(Myös Mehran käyttää jo tätä tervehdystä! Seppo Rätykin jo aikanaan sanoi että ”Suomella on pärjättävä!”)
Koska tämä on osittain ainakin urheilublogi, kerrottakoon tärkein asia nyt ensimmäiseksi. Kuvailen nyt omat tuntemukseni harjoittelusta. Toimit sitten lasten tai nuorten urheilussa, puulaakitasolla tai olet ammattilainen – uskon, että kaikki saavat tästä ajatuksesta tarttumapintaa.
Kun valmentaja ilmoittaa, että vapaan aamun sijasta meillä onkin lajiharjoitus, ajattelen: ”Huh, onneksi saadaan vielä yksi harjoitus ennen matsia.”
Kun sinut lyödään 6000 huutavan katsojan eteen, joka repii toisiltaan hiukset päästä jokaisen pallorallin tuloksesta riippuen, ero sillä, luetko tilanteen oikein ja otat sen puolustuksen, vai et, on valtava. Haluat todella kokea itsevarmuutta ja HALUAT OPPIA UUSIA TAITOJA. Etkä vain oppia, vaan hallita ne. Minulla on todella iso sisäinen halu tulla paremmaksi, koska juuri nyt opeteltavaa taitoa saatan tarvita seuraavassa pelissä, ja se voi ratkaista voiton. Olisi todella turhauttavaa olla treenaamatta ja kehittymättä. Tämä pelaajana kasvamisen mindset on äärimmäisen tärkeä ja luo merkityksen kaikelle sille tekemiselle, joka ´kilpaurheilu´ -termin alle menee.
Toki myönnän, että on helpompaa motivoitua, jos näen maalin muutaman päivän päästä elämän ja kuoleman ottelussa, kuin vaikkapa juniori, joka näkee maalin 10 vuoden päästä.
Jokaiseen harjoitukseen pitäisikin sisältää maali, tavoite ja tarkoitus – on kyseessä sitten peruskuntokauden eka treeni tai virittäytyminen ratkaisevaan finaaliin.
Sanoisin, että jos se siirto napsahtaa joka kerta lapaan kaukaa verkostakin ja jos se kovuudeltaan 90% hypäri on ruudussa 8/10 – ”the results will follow, sooner or later”. Joten ei muutakuin salille oppimaan, olet sitten tällä hetkellä missä tahansa. Näe potentiaalisi ja käsittele itseäsi kuin sinulla olisi tuo kaikki taitavuus jo, ajattele että on vain ajan kysymys milloin olet maailman paras.
En pysty ostamaan mitään selitystä: Jos sinulla on huono koutsi – katso videoita, matki ja opi huipuilta. Jos sinulla on loukkaantuminen, valmistaudu henkisesti (mielikuvaharjoittelussa aktivoituu samat aivoalueet kuin itse tekemisessä, riippumatta siitä, tapahtuuko itse liike vai ei) tai käy tapaamassa alan huippuja ja kysele. Jos sinulla ei ole ylimääräistä saliaikaa – lahjo vahtimestari tai treenaa ulkona. Soita Jari Litmaselle ja kysy, jättikö hän treeninsä kesken, jos alkoi pyryttää tai kello oli paljon. Mutta älä tee vastoin tahtoasi, löydä sisäinen rakkautesi kohde, oli se sitten urheilu tai jokin muu intohimo. Kun olet tästä selvillä, mene ja toteuta kehittymisesi ja unelmasi, ne odottavat sinua.
Tähän voisi taas lopettaa. Tärkein on sanottu.
Mennään nyt kuitenkin tähän tylsään reaalimaailmaan pois mahtavasta ja tärkeämmästä ideoiden tasosta.
Olen pelannut 7-vuotiaasta asti lentopalloa ja ennennäkemätön tapahtui viime vierasottelussa. Se, mitä ei tapahdu edes f-junioreilla.
Vierasottelussamme vastustaja oli kentän 5-kulmassa yhdessä kasassa keskustelemassa ja tekemässä yhteishuutoa, kun tuomari antoi syöttöluvan Humanille. Huusin kulmasta ”SERVE!”, mutta mies ei syöttänyt. Kesti ainakin 15 sekuntia, kun vastustaja joukkue ryhmittyi paikoilleen ja syöttö lähti. Myöskään 8 sekunnin syöttöajan ylitystä ei meille vihelletty. Ilmainen 1-0 johto ei maistunut.
Sinänsä tilanne sopii Iraniin hyvin, sillä pelin alku on melkoinen sekamelska: kuusikoiden tultua kentälle iranilaiset pelaajat käyvät vielä antamassa poskisuudelmat vastustajien valmentajille ja tilastomiehille. Hallissa on runtua kuin kuivausrummussa ja miehiä juoksee siellä täällä. Tekisi mieli kysyä: ”mites se eka pallo ja siihen keskittyminen?”
Ei muuten mitään, mutta hävisimme ekat 7 pistettä. Se yksikin olisi tullut tarpeeseen.
