Iranissa kaikenlaista voi ostaa, vaikka lentopallojoukkueen. Superliigassa pelaakin valtioavusteisten joukkueiden lisäksi myös yksityisiä joukkueita, jotka saattavat elää esimerkiksi vain vuoden, ostetulla liigapaikalla ja pelaajilla. Toinen Gonbadin joukkueista on juuri tällainen. Ei tarvitse montaa kertaa miettiä mitä olen mieltä tällaisesta toiminnasta. High context –kulttuuri loistaa poissaolollaan – perinteet, fanit, tarina ja juuret puuttuvat. Olen ikuisesti onnellinen lähes kymmenvuotisesta periodistani loimaalaisessa mieslentopalloilussa (10v. siis omalla kohdallani – kanssapelaajien, valmentajien ja taustahenkilöiden osalta puhutaan vielä paljon pidemmästä ajanjaksosta), joka huipentui liiganousuun oman kylän pelaajilla ja ensimmäisiin tunnusteleviin mestaruusliigavuosiin. Tämän tarinan päälle on ollut hyvä rakentaa ja uskon, että Loimaalla, Kokkolassa, Sastamalassa, Kuopiossa, Oulussa tai millä tahansa muulla paikkakunnalla Suomessa voidaan nähdä vielä jopa tämän vuosikymmenen aikana esimerkiksi CEV Volleyball Champions League -sarjaa pelaava miesjoukkue. Siihen tarvitaan idea, uskoa, johtajuutta ja positiivista henkeä. Eikä tämä ole kilpajuoksu siitä, kuka ehtii ensiksi maaliin. Tätä on katsottava pitkällä tähtäimellä, johon kuuluvat mestaruusliigan urheilullisen tason nousemisen jatkuminen, resurssien kasvattaminen ja kansainvälistyminen. Salossa on naisten puolella jo tehty mielenkiintoisia asioita. Valepa, Loimu, Hurrikaani ja Tiikerit ovat tällä kaudella europeleissä jo huomanneet, että menestyminen muita eurooppalaisia joukkueita vastaan on täysin realistista pienemmistä budjeteista huolimatta.

Pelisysteemi on täällä melko pelkistetty: Iranin superliiga on jaettu kahteen 7 joukkueen lohkoon. Lohkon sisällä pelataan kaksinkertainen runkosarja eli 12 ottelua. Tämän jälkeen neljä parasta joukkuetta menevät play offs – peleihin, jossa pelataan päätyyn asti paras kolmesta –systeemillä. Ensimmäinen kierros pelataan tyyliin ”ykkönen toisen lohkon nelosta vastaan” jne. Lohkojen kaksi viimeistä putoaa suoraan ja 1-sarjan kaksi parasta nousee suoraan.

Ottamatta kantaa siihen, mikä sarjamuoto on paras (puhumattakaan kunkin maan erityispiirteistä), on systeemi Iranissa tuonut mukanaan seuraavia seurauksia: otteluiden vähyys johtaa panosten kasvamiseen ja mielenkiinnon lisäämiseen. Jokainen ottelu on merkitykseltään valtava. Niihin valmistaudutaan samalla mentaliteetilla kuin pudotuspeliotteluun ja myös yleisö tunnistaa näiden hetkien ainutlaatuisuuden. Meidän ensimmäisessä vierasottelussa oli ns. mökki täynnä ja tunnelma kuin vallankumous barrikaadeilla uuden lipun noustessa ensimmäistä kertaa (tähän mielikuvaan on varmasti kaikkien helppo samaistua =) ).

Keskustelimme juuri brasilialaispelaajamme kanssa tästä pelisysteemistä ja sen tuomasta mielenkiinnosta. Suomessa ja Brasiliassa on toisin. Näissä maissa pelataan (päätyyn asti menevät, kv.pelejä pelaavat joukkueet) kauden aikana noin 50 ottelua, eli reilusti yli puolet enemmän kuin esim. Iranissa. Pelaajan kannalta tahti tarkoittaa noin 2-3 peliä per viikko, Iranissa vähemmän kuin 1 peli per viikko. Tapahtuma on täällä valtava, mutta sitä se on myös kuulemma Brasiliassa – siihen on syynä se, että Brasiliassa otteluihin on vapaa pääsy. Kaikki tulot tulevat sponsoreilta.

