Ensimmäinen viikko takana Iranissa!

Salaam!

“Happiness is true only shared” kaiversi puuhun mies, joka oli asunut vuosia erakoituneena metsässä, viimeisenä tekonaan ennen kuin kuoli. Ehkä tämä vaihe elämässä on siis siistimpi, jos jaan sen muiden kanssa, täältä siis pesee.

Olen myös saanut paljon pyyntöjä ja kehoituksia blogin kirjoittamiseen, osalta jopa painostusta: ”se on suoranainen kansallisvelvollisuus”. Kiitos pyynnöistä ja potkimisesta!

Blogia kirjoittaessani mietin kuitenkin vain sitä, että teen siitä sellaisen, jota itseäni kiinnostaisi lukea. Olette armoillani. En tee tätä lainkaan tai teen kunnolla, tästä tullee siis giganttinen. Kiitos myös jos jaksatte seurata, kommentoikaa ja antakaa tipsejä mistä kaikesta haluatte kuulla.

Vedän aika laajalla pensselillä omilla fiiliksillä, olen muutakin kuin urheilijakone. Blogissa on varmaan jokaiselle jotakin, napsikaa itsellenne sopivat palat, alkupuoli yleistä lätinää, lentopalloa enemmän lopussa, itse kuitenkin lukisin kokonaan. 😉

Pamautin maahan melkoisen takaoven kautta, viikon valmisteltu diili ratkesi klo 13 eräänä iltapäivänä ja klo 18.25 lähti lento. Väittävät iranilaisten jättävän asioita viime hetkeen, mutta päässäni pyöri ainoastaan: miten kulutan pakkaamisen ja kentälle menon ylijäävän tunnin?

Olin myös turhaan huolissani maahan pääsemisestä (matkatavaroinani olivat passi ja lentolippu, reenikamat, teknologiaa, muutama vaatekerta ja kasa kirjoja – ei siis viisumia), kun agentti vastasi Helsingin Iranin suurlähetystöstä kuulemaani väitteeseen viisumipakosta ja viikon odotusajasta: ”Toi on niiiiiiiin suomalaista huolehtimista, tule vain tänne.” –Ööööö…..selvä.

Iskin kentälle ja suurin selvitys oli tietysti Suomessa – aiheesta pääsenkö ylipäätään koneeseen. Kun puhelinta oli kierrätetty riittävän korkeatasoiselle lentokenttävirkailijalle, päästi neiti check-in:ssä minut läpi. Kun Turkish Airlines otti tuulta alleen ja timanttinen matka-ateria oli nautittu, ajattelin ”olen tämän uskomattoman ruoan jälkeen plussan puolella, jos pääsen maahan saatikka joukkueen treeneihin asti, se on jo bonusta”.

Olin kiitollinen ja positiivisesti jännittynyt. Kun tarjottiin mahdollisuutta hypätä tuntemattomaan, päätin hypätä täysillä, hetkeäkään epäröimättä. Koneessa ajattelin myös lämmöllä perhettä ja kavereita Suomessa, ehkä kaikkien aikojen kesä takana, unohtumattomia hetkiä keväästä syksyyn asti. Kiitos näistä, jokainen tunnistaa kyllä osansa! 😉

Kun iso tavoite toteutuu, jokainen meistä tietää, että silloin saa merkityksen kaikki ne pienetkin jutut, jotka on aikanaan asian eteen tehnyt. En halua puhua uhrauksista, koska kaikki on kuitenkin vain valitsemista, eikä silloin menetä mitään, vaan saa paljon – varsinkin kun valitsee sen mistä tykkää.

”Musta on aina ollut siistiä reenata ja miettiä miten voi tulla paremmaks, enkä oo ikinä laskenu tunteja tai ylipäätään,  että oon tehnyt paljon `töitä´ leniksen eteen, se on ollut niinku itsestään selvyys, se on ollu hauskaa. Mulle tää on aidosti enemmän intohimo kuin työ.”

Tämä oma quote siis lyö yhteen ajatuksiani jo 10-vuotiaasta tähän päivään asti. Muutama lentopallo kului puhki kotipihalla junnuna, ihan silkasta ilosta.