Tällaiset epätavalliset huijaustilanteet sopivat huonosti lentopallon kaltaiseen verkkopeliin. Jos jotakin yllättävää, niin harjoituksissa sovin Mehranin kanssa siitä, että jos lyhyt syöttö kakkospaikalle (jotka tulevat täällä ihan verkkonauhaan) tulee suoraan pääni päälle, voisin passata siitä suoraan kaadon, jonka Mehran läväyttäisi kenttään. Joskus se vielä toteutuu. Lentopallokansalle tuttua ”ryssä” hyökkäystä myös voi Mehranin kanssa käyttää ja se meneekin kyllä aina läpi. Se tosin on niin nähty, että siitä puhuminenkin saa vain Ako Salurin haukottelemaan.
Pelasin 16-vuotiaaksi asti pesäpalloa Loimaan Palloilijoissa. Kun b-pojissa lopetin ja keskityin lentopalloon, oli pituuskasvuni lisäksi toinen selvä telli siitä, että päätös oli oikea: kun minä lopetin, pesisjoukkueeni voitti samana kesänä Suomen mestaruuden!
Huikeita vuosia ehti silti olla monia, olen niistä, ja erityisesti pesäpallon kautta tulleista ystävistä, kiitollinen. Yksi hyvä esimerkki on loimaalainen Anssi Lammila, joka pikkujunnuna ei ollut jengimme lahjakkain, mutta luonteeltaan hullun rohkea ja aina uskoi itseensä, oli alla sitten ryssät tai kunnari. Vielä superissakin olen nähnyt mieheltä tuttuja suorituksia: ensimmäisellä pystärisurriainen laittomaksi, lähes huti – toisella takaa läpi. Jälkeenpäin ajateltuna tuntuu, että hän jo junnuna tiesi, että hänestä tulee tähti, se oli ikään kuin itsestäänselvyys. En tiedä montako Itä-Länsi -peliä mies on jo hakannut, mutta roolinsa eliittiä joka tapauksessa, huikea tarina.
Pesiksessä ainut valttikorttini oli se, että kun olin melkoinen rimpula siimakäsi (olin partiossa hyvä solmujen teossa, kun oli narut omasta takaa….ööö…upposko?), niin täysillä lyödessäni pallo jaksoi juuri sopivasti lentää koppareiden eteen. Merkatatut kotiutuslyönnit väliin eivät olleet siis taitoa, vaan fysiikan lakien sanelemaa pakkoa.
Pesäpallo tuli mieleen siitä, että siinä erilaisia huijauksia voi paremmin toteuttaa. Yksi klassisimmista lienee Loimaalaisen maantierosvo Petri Mäen käyttämä kikka, jossa hän takakentällä ottaa helpon pallon huomaamatta hanskaansa, kääntyy kohti takaviivaa ja kiroaa juostessaan niin paljon kuin pystyy, pallon mentyä muka läpi… Lyöjän lähtiessä kunnarin kiilto silmissä kohti kolmosta, on aika kääntyä, heittää ja poimia paisti uunista ja ripotella päälle hieman tinjamia. ”Sauna päälle!”
Mitä muita lajikohtaisia kikkoja teille tulee mieleen? Vastatkaa vaikka minulle tai työpaikan Esalle, nämä ovat hauskoja tarinoita.
Hups, meinaa Iran ihan unohtua.
Matkustimme peliin Tabriziin.
Matkustajanimeni oli melko osuva.
Tabrizissa oli tämän hetken Suomen ilmasto, se sai trooppiseen kesään kaipaavan Ricardon laittamaan päälleen Gore-tex takkimme ja peiton korviin asti. Suurin ihmetys muuten mitä olen täällä kertonut, on Suomen monipuoliset vuodenajat ja erityisesti valonmäärän vaihtelu. Kaikki haluavat tulla käymään juhannusyönä, kun eivät muuten usko.
Gore-tex takkien ja muiden edustuskamojen jako tapahtui tutun iranilaisen huippuorganisoinnin tyylillä: Pakataan kaikki kamat 150kg painavaan rehupaaliin, kannetaan sitä 6 miehen voimin bussista lentokentälle ja kentältä hotellille. Hotellilla jaetaan takit kaikille, jotka palelivat matkalla.
Kysyin onko kaupunki iso? ”Medium….asukkaita…6 miltsii.”
Onneksemme, Samad, tuo vanha kynäniska, joka on kolunnut lähes joka joukkueen Iranin liigassa, ja joka on omien sanojensa mukaan jo 70-luvulta näihin päiviin asti (nyt 31-v.) kasvattanut legendan mainettaan, pääsi näyttämään viekkauttaan meidän kaikkien eduksemme. Hän kertoi johdollemme, että entisenä Tabrizen pelaajana hän voi suositella hotellin meille. Pakko sanoa, Samadilla on perhanan hyvä maku.
En ole aikaisemmin nukkunut kultaisella peitolla
tai syönyt niin mahtavaa ruokaa – palvelusväkikin oli niin avuliasta, että kun olin päässyt pyöröovista sisään, ensimmäinen pikkolo jo otti levyn kädestäni ja näpytti siihen Wifi-koodia, pyytämättä. Hotellin lounge oli sen verran iso, että pienimuotoinen Porin Jazz siinä saataisiin vietettyä, ei ehkä Lionel Richietä, mutta kenties sihimunat.