Ennen kuin monet ehtivät mestaamaan Suomen lentopallorunkosarjaottelut maan rakoon, muistettakoon, että Brasiliassa ja Iranissa lentopallo on jalkapallon ohella maan suosikkilaji. Tämä näkyy myös kulttuurissa. Suomessakin on jo nähty tällä kaudella runkosarjassa ilahduttavasti muutama tuhannen katsojan rajan ylitys. Kun kulttuuri nousee ja systeemi löytää oikean polkunsa, nykyinen tai joku muu, voitaneen Suomessakin arkipäivän mestaruusliigaottelussa nähdä sellainen kulttuurikokemus, jossa kyyneleet virtaavat ja mellakat syttyvät. Ottelutapahtumassa näin täällä sellaisen draaman kaaren, että olisi naurettavaa kysyä paikalliselta ”olitko pelissä”, sillä ainut mikä heillä on mielessään, on: ”mahdunko halliin sisään?”

Ensimmäiseen otteluun meno oli tunnelmaltaan kuin sotaan lähtö. Viimeisinä sanoinaan bussissa ennen astumista ulos, valmentaja otti minua kädestä kiinni ja katsoi maailman pysähtyessä silmiini ”Kasper, be careful”. Sitten lähdimme tiukassa jonossa hallin ympärillä olevan ihmismassan läpi huumaavassa vihellyskonsertissa.

Brasilialaisesta lentopalloilusta mainittakoon laji-ihmisille anekdoottina, että passarilegenda Ricardo pelaa edelleen toimiessaan samaan aikaan seuran omistajana ja presidenttinä. Tämä on mielenkiintoinen combo, vai mitä Sami Kapanen?

Otetaan välipalaksi tähän hieman muuta kuin lentopallo puolta Iranista. Täällä oli Ashura niminen uskonnollinen juhlapyhä, joka on käsittääkseni murheen ja urheuden juhla, sillä siinä kunnioitetaan Imam Husseinia, joka kuoli taistellessaan oman käsityksensä puolesta. Sen käsityksen, joka Shii´oja yhdistää. Tämä mustiin pukeutumisen ja kovien äänten juhla erilaisine menoineen kesti päiviä. Olin Gonbadin lähistöllä Azad Shahrin kaupungin pääjuhlassa – jos sitä jotenkin yrittäisi kuvailla, niin jonkinlainen monituhatpäisen katumielenosoituksen ja mellakan risteytys. Meno oli luterilaisen suomalaismiehen näkökulmasta villihköä. Juhlassa sydämeni hakkasi vimmatusti ja adrenaliinitasot laskivat vasta iltaa myöden.

Ihmisten kiihkoilusta vaikuttuneena investoin kolme tuntia elämästäni Lähi-Idän historiaan noin viimeisten kolmen vuosikymmenen ajalta. Tunteeni vaihtelivat tuona aikana kauhistuksesta, ihmetyksiin ja ymmärryksestä täydelliseen hengityksen salpautumiseen. Lukekaa esimerkiksi Wikipedia -artikkeli Iranin ja Irakin sodasta. En voi tuomita, en voi kommentoida enkä pysty edes analysoimaan. Voin vain todeta, että yksikään elokuvakäsikirjoittaja ei pystyisi milloinkaan ideoimaan sellaisia tapahtumia, joita todellisuudessa on tapahtunut ja tapahtuu. Elämä on ihmeellistä, iloineen ja suruineen.

Otin myös Iranin tiedotusvälineet seurantaan. On mielenkiintoista nähdä miten asiat esiintyvät erilaisessa valossa uudesta näkökulmasta. Olen riippumaton tarkkailija, hyvässä positiossa. Arjessa politiikka ei tietenkään näy. Mene kysymään Jypin kolmoskentän laiturilta Hippoksen pukukopissa aamujäiden jälkeen mitä mieltä hän on Sixten Korkmannin viimeaikaisista korkonäkemyksistä. Vastaus: ”Joo varmaa sixteri on hyvä lauantaina pelin jälkeen ja Bra:ssa voidaan korottaa vielä terävillä.” Mene kysymään joukkueemme Javaherin kakkosliberolta pelin jälkeen, mikä on näkemyksesi Kaspianmeren kaasuvarojen tulevaisuudesta. Vastaus: ”Joo kyl me voidaa mennä uimaan ja kyllä siellä porealtaassa varmaan kaasua on.” Se mikä oli todistettava.