Tähän yhteyteen voinee ympätä hyvän ystäväni suosikki sitaatin:

”All we have to do is to decide what we want to do with the time that is given to us.” –Gandalf

Ei ole blogi eikä mikään jos Gandalfia ei mainita. =)

Menipä yllättäen diipiksi. Noh, ei hätää, kertomus koneesta mennee vielä diipimmäksi. Istuin Istanbulin välilaskuun asti kahden suomalaissotilaan vieressä, jotka olivat menossa EU:n joukoissa koulutustehtäviin Mogadishuun. He kertoivat: ”Somalia on katastrofaalinen kaaos, edes kaikkia sodan osapuolia ei enää tunneta. Siellä ei ole infraa, yhteiskuntaa eikä toivoa. Jos vallien ulkopuolella erehtyy poistumaan autosta, joutuu 100% varmuudella minuutin kuluessa tulitaistelemaan hengestään. Koulutetaan paikallisia, jotka eivät edes tunnista käsitettä ´oppia´ ja joista monet ovat olleet lapsisotilaita. Vaikka työ on enemmän tai vähemmän hukkaan heitettyä, koetaan, että ollaan aikamme niille velkaa, ajan jolloin todella välitämme, koska kaikesta huolimatta jengi hymyilee siellä.”

Tämän jälkeen lentopalloilu Iranissa alkoi tuntua lasten läpyttelyltä. Toivoisin johtajien olevan viisaampia. Voimia äijille sinne Somaliaan, lupasitte muuten seurata blogiani, tämä on testi!

Perillä Teheranissa aamuviideltä alkoi lentokenttäviisumin hankkiminen agentilta saamieni ohjeiden mukaisesti. Autoin projektissa myös samalla jatkolennolla saapunutta brasilialaishakkuriamme – jännä miten asiat järjestyvät yhteisen kielen puuttumisesta huolimatta, kun vain intressit ovat yhtenevät.

Tarkastukset ohitettuamme pääsimme maahan ja Iranin päässä oleva toinen agentti toivotti meidät tervetulleeksi maahan. Huokaisu oli kuitenkin lyhytaikainen, sillä jo seuraava kommentti sai minut hämmennyksiin ”if we hurry, we might get to Gonbad at some time afternoon”… Kellon näyttäessä siis 05.40. ”TÄH?!!” Sisäiset lennot olivat täynnä, eikä paikkoja siis ´hyvästä´ valmistautumisesta huolimatta saatu järjestettyä. Joka maassa ei ole Jaana Laurilaa.

Edessä oli siis rapsakka seiskatuntinen yhden pysäkin taktiikalla henkilöautossa 2 metrisen brassihakkurin, rotevan agentin ja kuljettajan kanssa. Suurimman näytelmän aiheutti kuitenkin brassin matkalaukkukavalkadi, joka vyöryi pyöröovista kuin TPS:n ylivoima vastustajan maalille. Repesin totaalisesti, kun kuljettaja teki jonkinlaisen kiroamisen maailmanennätyksen runtatessaan seniittimäisellä raivolla takaluukkua kiinni koko elopainollaan. Pauke oli valtavaa – siinä pelti taittui ja liha tummui. Moista ihmisraivoa en ollut viimeksi nähnyt kuin Raimo Summasella edessäni polvillaan julistaessaan suomalaisen huippu-urheilun hätätilaa. Siinä menivät jouset autosta ja kuljettajalta pari elinvuotta, mutta kyllä mulle kelpasi!

”Tell people that they can´t listen music – and they listen all the time, tell them that they can´t dance – and they dance like grazy, tell them that there can´t be relationships between boys and girls before marriage – and eeeeeverybody has relationships.”

Tämä oli agentin ensimmäinen luonnehdinta Iranista loputtoman automatkan alkajaisiksi. Iran vaikutti siis rennolta paikalta.