Myös Valepan viime kauden mestaruus oli huomioitu sen verran, että Antti Eskosta oli tehty vahakabinetti versio.
Facebookissa ja muussa somessa kerrotaan yleensä vain positiivisista asioista. Tehkäämme poikkeus ja lyödään
vähän lunta tupaan joulukuun kunniaksi Oprah Winfreyn sanojen mukaisesti teemalla ”jokainen huono hetkesi on opettajasi, opi siitä”.
Hävittiin peli Tabrizissa kuin pullapersesiat, lentopallotermein kolmepöö. Olen vaikuttunut hyvän ystäväni ja hengenheimolaiseni Jarkko Jokirannan ajatuksesta valmentamiseen: ”ole tiukka ja vaadi, kun asiat menevät hyvin (asenne pysyy tiukkana) – ja luo rauhaa tekemiseen, kun asiat menevät päin persettä (koska joukkue on yleensä tässä tapauksessa jo valmiiksi kusessa, mitä hyötyä valmentajan antamasta lisäpaineesta enää on? Lukkoa pitää pyrkiä avaamaan, ei vääntämään isompaan solmuun).
Tämä ajatusmalli siis sellaisena karkeana yleisohjeena valmentajan käyttäytymisohjenuoraksi. Sanomattakin on selvää, että useimmat valmentajat toimivat juuri päin vastoin. Tällöin herääkin kysymys, onko valmentaja passiivinen katsoja ja seurailija, vai asioihin vaikuttaja, aktiivinen ohjaaja?
Joka tapauksessa, yllä olevasta ajattelumallista poiketen, olin pimahtamispisteessä Tabrizin pelin alussa. Ajattelen yhdeksän kertaa kymmenestä järjellä ja taktisesti peliä, mutta tällä kertaa pelimme ei ollut kiinni mistään muusta kuin halusta ja tahdosta.
Pelaajamme jähmettyivät totaalisesti, ilmeisesti kaikki ovat liian isoja staroja, kun kenenkään ei tarvitse käyttää ääntä, liikkua pallottomana, varmistaa tai puolustaa. Taululle kahdeksan-yksi vastustajalle ekalle tekniselle. Olimme tähän mennessä nostaneet vastapalloksi kolme yli menevää syöttöä (ei huutoja), jättäneet hakematta pari kimpopalloa kenttäalueen päädystä ja sivulta sekä antaneet pari löysää varmistuspalloa tippua paikkaan, johon ne eivät saisi koskaan tippua, keskelle kenttää.
Tuntui, että kaikki pelaavat yksilöinä eikä kukaan halunnut auttaa toista. Huusin jengiä heräämään, ilman tulosta. Ansaitsimme tappion, oppitunnin. Oma pelaaminen on tällaisessa tilanteessa täysin toissijaista – pari erää tuplavaihtoa ja kolmas lähes kokonaan.
Tällaisinä hetkinä mieleen tulee kaikki ne pallot, vaikka niitä ei ole montaa, kun harjoituksissa on joku pallo jätetty kesken. Intensiteetti ja vaatiminen ovat meillä hyvää, mutta aina voi parantaa. En voi myös olla korostamatta joukkueurheilussa pätevää ajatusta siitä, että valmentajan olisi rekrytoitava joukkueeseen paitsi pelillistä osaamista, myös luonnetta. Sellaista tahtoa, että haluaa oppia ja pelata toisten eteen. Aiheesta voi lukea esimerkiksi ystäväni vanhan, mutta hienon kirjoituksen.
Olen oppinut paljon täällä, mikä menee ”sportsmanship” termin alle. Kättelen valmentajat ja pelikaverit harjoituksiin ja peliin tultaessa. Tervehdin vieras- ja kotiyleisöä saliin tultaessa. Olen aina pukeutunut oikein ja ajoissa. Nämä ovat olleet minulle oppitunteja. Joku sanoisi, että se on miehistymistä, joku nauraisi ettenkö aikaisemmin ole niin tehnyt. Molemmat varmasti vähän oikeassa.
Käytöksestä puheenollen, valmentajan on oltava johdonmukainen, tasapuolinen, rakentava ja jämäkkä vaatiessaan tiettyä käytöstä pelaajiltaan. Jälkeenpäin näitä on vaikea saada tehtyä, jos pelisäännöt ovat aluksi pettäneet. Jos kuvittelet, että tilanteet ammattilais- tai junioriurheilussa ovat tyystin erilaiset, olet väärässä. Minä kuulen täällä joukkuekavereilta valitusta siitä, miksi palauttavaan tai huoltavaan treeniin ei tule kaikki valmentajat ja pelaajat. Puhunko toisesta selän takana hyvää vai pahaa? Teemat ovat ikuisia – johtajuus huudettu.
Ei pidä silti sekoittaa sokeaa kuuliaisuutta pelaajalta vaadittavaan taistelija luonteeseen. Minä haluan joukkueeseen mieluiten rääväsuisen tappajan, kuin kuuliaisen pyhäkoulupojan. Sotureille on vain annettava käytösraamit ja toimittava niiden mukaan. Mutta ottelun ratkaisuhetkillä tarvitaan ”warrior more than worrier.”