Laitetaan taas päätä pyörälle palaten lentopalloon. Joukkueemme on ollut rakenteen osalta myrskyn silmässä. Ensimmäisessä blogissani kerroin, kuinka joukkueen ensimmäinen hakkuri sai potkut. Sitten tilalle tuli uusi hakkuri, hänkin Brasiliasta, mutta huomattiin pian, ettei tätä tatuoitua, 205cm:ä pitkää ja 123kg:a painavaa ihmiskasaa, Ricardoa, voi laittaa vielä lähellekään lentopallokenttää. Taidot ja pelikäsitys hänellä on, mutta myös 4 kk tauko lajiharjoittelusta. Tämän huomattuaan seura- ja valmennusjohto päätti pitää pikakokouksen, jonka jälkeen yhdessä tuumin sovittiin, että painetaan paniikki-nappi syvään ja pidetään se siellä.

Tämä johti seuraaviin toiminpiteisiin: annetaan varmuuden vuoksi isoa painetta tälle brasilialaiselle sparta-taistelijalle vaatimalla siltä tuloksia viikossa, juoksutetaan/hyppyytetään se näännyksiin, jotta ”tämä läski kuntoutuu”. Hienoa! Sitten varoiksi on haettava uusi pelaaja. Uusi hakkuri löytyi Iranin omasta pelaajareservistä, kun ulkomailla viime kaudet pelannut entinen Iranin maajoukkuepelaaja ilmestyi harjoituksiin epämääräiselle testiajalle. Sitten keksittiin, että eihän Brasilialaisella pelaajalla ole allekirjoitettua sopimusta, on vain agentin ja pelaajan väliset sähköpostit ja nehän eivät paljoa paina – ”voimme päästä siis hänestä vielä eroon”. Asetetaan siis voimassa oleva sopimus kyseenalaiseksi, sehän on hyvä motivointikeinokin. Neuvottelut kuitenkin käytiin virallisen sopimuksen vahvistamiseksi, mutta sitä ei vain seuran presidentti allekirjoittanut. ”Katsotaan sitten vaikka joskus treenien jälkeen.” Seuraavat harjoitukset olivat mielenkiintoisia, todellista play off –henkeä kuusikkotreeneissä. Harjoitteissa oli siis mukana kolme hakkuria, oma iranilainen kakkoshakkurimme ja ”testillä” olevat kaksi ykköshakkurivaihtoehtoa. Molemmilla oli panoksena työpaikka. Sitten lyötiin palloa.

Viime blogissa esittelemäni yleispelaaja Samad sai yhdessä treenissä kolme kertaa pallon laurikermismäisesti päähän – kovaa. Kolmannen kerran jälkeen nähtiin jo Lekin peleistä tuttu spontaani halaushetki, kun Ricardo meni lohduttamaan päätään pitelevää kyykistynyttä Samadia. Kaikilla oli sen verran hauskaa, että jopa kivikasvoiselta päävalmentajalta pääsi hymynkare lipsahtamaan. Se otettaneen takaisin pienellä juoksuintervallilla myöhemmin.

Ricardo, 33-vuotias Brasilian superliiga hakkuri, on malliesimerkki siitä, miten suhtautuminen elämään voi pelastaa tukalastakin paikasta. Hän oli juuri vetänyt yhdet testiviikon treenit aivan vihkoon, jalat olivat edelleen Jet Lag –hautomossa ja pallotatsi muistutti Shefki Kuqin louhikkoa. Treenien jälkeen hän jäi istumaan areenan takaseinää vasten katse kaukaisuuteen suunnattuna. Hänelle oli kerrottu, että hän ei tule testille, vaan sopimus on valmiiksi tehty. Hänelle ei kerrottu, että häneltä odotetaan ihmetekoja viikon päästä ensimmäisessä ottelussa, vaikka hän oli nimenomaan painottanut ennen suostumistaan, ettei ole treenannut lentopalloa kuukausiin. Hänellä oli paljon syitä olla vihainen, pettynyt ja kaikkea muuta. Sen sijaan hän hymyili leveästi. ”Kasper, you know….I think I´m going home…They don´t want me… But that´s all right. God knows what is good for me. Thanks for being my friend!”