Tässä listaa asioista, joita Iranissa ei saa tehdä muuta kuin valtiollisen sensuurin ja ohjeiden mukaisesti:

-kuunnella musiikkia,

-käyttää nettiä,

-pukeutua (shortsitkin kiellettyä miehillä eli Tommi Tiilikainen ei voi tulla koskaan Iraniin, naisilla lupa vain kaapuun) tai

-juhlia.

Tässä listaa asioista miten iranilaiset toimivat käytännössä:

-Valtion radiokanava kierretään autossa ja otetaan käyttöön Turkin viihdemusiikkikanavat.

-Valtion palomuuri ohitetaan kierrättämällä yhteys jonkun muun maan kautta.

-Pukeudutaan sääntöjen mukaan, mutta tyylikkäästi, pitkät housut helteelläkin on ”no big deal, just put the pants when you step out of the hotelroom”. Niin, mikäs siinä sen kummempaa.

-Juhlitaan salassa.

Sain tästäkin jo esimakua joukkueen ”team dinnerilllä”, joka järjestettiin järjettömällä luksushuvilalla keskellä erämaata pitkän hiekkatien päässä lukuisten aitojen takana. Iranilaiset eivät siis pelleile sääntöjen kanssa, mutta kun vihreä valo syttyy ja päästään turvalliseen paikkaan, mikään ei eroa Suomesta.

Sain myös maistaa ensimmäistä kertaa miekassa loimutettuja kalanpaloja, jotka olivat taivaallisia merisuola kiteineen ja runsaine rasvoineen. Käteen annettiin siis miekka, joka oli täynnä ”maailman kalleinta kalaa”, eivät tienneet nimeä englanniksi. Jälkiruoaksi oli granaattiomena vuoka. Kokonaisuus oli ehkä henkilökohtaisesti maultaan paras ja eeppisin ruokailu ikinä. Virvokkeita oli laidasta laitaan tarjolla niin paljon kuin jaksoi juoda, kaksi palvelijaa kantoi koko ajan eteen juotavia ja syötäviä.

Erona Suomeen oli se, että ei odoteltu nousuhumalaa vaan tanssittiin heti. Eikä siinä kyselty, kun talon isäntä sanoi, että nyt opetellaan iranilainen kansantanssi, niin siinä ei suomipoika saanut sanaa suustaan, kun joutui revityksi tanssilattialle. Kahden ruokaoluen jälkeen tunsin itseni norsuksi Michael Jacksonin musiikkivideolla, mutta kun nauru ja esimerkki tulvivat ympärillä, päästin itseni lopulta irti.

Periaate oli yksinkertainen: kädet sivuilla levällään ja jalat tikkaa niin pirusti. Se oli lopulta illan kohokohta, jopa ohi täydellisen ruokailun. Tanssilattialla myös tittelit katosivat, samaa sekopäistä driplausta veti joukkueen manageri, tähtipelaaja, omistaja, luksuskartanon omistaja, kakkosvalmentaja ja taksikuskikin. Se oli huikeeta settiä. Kyllä iranilaiset osaa.

Iltakymmeneltä kuljettaja vei takaisin hotellille ja seuraavana päivänä oli aamupuntti ja iltalaji, hymyilin koko pitkän ajomatkan takaisin.

Olen ensimmäisen viikon asunut nyt hotellissa ja tässä järjestetään häitä lähes joka päivä yläkerrassa. Meno on aivan karnevaalimaista. Kyllä nämä ainakin juhlia osaavat! Mashala!

Hotlan aula…

20141018_093135

ja huone…

20141023_225317

…Kävin juuri äskön blogin kirjoitustauolla muuten alakerrassa syömässä ja ihmettelin, kun hissi on hidas tulemaan hakemaan minua alhaalta. Raivoisan napin painamisen jälkeen se lopulta tuli… Ja hississä vastassa RAIVOKAS morsian upeassa koko hissin peittävässä hääpuvussaan menossa häihinsä ja anto palaa meikäläiselle tuutin täydeltä: persiani on jo sen verran kehittynyt, että ymmärsin ”mikä perkele siinä on, ettei saa omiin häihinsäkään mennä vaan sun tarvii pyytää tää paska alas just ku oon pääsemässä ulos, helvetin ääliö!!” 😀

Annoin littipeukun ja hymyilin tsemii häihin ja päästin neidin viimeiselle matkalleen.