Hakkurimme enteili peliä edeltävän päivän harjoituksissa jo huonoa virettä, kun jätti harjoituksen kesken, koska ”pää hajoo, kun ei onnistu mikään.” Se oli mielenkiintoinen tapahtumasarja. Toisaalta hyvä, että uskaltaa puhua ja toimia tuntemustensa mukaisesti.
Jos laji-ihmisiä nyt kiinnostaa, miten ex-maajoukkuemies, about 365cm ulottuvuudelta huiteleva tappokone Ahmad ei saa onnistumisia, kerrottakoon, että pelityylimme hakkureille on todella vaativa. Se on vaativa passareille ja sitä kautta yhteistyölle. Hyvin se toimii peleissä ja treeneissä yleensä, mutta jos ottelua edeltävänä päivänä jompi kumpi, passari tai hyökkääjä, on edes hieman ”kevyen treenin tuulella”, voi lopputulos olla Tabrizessa nähdyn kaltainen – kesken jäänyt treeni.
Passi on nimittäin takasiirto sekä 2- että 1-paikalle, tähdäten maksimikorkeuteen. Pelaajan on oltava siellä, passarin on heitettävä sinne. Kymmenys sinne, toinen tänne, ja touhu näyttää epävarmalta. 90% ajasta homma toimii ja avaa vastustajan torjuntapelaamista todella hyvin. Kuvailenkin tätä pelityyliä sellaiseksi, jossa hyökkääjä lähes ulkoistaa työn passarille – hyökkääjä vain menee samaan rytmiin luottaen, että passi tulee käteen. Ulkoistamispalveluita ei pääse siis pakoon urheilussakaan.
Käytökseen liittyen, olen täällä todistanut ensimmäistä kertaa palavaa intohimoa 12:lta pelaajalta lajia kohtaan samassa joukkueessa. Kun jokainen pallo on kuin elämä tai kuolema, on tunneskaala sen mukainen.
Joka kerta kun passaan pallon ja tulee tappo, hyökkääjä kiittää minua. Usein, kun heitän passin jonkulle muulle, eikä tule tappoa, tulee vaatiminen, että ”anna tänne, hoidan homman paremmin.” Pelaajat vaativat passeja, kiittävät niistä ja epäonnistuessaan pyytävät anteeksi. Tämä on absurdia. He tekevät näin osittain siksi, että he ovat oikeasti pahoillaan, mutta myös siksi, että saisivat passin taas uudestaan. Ja kuten kuvitella saattaa, lentopallossa tulee paljon passeja. ”Mites ois jos vaa pelattais tätä peliä?” Se ei täällä käy, peli on enemmän kuin peliä. Olen jo oppinut antaa kommenttien tulla ja mennä, joskus harvoin puutun jos on aihetta, hyvällä tai pahalla. Passarin tehtävä on myös johtaa.
Muutaman kerran homma on jo mennyt koomiseksi selittämiseksi, jos kuusikkotreenin lopussa on tullut samalle hyökkääjälle kaksi torjuntaaanlyöntiä: ”Olen jo vähän väsynyt, normaalisti tapan pallot, passaathan taas huomenna minulle paljon!!!”
Jos jotakin positiivista pelistä hakee, niin Ricardo sai tuplavaihdoissa tulikasteensa Iranin peleissä ja suoriutui mallikelpoisesti tuplavaihdoista minun kanssani.
Bussikuskimme suksi ei oikein luistanut: En tiedä minkälainen välikaasukoulutus Iranissa annetaan, mutta on hämmentävää, että vartin välein pidetään körssitauko, kaasu on erittäin nykivää ja jarrua on pakko käyttää ihan polkemisen ilosta.
Vuorisen liikenteen Paten kyydissä opin, että hyvä bussikuski on sellainen, ettei matkustaja edes huomaa, kun vaihdetta vaihdetaan, koska se tapahtuu niin pehmeästi. Iranissa pehmeästi tapahtuu vain pään osuminen kattoon, kun kuhmu alkaa nousemaan.
Kuskeista voisi mainita sukulaismieheni Heikki Ylikännön, jonka täysperävaunurekan peruuttamisen ME taitaa vieläkin olla Guinnesin ennätysten kirjoissa. Kukapa ei nyt toista vuorokautta yhdistelmärekkaa peruuttelisi? Rekkamies-Ricardolla meni leipä väärään kurkkuun tästä tiedosta.
Ei minua tällainen bussisekoilu oikeasti todellakaan haittaa ja menee kategoriaan ”en voi vaikuttaa, sopeudun”. Ihmetyttää vain miksi annammme 5 tunnin matkan venyä kuskiemme takia 10-tuntiseksi. Noh, asennoiduin ekan reissun jälkeen jo tähän henkisesti, ja otin mukaan kasat lukemista ja hyviä leffoja.
”Life is beautiful” ja ”Remember the Titans”. Suosittelen.