Tuohon hetkeen tiivistyi paljon Ricardon elämänkokemuksen tuomaa syvyyttä. Avataan vähän miehen tarinaa niin pääsette jyvälle. Hän oli ikävuodet 16-19 Brasilian juniorimaajoukkueessa tähtenä valmiina taivaalle. Kuka tahansa haluaa hakkurin joka on pitkä, ulottuva, taitava ja henkisesti vahva – ja ennen kaikkea kaikki lentopallotaidot hallitseva monipuolinen pelaaja.

Hän kertoi minulle, että on elämässään oppinut yhden asian: ”Everything here…is `YES´ or ´NO`. Nothing between.” Sillä kerralla, 19-vuotiaana, kolme vuotta lentopallolle ammattimaisesti päivittäin uhranneena, hän vastasi ”NO, I want my life, not only volleyball”. Hän alkoi soittaa raskasta metallia kitaristina bändissä, veti kaikkea saatavilla olevia aineita, ei enää erottanut päivää yöstä ja sai vuosikausia kestäneen sekoilun aikana lempinimen ”Grazy devil”, joka on kuvana edelleen tatuoituna hänen oikeaan pohkeeseensa.

Putken katkaisi vasta vanha ystävä, tuttu lentopallovalmentaja, joka osasi käyttää miehen omaa mentaliteettia hyödykseen: ”Tällä menolla kuolet, joten valitse, muutatko kurssia, `Yes´ or `No´.” Vapina ja vieroitusoireet kestivät 2-3 kk, mutta hän oli luonteeltaan riittävän vahva, olihan hän vastannut ´kyllä´, ja tarkoittanut sitä. Hän palasi 24-vuotiaana takaisin lentopallon pariin, löysi elämänsä rakkauden, nykyisen vaimonsa ja tuli uskoon.

Tämän jälkeen hän on pelannut ammatikseen puolet vuodesta, ja off-seasonin ajan ajanut rekkaa. ”Mättöhevi” on pysynyt musiikkimakuna, mutta lisämausteeksi on tullut kitarointi lähi-kirkon gospel –menoissa. Hän jatkoi ´kyllä tai ei´ –linjaansa siviilielämässään ja avioitui jo 12 kk päästä suostuen tyttöystävänsä kosintaan (!), jota seurasi tyttären syntymä seuraavana vuonna. Hänellä on elämä hallussaan, uskomaton perhe ja hienoja ystäviä. Yksi lentopallosopimus ei paljoa paina hänen vaakakupissaan (vaikka vaaka näyttääkin kovia lukemia, toimiko puujalka?!), joten tämä saattoi antaa perspektiiviä hänen käytökselleen täällä Iranissa. Hän otti rennosti, vaikka ns. pää oli pölkyllä työpaikan suhteen.

Kävi sitten niin, että presidentti, valmennusjohto ja seuran päämiehet seurasivat viikon ajan herkeämättä jokaista harjoitusta toivoen ihmettä. Reaktiot olivat lähinnä puhaltelua ja pään pyörittelyä. Muutamat pelaajat sanoivat: ”jos toi sainataan meille, kaikki nauravat.” Ricardo ei viikon aikana väläyttänyt kertaakaan eikä voinutkaan, sillä kuka ehtisi 10 päivässä huippukuntoon? Hän pystyi lähes tuntemaan kuinka hänen selkäänsä lensi tikari jos toinenkin. Kahta päivää ennen ensimmäistä peliä, näytti varmalta, että Ricardo lähtee maasta, olimme siitä hänen kanssaan jo puhuneet. Hän oli kiitollinen ajastaan täällä, koska ainakin oli saanut yhden ystävän, minut. Meillä synkkaa hyvin kentän ulkopuolella kämppiksinä ja kentällä hän on nopeaan takapassiin tottuneena loistava linkki pelityyliini.

Kun yliopistolentopallovalmentaja Jim McLaughlinilta kysyttiin kauden avauspressissä mielipidettä mahdollisuudesta saada kevään lopputurnaus omaan kotikaupunkiin, hän vastasi ”I don´t know, but today´s training is huge.” Tämä sivujuonne kertonee siitä, että yksittäinen harjoitus on äärettömän tärkeä. Niin oli myös Ricardon tapauksessa.