Joukkueemme kapteeni näki raflasta episodin ja ihmetteli, miksi tuhrin elämäni tilaisuuden. Eihän se nainen tarvinnut muuta kuin aviomiehen. Miksi, oi miksi, annoin täydellisen tilanteen lipua ohitseni: tosielämän morsiamenryöstö!
Toisaalta, en myös käsitä miten se tekopyhä morsian voi kuvitella, että omat häät on tärkeämmät ja kiireellisempi kuin minun kovalla työllä ansaitsema vapaa päivän pizza alakerrassa?!? Välillä täällä tosiaan ihmiset on vähän töykeitä. Häitä tulee ja menee, hyvää pannupizzaa saa harvoin.

Saan syödä hotellissa 3 ateriaa päivässä omilla valinnoilla. Ruoka on maukasta ja suhteellisen terveellistäkin. Hiilarit on jasminriisiä osittain sahramilla maustettu, salaatti tulee standardiannoksena ja protsku on kalaa, kanaa, lammasta tai kebabbia.

20141023_124231

Kuvassa myös kirjavinkki

Ja perään heti toinen….täällä on hyvin aikaa lukea.

20141018_152813

Iranilainen liikenne on sikäli fiksua, että täällä ei ohittaessa pikkukujia lukuun ottamatta voi ajautua vastaantulevien kaistalle, kun välissä on pieni puistosuikale, aitoja tai vähintään sellainen koroke, jota ei tee mieli ylittää. Vastapainona monikaistaisella yhteen suuntaan menevällä tiellä mennäänkin sitten kuin Tunturirallissa. Rapatessa roiskuu ja lähes jokaisella treenimatkalla (joka taitetaan taksilla hotellilta hallille ja takaisin) jotkut ovat selvittämässä tien poskessa välejään.

Haluaisin myös nähdä sen poliisin, joka pysäyttää lava-auton väärän kuorman sidonnan vuoksi… Kuski todennäköisesti saisi hyvät naurut. Täällä kaikki kuljettaa lähes mitä vain, missä vain: Jopa omaa perhettään (2 lasta ja vaimo) moponsa bensatankin päällä. Se oli huikea näky muuten!

Yhtään kypärää en vielä ole onnistunut huomaamaan. Kaikki myös rakastavat autoilua ja niitä on kuulemma köyhälläkin perheellä useita, autokanta tosin hyvin vanhaa.

On myös sellaisia ammatteja, jotka kuolevat sukupuuttoon mitä alemmas Pohjois-Euroopasta tullaan… Täällä katsastusmies ja varsinkin katsastuskonttorin päästöjenmittaaja on hauska vitsi, samoin hygieniapassitarkastaja kahviloissa ja ravintoloissa…ja oikeastaan missä tahansa.

Mm. kalaa myydään ihan niinkin, että mies vain nojaa pitkällä seipäällään motarilla ohi meneviä autoja kohti ja tyrkyttää tuotteitaan, seipäästä roikkuu siis kokonainen kalaparvi täydellä helteellä. Kylmäallas onkin vähän sellaista suomalaisten virkaintoista jähmeyttä.

Joko olisi lentopallon vuoro? -Kyllä mielellään. Olen täysin vakuuttunut viikon aikana näkemäni perusteella, että Iran on tullut maailman kirkkaimpaan kärkeen pysyvästi. Täällä on valtava hype menossa ja maajoukkueen huikea vuosi (maailmanliigassa 4. ja MM-kisoissa 6.) sai viimeistään ihmiset sekoamaan. Muutamia esimerkkejä…