Isompaan rakentavaan kritiikkiin en pysty, vaikka kuinka yritän. Ellei sitä mainita, että pidimme kriisikokouksen seuran presidentin johdolla (saldolla 2 tappiota, yksi voitto), jossa minä pidin clousaavan puheenvuoron.
Korostin sitä, että peleissä meidän tarvitsee vain tehdä samoja asioita kuin joka päivä treeneissä, miksi yht´äkkiä pelissä unohdamme peippaamisen (kärsivällisyys) ja haluamme lyödä pallon pystyyn tai syöttää joka kerta pallo halki hirvittävällä riskillä. Pidetään tunteet kontrollissa ja autetaan kaveria, emme tarvitse ihmetekoja, ainoastaan riittävän hyviä suorituksia suhteessa vastustajan tasoon. ”Guys, we gotta be smarter.” Kaikki saivat sanoa sanottavamme ja pressa halusi potkia meitä myös porkkanalla. Seuraavan pelin voitosta napsahtaisi bonus jokaiselle.
Palaveripaikka oli jonkinlainen hääjuhlapaikka, ja kävimmekin Suomen edistyksellisen uuden lainsäädännön hengessä ottamassa vähän hassuttelukuvia.
Tällä kertaa saamme tutustua ”maniacs in Iran” -osiossamme vieraspelimatkallamme mukana olleeseen Josefiin, joka voitaneen samantien julistaa kaikkien movemberien voittajaksi seuraavan kymmenen vuoden ajaksi.
Hän on yksi kotiotteluidemme huutosakkien johtajista, todella lämmin ja isällinen hahmo. Juttelimme pitkät tovit lentokonetta odotellessamme (menimme siis puolet matkasta lentäen, puolet bussilla, kun perille asti ei saanut enää lippuja!). Hän esitteli auliisti kaikkia iranilaisia syötäviä kierrättämällä minua ympäri lentokentän ruokatiskejä vaatien maistiaisia ”koska olen vieras Suomesta.” Mikäpäs siinä, kone oli myöhässä, niin paljon ehdimme käymään läpi.
Josef kertoi myös kämmenissään ja sormissaan olevista tatuoinneista. ”Nämä kaikki otin vankilassa, kun olin siellä 20 vuotta.” -Ohhoh, mikäpäs sinne vei? ”Puukotin poliisin, kun olisi käräyttänyt viinanjuonnista.” -Ööööö…seelvä. End of conversation. En jatkanut, kun hänkään ei jatkanut.
Josef olkoon silti kertomus miehestä, joka on koettelemuksistaan huolimatta erittäin mahtava ihminen. Kun bussissamme oli kylmä, Josef tuli kysymään monesti tarkenenko varmasti. Kun tuli vielä kylmempi,
hän väkisin antoi oman takkinsa minun ympärilleni bussin lattian makuupaikalle. Hänestä minulla ei ole kuin hyvää sanottavaa. Hänen tervehdyksessään ja kättelyssään on myös täysin erilainen tunnelma kuin kenenkään muun. Ikään kuin hän arvostaisi jokaista hetkeä enemmän kuin muut. Hän katsoo aina rauhassa syvälle silmiin ja kättelee, kuin kättelisi viimeisein kerran, laittaen vapaan kätensä aina sydäntään vasten. Onneksi ihmiset saavat toisia mahdollisuuksia.
Rallienglantini on kehittynyt valtavin harppauksin. Opin joka päivä farsia ja olen oppinut sitä hieman jo kirjoittamaankin, mutta englanti on pääkieleni arjessa. Ricardo usein sanookin, että hän ymmärtää vain minun englantiani, ei kenenkään muun. Hänen kanssaan olen oppinut taitavaksi: käytän vain yleisiä sanoja perusmuodoissaan, artikuloin selkeästi ja yhdistelen tarvittaessa kaks helppoa sanaa mielummin kuin sanon yhden vaikean.
Olen käynyt lukemattomia keskusteluja ymmärrettävästi myös pelkällä kehonkielellä ja ääntämyksin. Yksinkertaistamisen taito on tärkeä monessa asiassa, eikä kommunikointi tee siitä poikkeusta.
Onko Suomessa iranilaisia ravintoloita? Jos on, menkää käymään. Tilatkaa alkupalaksi leipää vuohenjuustolla ja maitopohjaista suurimokeittoa, pääruoaksi loimutettua kalaa ja jälkiruoaksi tätä tajunnanräjäyttävää hunaja-kermavaahto -yhdistelmää.
Tämän olen täällä kokenut ja parhaaksi todennut. Jos joku kitisee nyt jotain urheilijaravinnosta, niin hypätkää kaivoon. ”Elämä on tarkoitettu itselle tärkeiden subjektiivisten kokemusten määrän ja laadun maksimointiin”, ohjeistaa Joni Jaakkola.
Täällä olen myös ensimmäistä kertaa oppinut, että suolaista ja makeaa ruokaa voi yhdistellä ilman ennakkoluuloja. Rakas ystäväni Maija Lehtinen, en koskaan uskonut sanaasi tästä.
Tässä muutama pakollinen ruokakuva:
Kokki laittoi sipulin lautaselle teemalla ”vejä siittä.”