Ricardo oli jo periaatteessa hyllytetty, sillä hän ei enää päässyt edes kentälle harjoituksissa, jotka pidettiin kahta päivää ennen peliä. Harjoituksen lopussa pelasimme kuitenkin vielä kolme erää lentopalloa ja siihen hänet päästettiin vielä mukaan, sparraamaan muita. Ajattelin, että vaikka mies lähteekin, niin annetaan nyt muutama passi edes kaverille, ja heitinkin laakapalloja taaksepäin melkoisin nipun. Ei se kauniilta näyttänyt, jalat lähes pesästä, mutta kaikki pallot kuolivat ja voitettiin erä 25-23. Vaihdettiin passaria. Minun puoleni voitti toisenkin, pelasin nyt Ahmadin kanssa. Kolmanteen menin taas Ricardon puolelle ja se oli jo selvempi voitto, koko treeni minulle 3-0 ja Ricardo otti onnistumisensa vastaan kuin Tom Hanks Wilson –pallon autiolla saarella, hukkuva löysi oljenkorren. En ole monesti ottanut vastaan niin aitoa kiitollisuutta, kun Ricardo tuli harjoitusten jälkeen kiittämään passeista. Hänet oli pelastettu. Todellisuudessa hän pelasti itse itsensä. Mitä voikaan yksissä treeneissä tapahtua.

Seurajohto teki tämän jälkeen ratkaisun: iranilaisen hakkurin, Ahmadin, kanssa tehtiin ottelukohtainen sopimus ja Ricardo saisi aikaa kuntoutua, hän seuraisi ensimmäisen ottelun katsomosta. Ricardo solmi virallisen sopimuksen seuran kanssa vielä ennen ottelua ja tuli halaamaan minua. Hän jää Iraniin. Hän painaa nyt 120kg ja veti tätä kirjoittaessa tänään tiistaina ensimmäiset treenit, jossa hän oli oikeasti jo kova. ”I feel good” ja leveä hymy naamalla. Case closed.

Itselläni oli muuten hauska tilanne eräässä viikon treenissä, kun presidentti pyysi valmentajalta lupaa kesken kuusikkotreenin saada lainata minua minuutiksi. Kuuntelin kapteenin kääntämänä hetken selitystä ja sen jälkeen piti allekirjoittaa shekki. Mutkien jälkeen näin sain ensimmäisen palkkani. Kiitos Harrille avusta!

Lentopalloilullisesti olen oppinut täällä keskipelin variaatioita, laitapassien nopeutta, torjunnan lähtöasentoja ja käsitekniikkaa, puolustusasennossa jalkaterien avaamista hieman ulospäin lantion avaamiseksi, joka helpottaa sivulta puolustamista kahdella kädellä sekä syötön koventamista, kohdistamista ja syöttötaktiikkaa. Lisäksi olen todistanut jotain käsittämätöntä, joka menee sarakkeeseen lajikulttuuri hullussa lentopallomaassa. Kertomuksen nimi on Mashhad.

Mashhad on pinta-alaltaan aivan järisyttävän kokoinen alue, jonka väkiluku on arvioiden mukaan noin 8 miljoonan tienoilla, peruskaupunki siis. Joku on joskus keksinyt, että laitetaan sinne lentopallojoukkue. Fanit ovat keksineet tulla paikalle ja loppu on historiaa. Mashhad on huipulla. He ostivat tänä vuonna rekkalastillisen Iranin maajoukkueen parhaita pelaajia ja Espanjan maajoukkuerotan siihen vielä kylkeen. He ovat mestarisuosikkeja. Ja he olivat meitä vastassa ensimmäisessä ottelussamme sunnuntaina, Mashhadissa. Paikasta ei sanottu mitään muuta kuin ”full”.   And hell yeah it was!

Menimme puolitoista vuorokautta ennen matsia paikalle, vedimme treenit edellisenä päivänä pelipaikalla ja sunnuntaina oli aika rock ´n rollille. Saavuimme ottelupaikan pihaan 1,5h ennen matsin alkua ja paikka oli kuin Kuninkaan paluu -elokuvan maailman ensi-ilta Lontoossa. Jengi parveili hallin ympärillä – halli oli siis ääriään myöten täynnä tässä vaiheessa, ulkona olevat eivät olleet mahtuneet sisälle – ja menimme kulkueessa läpi ihmisviidakon halliin. Kuten kaikissa hyvissä teatteriesityksissä, myös tässä käsikirjoitus oli tehty taitavasti. Sisäänkäynti oli rakennettu niin, että meidän oli käveltävä peliareenan läpi pukukoppiin. Tämä kelpasi kotikaupungin faneille. Vihellyskonsertti oli järjetön ja laulut pauhasivat kuin Dortmundin päätykatsomossa. Harvemmin sitä tulee yhtämittaisia kylmiä väreitä kahta minuuttia putkeen. Se oli todella nättiä. En tiedä paljon väkeä oli hallissa, enempää ei olisi mahtunut yhtään. Halli ei ollut mitään isoimpia, mutta joitain tuhansia siellä oli, en osaa arvioida tarkkaan, kun porukka oli niin tiiviisti. Yleisö oli eristetty uloimman rivin edestä kaltereilla peliareenasta ympäri kentän. Aseistetut poliisit olivat 5 metrin välein.