Keskustelin iranilaisen agentin kanssa siitä, mikseivät naiset pääse katsomaan lentopallo-otteluita. Hän sanoi, että alueelliset erot ovat suuria, osa alueista on vanhoillisia, joissa kaikki on äärimmäisen puhdasoppista ja osa taasen modernia seutua, kuten pääkaupunki Teheran. Teheranista on neljä joukkuetta ja siellä naiset pääsevät katsomaan pelejä. Monissa muissa paikoissa se ei onnistu. Kun kysyin maajoukkuepelien osalta asiaa, agentti nauroi. ”Meillä menee Iranin miesten lentopallomaajoukkueen Iranissa pelattaviin kotipeleihin 10 000 mieskatsojaa ja toinen 10 000 mieskatsojaa jää hallin ulkopuolelle, kun eivät mahdu sisään. Ihmisiä välillä kuolee, kun hallit runtataan niin täyteen. Mihin kuvittelit, että ahtaisimme vielä ne about 20 000 naista?!?”

Täällä Gonbadissa, joka on siis 120 000 asukkaan tuppukylä (paikallisella mittapuulla) pohjoisrajalla, on kaksi joukkuetta ja peleissä käy kuulemma 4000 henkeä. Harjoituksia on katsomassa aina 50-100 henkeä. Iranin superliiga on täysammattilaissarja. Meillä on treeneissä 7 henkilöä staffissa töissä pelaajien lisäksi: päävalmentaja, kaksi apuvalmentajaa, tilastomies, manageri, fysiikkavalmentaja ja joukkueenjohtaja. Lisäksi on epämääräinen määrä huoltajia ja pallopoikia. Joukkueen omistaja, presidentti ja seuran johtaja (kaikki eri henkilöitä) ovat olleet katsomassa jokaista harjoitusta.

Iranin superliiga on maan korkein lentopallotaso, jossa vieraspelimatkat lennetään ja olosuhteet ovat kunnossa, hallit ovat kaikki kuulemma isoja komplekseja. Pelihallimme Gonbadissa on kaupungin ykkösrakennus.

 

Lentopallon ykkösdivisioona on Iranissa sekin vielä ammattilaissarja, jossa tosin matkataan jo pelimatkat bussilla ja staffia on vähemmän. Sarjoja löytyy tästä alaspäin vielä monta ja minua eniten liikuttanut huomio on hallin ulkopuolella oleva iso ulkoilualue ilman kunnon valaistusta, jossa nuoret pelaavat lentopalloa niin pitkään yöhön kuin pallon suinkin erottaa.

20141022_173012

Kansallisesti olen kuullut kahta eri tietoa, osa sanoo, että jalkapallo on Iranin ykköslaji, osa sanoo, että lentopallo on jo ohittanut sen. Joka tapauksessa buumi on valtavaa ja lentopallo on suuri osa paikallista kulttuuria. Kukaan ei tunne minua, mutta silti monet tunnistavat, kun ovat hallilla nähneet. Jengi ottaa kuvia ja tarjoaa apuaan kaikessa mahdollisessa. En ihmettelisi yhtään, jos poliittiset asiat saadaan järjestykseen, että Iranissa pelattaisiin lentopallon arvokisat lähivuosina. Maa on Puolan, Brasilian, Italian, Ranskan, Turkin ja Venäjän ( sekä Suomen 😉  ohella lajin suuria lentopallokulttuurillisia keskuksia.

Pääsin siis otolliseen aikaan tänne näyttämään osaamistani, laji kasvaa täällä entisestään. Ensimmäiset treenit menivät matkustustokkurassa, ja harjoittelimmekin brassihakkurin kanssa vain puolet joukkueen mukana. Toisissa treeneissä silmäni avautuivat toden teolla.

Jokainen pelaaja pyysi koko ajan nopeampaa passia, he tunnistivat tilanteet loistavasti ja tekivät niin fiksuja ratkaisuja koko ajan, että olin äimistynyt. Jokainen luki peliä loistavasti ja pallorallit olivat todella korkea tasoisia.
Joukkueen toinen passari on yksi taitavimmista pelaajista kenen kanssa olen pelannut, kosketus on erikoinen, mutta pallo menee todella ovelasti joka puolelta kenttää vaivattomasti mihin tahansa, erittäin nopeasti.