Jälkiruokaherkku ”pahlavi” tai jotain sinnepäin.
Ja paljon puhuttu granaattiomena.
Läväytetäänpäs tähän väliin pikakelaus vapaapäiväni vietosta: aamiaisen jälkeen istuskelua ja kävelyä auringossa Ricardon kanssa.
Tämän jälkeen opiskelua, tällä hetkellä ovat menossa kirjat ”Secret”, ”4 tunnin keho”, ”Kotiinpaluu” ja aina helppo ”Ihmisen fysiologia ja anatomia.”
Lounaan jälkeen – jos en ole viidakossa – saatan pyöriä netissä, viimeksi tutkin Walt Disneyn elämänkertaa, kuuntelin Täysii- seminaarin pätkiä, Jim Carreyn puhetta vastavalmistuneille, Antti Heikkilän ja Paula Heinosen ruokablogeja sekä pätkiä puhumisen maailmanmestarilta.
Miksi luettelin nämä kaikki…jotta joku ehkä saisi niistä jotakin vinkkiä…juuri näin. Isoimman vaikutuksen viime aikoina ovat tehneet ”Salaisuus” -kirja ja youtubesta löytyvä erinomainen ”Mielen voima” -dokumenttisarja. Harvardin tutkija kertoo siinä, että ”nuoria pitäisi valistaa ajatuksen voimasta jo varhain”.
Tämän kaiken reflektoinnin tuloksena muistikirjani alkaa näyttämään kryptiseltä sotkulta. Pitänee hankkia uusi vihko. Tutkikaa, eläkää ja ihmetelkää suosituksiani.
Olen täällä myös toteuttanut tiiviisti oppia ”poista elämästäsi jotain, ennen kuin lisäät.” Koskaan aikaisemmin sähköpostini, facebook-feedini tai tehtävälistani ei ole yhtä tyhjä tai järjestetty kuin nyt. Ennen yhden henkilön seuraamista, poistan kaksi. Toimii hyvin ja vapauttaa energioita.
Koska täällä lajitreenaus on viritetty kolmen tunnin lajeilla tappiinsa, olen myös fyysiseen harjoitteluuni käyttänyt samaa ideologiaa, jossa mietin ensin mitä kaikkea voin jättää pois, ennen kuin laitan siihen mitään. Tärkeintä on menestyä lentopallossa, fysiikka vain palvelee sitä. Terminä mainittakoon ”minimum effective load” eli pienin vaikuttava annos. Miksi tehdä ylimääräistä, jos tulokset saa jo 3* 1h tehokkaalla fysiikkatreenillä per viikko? Lähes kaikki ennätykset ovat rikkoutuneet. Harjoitusvaste syntyy levossa.
Toisaalta, yksi syy tähän on ollut myös optimaalinen ruokailu. Ei sillä ettenkö olisi syönyt hyvin aiemminkin, mutta täällä erityisesti syömäni lihan määrä on todella suuri. Tämän vuoden jälkeen pitänee tarkastaa kaikki mahdolliset arvot, että mitä ihmettä puolen vuoden salaatti-riisi-liha-vesi -kuuri saa ihmisessä aikaan – hyvää tai huonoa.
Mieleeni (täältä Iranin selibaattiraittiudesta) juolahti Suomen kavereiden viikonlopputerveisiä kuunnellessani, ovatko vaikkapa makeiset ja alkoholi vain tylsyyden lääkitsemistä vai tarpeellinen ja rento keino sosiaaliseen elämään?
Mistä muusta dopamiinit ja muut mielihyvähormonit voisi ottaa – aka hyviä kokemuksia, elämää? Maalatkaa taulu, laulakaa tunteella, ´hommailkaa`, tanssikaa, soittakaa instrumenttia, aloittakaa oppimaan jokin uusi taito ja juoskaa metsässä pysähtyen välillä esittämään kaverillenne kokoelma parhaita vitsejänne – jos jotakin näistä ette osaa, se tekee siitä vain hauskempaa! Siinä haasteita Suomeen seuraavaan viikonloppuun! Terveisiä odotellessa!!
Tämä ohjeistamisvimma tulee Jaakko Parantaisen perinteen lisäksi varmasti juuri näistä lukemistani kirjoista. Ei ole yllätys, että olen niistä innostunut ja uskon, että rauhallisemmalla läsnäololla elämästä saa paljon enemmän irti. Tässä pari terävää vielä läsnäolon mestarilta, professori Kabit-Ziniltä:
”Kännyköiden ansiosta voimme olla milloin tahansa yhteydessä toisiimme. Samalla on vaara, ettemme juuri koskaan ole yhteydessä itseemme. Istahtaminen alas ja hiljentyminen hetkeksi itsensä kanssa on todellinen rakkauden teko.”
”Ajatus saapumisesta tulevaisuudessa johonkin miellyttävämpään paikkaan on illuusio. Tämä tässä on kaikki.”