Kaikki oli tarkkaan määritettyä, peliasut laitettiin täyteen tikkiin pukuhuoneesta lähdettäessä, lämmittelypaitoja tai verkkareita ei ollut kellään, kaikki yhtenäisesti. Tämän jälkeen seremoniamestarin merkistä marssimme jonossa keskelle kenttää ja muodostettiin rivi. Tervehdittiin yleisöä muutamalla kädenheilautuksella molempiin suuntiin. 20% yleisön edustajista antoi arvoa, taputti ja tervehti, 80% huusi raivoissaan kuin viholliskansalle. Tämän jälkeen mentiin omaan ryhmään ja pysyttiin tiiviinä. Yhdessä aloitettiin alkulämmittely ja tehtiin se ohjatusti. Ennen palloihin koskemista mentiin takarajalle riviin ja odotettiin noin 5 minuuttia tuomarin vihellystä, jolloin juoksimme verkolle kättelemään vastustajat. Siitä pallolämpö ja peruskuviot ennen ottelua. Ainoa mikä erosi ”normaalista” oli hirvittävä melu kannattajien lauluista, huudoista ja taputuksista. Ottelussa itsessään eniten uutta oli se, että tuomarin pilliä ei kuulunut, vaan syöttöä varten piti seurata käsimerkkejä. Ensimmäinen syöttö menikin vähän hätäisesti, kun en tajunnut että lupa oli jo annettu ja 8 sek virheen välttääkseni syötin pallon vain nopeasti toiselle puolelle.

Sinänsä tapahtuma yleisön reaktioiden puolesta meni enemmän tai vähemmän ohi, sillä kuten aina haluan, olin pelin sisällä. Seuraava rotaatio, seuraava pallo, mitkä vahvuudet, heikkoudet, mitä otettava huomioon jne. Pää raksuttaa näitä pallojen välissä koko ajan. Toki kentällä ajattelu sumentuu jonkun verran ja sitä vain pelaa. Se onkin parasta.

Olin treenannut pitkin viikkoa enemmän Ricardon puolella, ja kun valmennusjohto päätti lähteä iranilaisella hakkurilla otteluun, oli luonnollista, että Human aloitti passaamaan, koska oli treenannut Ahmadin kanssa. Tein kahdessa ensimmäisessä erässä tuplavaihdot Eshanin kanssa, joka oli se yleispelaaja jonka kerroin olevan paras pipe-pelaajamme. Hävisimme kaksi ensimmäistä erää tiukasti hyvän taistelun jälkeen. Setit menivät hyvin, saimme pisteitä tehtyä takakenttäkierroksellani, toisessa erässä pääsimme jopa 24-21 asemasta pisteen päähän, mutta hävisimme erän 25-23. Sainkin pelata kolmannen lähes kokonaan, mutta siinä vastustaja hieman vapautui ja lähti puolen välin jälkeen syöttörummulla karkuun. Ottelu oli ohi 3-0 ja tulikaste Iranin tasosta koettu karvaan realistisesti. En kuitenkaan mitenkään voinut olla huonolla tuulella, sillä olin juuri kokenut kentällä tunnelmaltaan parhaimman ottelun urani aikana. Matsi oli molemmilta puolin verkkoa todella hermostunutta ja kotijoukkueen supertähdetkin tunsivat silmin nähden valtavat paineet raivoisan kotiyleisön edessä. Harmittaa kahden ensimmäisen erän menetys, olimme ensimmäisessä kontrollissa pitkään ja toisessa pääsimme hyökkäämään 24-24 tilanteeseen pääsystä, mutta vastustajan libero otti kakkospaikan lyönnistä rajapuolustuksen.