Keskimiehet ovat toistaiseksi tehneet suurimman vaikutuksen, he ovat ensinnäkin pitkiä (n.205cm) 3 kpl, erinomaisia torjujia, monipuolisia hyökkääjiä ja ennen kaikkea taitavia pelinlukijoita. On hämmentävää ajatella, että meillä on kolme tuon tason kaveria samassa joukkueessa. Yksi heistä, Mehran, on joukkueen kapteeni ja samalla ainut hyvää englantia puhuva ihminen treenihallissamme. Hänen kanssaan kommunikoin. Muiden kanssa menee viittoen ja päivä päivältä paranevan persian kielitaitoni avulla.

Tosin kommunikointi on lähes pelkästään ”Säri Säri”, kun pelaajat haluavat joka passin jokaiselle pelipaikalle jokaisesta tilanteesta olevan nopeampi. Täällä tosiaan ihaillaan brasilialaista pelityyliä ja Giba -faneja on halli täynnä. En tiedä onko pelitapamme analyyttisin ja tehokkain, mutta intohimoinen se on. Pelaajat rakastavat lajia ja haluavat pelata joka pallon kuin se olisi heidän viimeisensä.

Toisten harjoitusten jälkeen minua hetken kylmäsi ajatus siitä, mihin olen päässyt ja mikä tilaisuus tämän on. Tajusin samalla hetkellä mitä tämä vaatii itseltäni, ansaita paikka tässä joukossa ja nousta tämän sarjan tasolle ja menestyä täällä.

Ymmärsin jo viime kaudella ammattilaispelaamisen vaatimukset ja asenteeni oli sen mukainen. Täällä moni asia kuitenkin vielä korostuu, olen nyt ulkomaalaispelaajan asemassa, jolta odotetaan paljon ja johon luotetaan. Minun on annettava joka ilta kaikkeni, jotta kehityn vaativaan pelityyliimme. Toinen passarimmekin jo syö minut aamupalana, jos annan siihen pienenkään mahdollisuuden. Joka treeni olisi tästä lähtien minun pelini. ”Pelaa joka pallo aina samalla tavalla (intensiteetti, tahto, halu, järkevyys)” filosofoi Olli Kuoksa ja olen täsmälleen samaa mieltä.

Tämä herätys oli yhtä aikaa vaatimustasoa itselle nostava että huikean inspiroiva. Tykkään tästä maasta ja rakastan tämän maan lentopalloa.

Yksi osoitus tästä kovasta tasosta ja vaatimuksesta oli se, että hakkurimme sai lähteä. Valmis sopimus ei paljon painanut, kun pallo ei kuollut riittävän hyvin. Kyseessä oli kuitenkin Brasilian superliigaa viime vuonna kuusikossa pelannut kaveri, joka oli elämänsä kunnossa. In system -tehot riitti ja syöttö oli kuin Ojansivulla, mutta 2-3 pelaajaa vastaan tehot laskivat liian alas. Tarkoitan nyt siis hyökkäysteho lukemaa, jota söi liian suuret virhemäärät. Viikon seurajohto katseli touhua ennen kuin laittoi ukon vaihtoon.

Minulla toiset harjoitukset (ensimmäiset kokonaiset) olivat onnekseni (vaikka onnella on tietysti hyvin marginaalisesti tekemistä huippu-urheilun kanssa) todella hyvät, löysin keskimiehet hyvin ja pienen totuttelun jälkeen nautin nopeasta pelistä myös laitaan. Homma napsui lapaan ja treenien jälkeen seuran presidentti soittikin agentin välityksellä, että ”sinä olet hyvä, sinut me halutaan, hakkuri oli huono, annetaan hänelle vielä hetki aikaa näyttää”. Noniin…. siinä se sitten, kertokaapa millä muulla työpaikalla palaute tulee yhtä suorasti?