Täällä harjoitellaan muuten lentopalloakin. Muutama hauska poiminta: kevyt ja palauttava harjoitus tarkoittaa, että pelataan 6-6 lentopalloa, mutta iskulyönnit saavat olla vain noin 50% maksimista ja hypytkin voivat olla kevyempiä. Mielenkiintoinen on tämä tyyli. Tässä voi oppia esim. pelinlukua hyvin, kun kaikki liikkumiset ja tilanteet ovat täysin peliympäristössä tapahtuvia ja pallorallit pitkäkestoisia. Myös peipit ja tsekit saavat uuden aseen luonteen.
Yhdessä harjoitteessa myös korostettiin puolustushalukkuutta sillä, että peipin jäädessä kenttään oma joukkue menetti yhden ison pisteen ja vastustaja sai sellaisen. Alkulämmittelynä on satunnaisesti 10-15 minuutin reipas juoksu. En usko siitä olevan juuri mitään hyötyä lentopalloon, mutta jos sitä tehdään, voin sen ottaa elimistön puhdistamisharjoitteena, jolloin monet mekanismit saadaan käyntiin, joita en tavanomaisesti juurikaan käytä. Se on ollut virkistävää ja mielenkiintoista.
Lämittiin eilen kotipeli. Vastassa oli suurin ja kaunein – iranilaisten oma yhteissuosikki, seurajoukkueena pelaava Iranin ”maajoukkue”, Paykan. Jos mestaruus jaettaisiin paperilla, se menisi heille. Onneksi niin ei tehdä, vaan väänsimmekin vahvasti vieden pitkälle kahta ensimmäistä erää, jotka kuitenkin lopulta kääntyivät vastustajalle, hävisimme 0-3. Ei tullut bonusta, mutta Humanin synttärit vietettiin.
Paykanin valmistavia treenejä oli katsomassa arviolta 500-600 hlöä. Itse matsissa jengiä alkoi jo olla ilmaistointiputkissa ja orrella, porukkaa oli arvioiden mukaan noin 5000-6000 hlöä. Mitään virallista lukua ei voi saada realistisesti, kun jengi kiipeää paikalle lipunmyynnin ohi ikkunoistakin. Matsin jälkeen näin mm. paikalle raahatun vanhan hylätyn henkilönostimen, jolla osa oli tullut sisään yläikkunoista. Räjähdysvaara oli ilmeinen. Kun katsoin pursuavaa yleisömerta, ajattelin ”jos tuo massa lähtee liikkeelle, mikään voima ei sitä pidättele.” Matsin jälkeen näinkin ensimmäistä kertaa myös pamppua poliiseilla ja höyryä saivat sekä lapset että vanhukset. Kyllä siinä lavat aukee hyvin kun pari kertaa antaa kunnolla hanskaa.
Tehtiin myös Ricardon kanssa se ”virhe”, että emme menneet poliisisuojeluksessa pois hallista, vaan jäimme odottamaan kuskia ja menimme muiden jälkeen kahdestaan ulos etsimään taksiamme. Törmäsimme ihmisseinään ja meidät vedettiin kadulle puhtaasta ilosta!
Laulut alkoivat ja jengi repi niin paljon kuin pystyi, ei tarvinnut itse liikkua ollenkaan kun porukka työnsi ja repi eteenpäin – onneksi oikeaan suuntaan. Kaikki halusivat valokuvan, juomapullon, pelipaidan, sanan Suomen kielellä tai antaa onnittelut. Minulla on faneille aikaa, mutta tuossa tilanteessa ei olisi ollut turvallista jäädä tuleen makaamaan. Noissa kahdessa noin 50-100 yksilön ihmispallossa vyöryimme kohti valtatietä, jonka varrella taksin piti olla.
Kuskimme oli kuitenkin lähtenyt omia teitään kotiin eikä meillä ole vielä iranilaista kännykkää. Noh, siinä sitten pari merkitsevää katsetta minun ja Ricardon välillä… ja huuto ”WHO WANTS TO DRIVE US TO HOTEL AJAM?!” Arvioilta 30 kättä nousi ja kuusi alkoi hyppiä syliin asti. Nopealla vilkuilulla etsimme käsiimme ´luotettavimman´, hieman vanhemman mieskaksikon, tartuimme heidän käteensä ja lähdimme puskemaan ihmismeren läpi. Pääsimme valtatien varrelle ja saimme itsemme autoon. Salamavalot välkkyivät ja auton ovea paukutettiin auki ja kiinni parikymmentä kertaa… Mitään vaarallista ei ollut, mutta jengi on vain niin pirun innokasta. Onneksemme tuo iranilaiskaksikko ajoi meidät hotellille. Ensi kerralla poistumisen voisi tehdä eri tavalla.
Jos nyt joku haluaa kotipelistä nimiä pöytään, niin Iranin ykkösyypee kaksikko Gaemi-Misasandpur hääri laidassa, majuhakkuri Ghara ristissä, maan ykköskeskitorjujat Muzavi/Faezi centtereinä…passarina muuan Amir Hoseini, kultasormi, jonka Julio Velasco aikanaan nosti lyhyestä pituudestaan huolimatta ykköspassariksi Iranin nousukaudella kohti maailman lentopalloeliittiä. Hoseinista on sanottu, että on hän on vielä taitavampi kuin majun ykkösmies Marouf, ja kyllä pallo totteli. Sanoisin, että yhdistäkää Petteri Laurila, Harri Vänni, Khamutskikh ja Sami Juvonen, siinä on Hoseini. Ei ole väliä jos olet läski, viiksekäs, 179cm, 39-vuotias, jos jokainen pallo on priimana hyökkääjän kädessä. Jotakin miehestä kertonee se, että taustatukea kaverille antaa Hollannin kanssa aikanaan olympialaisissa pelannut Nico Freriks.