Oli mielenkiintoista passata maailman huipputorjujia Gholamia ja Tashakoria vastaan. He olivat todella kurinalaisia, pysyivät keskellä kenttää ja juoksivat pallon perässä todella nopeasti. Muutaman kerran he siirtyivät ykköstemmon eteen lukemaan ja reagoivat siitä sekä pari kertaa muistan, jolloin he tukkivat lyhyen matkan pelin ja jättivät pitkän siipaleen yksin laiturille. Sinänsä mitään ihmeellistä ei tarvittu, pelasin ykköstempoa rohkeasti ja se meni läpi. Ehkä yksittäinen tähtihetkeni osui kolmannen erän alkuun, kun p3 rotaation pitkä kaato läheltä 2-paikan sivurajaa mäjähti mukavasti kenttään, vaikka passi lähti 2 m irti verkosta. Sain kehuja myös yhden Mahlavin peipin puolustamisesta, jonka haistoin hyvin. Mahlavi, Iranin maajoukkueen kakkospassari, pelasi huonosti. He saivat paljon ilmaisia side outteja heikkojen passien jälkeen (passit olivat nopeita, vajaita ja matalia), kun palloja tuli torjunnassa käsiemme välistä, eturessuun tai heikon puolustamisen jälkeen saivat pisteen helposti. Mahlavilla oli ongelmia myös ykköstemmon kanssa, hän passasi sitä kosketukseltaan muutenkin aivan pään päältä, ellei jopa takaa. Jonkinlaisista epäluottamuksesta omaan passiinsa hänellä kertonee siitä, että hän passasi suurimman osan (eikä nosto todellakaan ollut aina pakotetun pinnassa) ykköstemmoista mielummin yhdellä kädellä kuin kahdella. Tiedän, kuulostaa todella omituiselta, mutta paremmin pallo oli kohdalla yhden käden passin jälkeen. Se oli omituista touhua. Maajoukkueen tilastomies huomio tähän, kun Suomi pelaa Irania vastaan seuraavalla kerralla. =) Suurimman vaikutuksen teki Gholami, joka on kuin paranneltu versio Joao Josesta, mutta vähän Mikko Innaa heikompi, kova pelimies siis. Muutenkin lentopalloilijoilla täällä Iranissa on aivan järkyttävät jalat, sovin hyvin siis joukkoon.

Koko ottelun ajan yleisö lauloi ja huusi ja mellakoi. He heittelivät koko ajan siemeniä, paperia ja pieniä murusia jotain pientä muovia pelaajien päälle vaihtokulmauksessa ja penkillä. Kalterit ja tungos estivät pidemmät kaaret, ettei kentälle asti hirveästi päässyt. Se oli sirkusta se. Pelin jälkeen tv-kuvaaja (Iranin channel 3: lta tuli peli) tuli pyytämään englannin kieliseen haastattelun ja vedinkin sen samalla tyrmistyksellä millä kaikki muukin tuona iltana tuli eteeni. Kysymykset olivat jopa Kummeli tasoisia: 1) “How many years in Iran, what about game, In Iran how you feel, comment, what is level in Iran volleyball what you like Iran national team ja Iran people?” *Mikki mulle…*      -Ööö…… Siitä se lähti rakentumaan. Kysymyksiä ei varmaan ollut näin paljon, mutta tuolta se kuulosti. Ja jos mahdollista, toinen kysymys oli vielä ensimmäistäkin timanttisempi: 2) What is your salary?    *Mikrofoni suun eteen…*  -Jahas…. 😀

Kotisivujemme otteluraportissa pari kuvaa matsista… http://www.javaherico.com/modules/news/article.php?storyid=321

No niin, siitä sitten vaan kausi tuli avattua. Olipahan seikkailu jo sinällään tuo yksi päivä. Paluumatkalla poikkesimme paikalliseen katukauppaan, jossa oli ”vähän snackkia” tarjolla. Täältä ne katsojat varmaan hakivat siemenet.

Keskiviikkona on vuorossa kotiavaus, jossa on kerrottu olevan ”puolet parempi meininki, kun Mashhadissa, koska väkeä mahtuu tuplasti enemmän”-Seeelvä. Mielenkiinnolla odotetaan. Kotihallimme toki on suurempi kuin areena Mashhadissa… On muuten vähän perkeleen hienoa pelata ja elää täällä. Tämä on lentopalloilijan taivas.

-K