Tämän jälkeen olen päässyt koko ajan enemmän sisään joukkueeseen ja uusi hakkuri on tilauksessa. Sitä pyydettiin minunkin tulevan katsomaan ja löysinkin itseni viikon (täällä viikonloppu on to-pe ja uusi viikko alkaa lauantaista) viimeisten treenien jälkeen seuran toimistosta, joka on seuran presidentin, kuulemma yhden Iranin rikkaimman miehen, työpaikka. Hän tuo Scania ja Volvo –rekkoja maahan ja on rakentanut sillä omaisuutensa. Presidentin työhuoneessa katsoimme päävalmentajan, presidentin, kapteenin ja joukkueen managerin kanssa tukullisen hakkureiden videoita kahden agentin esittelemänä 60 tuumaiselta Samsungin ultrateeveeltä taksin odottaessa pihalla pari tuntia. Melkoista touhua oli se.

Samalla allekirjoitin lopullisesti sopimuksen sähköisen version lisäksi ja muita papereita Iranin liittoon jne. Maan tapa on muuten leimata sormenjälki nimmarin viereen. Mahtaa olla kova C.S.I. myyrä liitossa, joka nuuskii sormenjäljistä onko oikea ukko kyseessä.

Tässä kuva presidentin huoneesta ja hetkestä, jolloin valmentaja vasemmalla kuulee, että Lelu tulee seuraan vasta 7 vuoden päästä. 😉

20141022_220215

Muutamia hauskoja tilanteita on tullut vastaan, tässä pari poimintaa:

Ensimmäisissä harjoituksissa joukkueen kapteeni ja kenties paras pelaajamme, keskimies Mehran selitti omaa hyökkäysfilosofiaansa: ”You know Kashperr, I hit over the block, it´s my attack, it´s easy for me.” Ilmekään ei värähtänyt.

Kun aloimme juonia erilaisten kaatojen variaatioita, hän ehdotti yhtä, koska ”I´m very good at this, I make point.” Selkeetä, yksinkertaista ja tehokasta, sanoisin – ja vielä niin hauskaa.

Saman miehen kanssa kävi aika käsittämätön sattuma, jota yhdenkään hyökkääjän kanssa ei ole vielä käynyt. Mietin illalla, että miten saisin loistavista keskimiehistämme vieläkin enemmän irti. Tulin siihen johtopäätökseen, että tarvitsemme valikoimaan myös omalta 4-paikalta päin enemmän verkon suuntaista juoksua. Peliä, jossa hän juoksee siirtoon ja hyppää minua kohti kaventaen ilmassa. Seuraavan päivän treeneissä olin aikeissa ottaa asiaa esille lämmittelyn jälkeen, kunnes Mehran tulikin kertomaan minulle TÄYSIN SAMAN ASIAN. Hetkinen, en ole tottunut, että lentopallokentällä joku muukin ajattelee kuin passari, tai vielä vähemmän keskari. Noh, sekin ihme on nyt koettu ja tuntuu, että mennään pelaajiston kanssa tosiaan samalla ”volleyball-IQ” tasolla.

Toinen hauska heppu on taitava iranilainen yleispelaajamme Eemi, joka tuli erittäin rajallisella englannin kielen taidollaan puntilla eteeni, alkoi kertomaan selkeällä ja painokkaalla äänellä itseään osoittaen ”meeee……physic….VERY GOOD! JUMP AND BODY, EVRYTING!!!” 😀 Tuolla pääsi jo minun listoilla legendojen joukkoon. Terveisiä myös Eemille Belgiaan, on siis muitakin bodeja kuin sinä.

Valmentajan on kerrottu olevan paikallinen kansallissankari, entinen tähtipelaaja, joka valmentaa hyvin pitkällä olemuksellaan. Hänen ei periaatteessa tarvitse tehdä mitään ja pelaajat juoksevat vaikka kaivoon hänen takiaan. Karisma on valtava. Hän pitää meille rivissä (staffi vastarivissä) täsmällisellä kellonlyömällä harjoitusten alkamispuheen erittäin vakaalla ja arvokkaan hiljaisella äänellä, sen jälkeen puhuu fysiikkavalmentaja, joka keskittyy yleensä vahvasti motivoimaan koko elekielellään ja sitten aloitetaan treeni.