Juttelin Nicon kanssa juuri aamupalapöydässä Iranin mielenkiintoisesta rerkytointitavasta. Täällä on kolmessa joukkueessa ulkomaalainen passari tekemässä tuplavaihtoa – jota Paykaniakin vastaan siis taas väänsin. Mashhadissa on Espanjan maajoukkuepassari, Paykanissa siis Nico ja meillä minä. Täällä hommataan kaksi hyvää passaria joukkueeseen, oli kansallisuus mikä tahansa. Se varmistaa laadukkaan harjoittelun, luo vaihtoehtoja pelaamiselle ja mahdollistaa tuplavaihdot lyhyiden, mutta taitavien, iranilaispassareiden tukena. Ei sillä ettemme voisi ja haluaisi pelata enemmänkin, mutta valmentajat ovat konservatiivisia, luottavat ensimmäisissä otteluissa tuttuun iranilaisvaihtoehtoon ja sen jälkeen tehdään vaihdoksia melko varovaisesti.
En ole tästä kuitenkin huolissani, sillä kehityn joka päivä ja äijät luottavat minuun. On siis sinänsä sama kumminpäin tupla tehdään ja olen valmis pelaamaan enemmänkin. Mitä tahansa mikä auttaa joukkuetta pelaamaan hyvin.
Keskustelimme myös Hollannin maajoukkueen uudesta valmentajasta ja Nico antoi myös Suomen hyvälle tasonnostolle asiaankuuluvat creditit.
Niin, ja perjantaina sitten Teheraniin Suomen suurlähettilään itsenäisyyspäivävastaanotolle! ”Ei sitä joka päivä tule näitä kutsuja hei…”
Katsotaan muuten miten miehen käy, pitääkö perjantaina lentää juhliin verkkareissa vai tuleeko silkkiä päälle. Ostin silkkikangasta ja jätin kauluspaitatilauksen räätälille, joka lupasi tulla hotellillemme tekemään mittaukset paitaa varten. Odottelin muutamia päiviä ja mies pamautti eilen hotellille yhdeltä yöllä… Hotellin aulassa otettiin mitat, juotiin teetä, syötiin lammasta ja katsottiin Chelsean peliä jättiscreeniltä, perusiltatoimet. Katsotaan ehtiikö kaveri raapaisemaan tekeleen valmiiksi vuorokaudessa.
Edessä on muutenkin kaikkea mielenkiintoista mediahärpäkettä, kun Iranin televisio haluaa minut kommentoimaan iranilaista lentopalloa talk-show:hun runkosarjan ensimmäisen puolikkaan jälkeen. Tosin meillä on ollut hieman kontaktointiongelmia, katsotaan tuleeko siitä mitään.
Eikä Suomi jäänyt yhtään jalkoihin, sillä Yleltä tuli yhteydenotto aamuteeveeseen vieraaksi menemisestä. Hienoa päästä jutteleen lajista ja kokemuksista täällä. Myös muutamia muita media-avauksia on Suomessa tulossa… Palataan näihin lähempänä! Mutta lupaan, että blogi pysyy aitona, alkuperäisenä ja rakkaimpana kanavanani, olen teille uskollinen.
Jotta ajankäyttönne tämän blogin lukemiseen ei olisi ollut turha, ajattelin teitä ja kirjoitin teille runon. Ottakaa mukava asento ja hengittäkää kerran pari syvään. Here we go!
Iranin kansa
Iranilainen, kärsimätön kuin lapsi,
silti ystävällinen, harmaa hapsi.
Vanhempien ihmisten arvostus,
oman kielen ja kulttuurin tunnustus.
Mennään ja tehdään kiireellä,
tunnelma ja hymy, tulevat viiveellä.
Itsepäisyys ja selittäminen,
mutta lopussa hauskuus ja välittäminen.
Vieras kieli – alkuun kuin tylsä kuunnelma,
sen avaa vasta: poskisuudelma.
En tiedä mitä valtiotasolla tapahtuu,
ulkomaat odottavat, se vapautuu.
Elän kuitenkin turvassa kaakossa,
täällä ovat kaikki muumit laaksossa.
Tärkeintä on keskinäinen kunnioitus,
arvokkaampaa kuin Pisa-sijoitus.
Jokaisella meillä on loisemme,
tarvitsemme silti toisemme.
En näe täällä vihaa tai tyrmistystä,
enemmänkin iloa ja ymmärrystä.
Jakakaamme siis maailmaan valoa,
se tuo ihmiskunnalle toivon kajoa.
Rauhallista joulukuuta Suomeen ja hyvää itsenäisyyspäivää – eläkää hetkessä, olkaa läsnä ja nauttikaa läheisistänne!
-K-Ali