Jos johonkin valmentaja puuttuu, on se usein valittamista vastapallonostoista tai hyökkäysvirheistä. Hän on hyvä neuvomaan pelaajia pallottomassa liikkumisessa hyökkäykseen lähtemisessä, askelissa jne. Posia en ole vielä kuullut kertaakaan kenellekään, mutta se nyt ei vain kuulu hänen juttuunsa, enkä sitä edes osaa kaivata. Kaikesta huomaa, että kyseessä on kyllä kova äijä, vaikkei metodit aina ole uusimman tutkimuksen tuloksia.

Lämmittely on erittäin hyvä kapteenin vetämä dynaaminen jumppa, jossa yhdistellään kevyesti liikkuvuutta, lihasliikkeitä, kehonhallintaa ja lämpötilan nostamista ilman kipuja. Sitten otetaan pienet pallolämmöt (joka treenissä eri) ja loppuaika kuusikkotreeniä – aamut syöttö-vastaanottoa. Pelkistettyä ja tehokasta, muuta en kaipaakaan.

Joskus viikolla tosin mietin ihan ylipäänsä laajemmin kuin vain Iranissa, että meilläkin menee noin 60 minuuttia siihen, että voidaan alkaa täysipainoisesti pelaamaan täysillä miehityksillä lentopalloa toisiamme vastaan. Eikö tätä voitaisi tehdä täällä ja muissakin joukkueissa tehokkaammin?  Toki opetusvaiheet ovat hyväksyttyjä jos niitä on, mutta täällä opettaminen tapahtuu kuusikkotreenin ohessa, kun valvovia silmiä on kentän ympärillä puoliarmeijallista.

Harjoittelemme kaksi kertaa päivässä 5-6 päivää viikossa 20-24 tuntia yhteensä, mutta siitä on vain 8 tuntia lentopallon pelaamista (lämmittelyt, pari pallottelut ja erilaiset drillit myös pois lukien). Kaipaan tehokkuutta ajankäyttöön, koska lisätä emme voi, pelaajien henkinen kapasiteetti ei kestä kolmatta treeniä iltapäivällä, tai ainakin näin olen hyökkääjistämme aistinut. On tehtävä parempia valintoja ajankäytön suhteen.

Hovitaksikuskimme herra ”No”:n kanssa olen viettänyt tunteja samassa autossa sanomatta muuta kuin käsipäivää, ”salaam”, joka kerta autoon tullessani ja lähtiessäni kiittänyt, ”merci”. Kunnes viikon toiseksi viimeisestä treenistä takaisin hotellille ajaessamme, hän lopettikin ainaisen laulamisensa, sulki radion, löi kämmenellä reippaasti reiteeni, hymyili, alkoi nauraa ja viittelöi kädellään ympäröivää Iranin vuoristoa horisontissa sekä kaunista persikkapuu tarhaa tien vieressä. Olin toivotettu tervetulleeksi maahan, sanoja ei tarvittu.

-K

P.S. Lauantaina menen englantia puhumattoman managerin kanssa käsittämättömän 17 miljoonan asukkaan pääkaupunkiin Teheraniin (kaupungissa pidetään joskus ylimääräisiä vapaapäiviä saasteiden ja liikenneruuhkien takia ja kaupungin halki ajaminen kestäisi kuulemma päiviä… perussettiä loimaalaiselle…) medical testeihin ja viisumin uusintaan. Jos luoja suo, aloitan seuraavan treeniviikon siis virallisena joukkueen jäsenenä ja vieläpä lain suojaamana työntekijänä. Kausi alkaa reilun parin viikon päästä.

kasper.vuorinen7@gmail.com

Täällä whatsapp ja email toimii melko hyvin, antaa palaa, suosittelen niitä. Face ja twitter heikosti. Skype vielä testaamatta. Puhelut ja viestit todella kalliita, ei kannata. Kirjeet: Kasper, Gonbad, Iran. Rahti: Hotel Ajam, huone 413. Ihmiset: tervetuloa, 14vrk:n turistiviisumi irtoaa 60e lentokentältä kutsua vastaan. Suomalaisyritykset: tulkaa, täällä on tarvetta. Simo-Pekka Olli: Et mahdu siihen lentokenttäkuljetusautoon, jää Suomeen.