Habachun blogi saa seurakseen uuden tulokkaan, Urheilun laidalta -blogin. Kirjoittaja on Faneille.comin KHL-/pesäpallo-/La Liga -fanittaja, joka suhtautuu intohimoisesti urheilun taustoihin liittyviin ilmiöihin. Taustalta löytyy työkokemusta valmentamisesta ja joukkueenjohdon tehtävistä, sekä opintoja niin kasvatustieteistä, liikunnan yhteiskuntatieteistä kuin kauppatieteistäkin.
Minulla on etuoikeus päästä seuraamaan kaikkia Helsingin Jokereiden koti- ja vierasotteluita paikan päällä. Alkukauden aikana olen tehnyt monia huomioita Suomen ja itäisen naapurimme välisistä eroista jääkiekossa, mutta ennen kaikkea kulttuurissa. Haluan hieman avautua havainnoistani kannustamiskulttuurissa. Alla oleva teksti syntyi Jokereiden toisen vieraspelireissurupeaman aikana Moskovassa ja ennen kaikkea Minskissä, Valko-Venäjällä.
Yhteisöllisuus
Tiedättekö sen tunteen, kun kannustat jotain joukkuetta ja vastustajan kannattajat saavat sinut unohtamaan ajoittain, kumman puolella olet? Dynamo Minskin 15 000 päinen yleisö veti minut todella nöyräksi. Jääkiekko ja Dinamo ovat Minskissä isoja ja merkitykselllisiä asioita paikallisille. Jos teillä, rakkaat fanit, on joskus mahdollisuus lähteä Minskiin katsomaan ottelua, niin tehkää se. Ihan sama, pelaako siellä Jokerit, SKA, HC Kiekko-Vantaa tai Kiekko-Laser, tunnelma on Erkka Westerlundia lainatakseni ainutkertainen.
Yksi asia, mitä kaipaan enemmän suomalaiseen kannustamiskulttuuriin on joukkueiden värin tunnustaminen. Suomessakin näkee ihan kivasti isoissa peleissä ja etenkin derbyissä kannustajien yllä väriä, mutta se on kuitenkin tasolla ”ihan kivasti”. Minskissä kävelimme hotellilta hallille mukana olleen kuvaajan kanssa paikallisen kauppakeskuksen kautta, ja Dinamon pelipäivä ei jäänyt kenellekään epäselväksi. Ihmisiellä oli kaulahuiveja ja pelipaitoja, hattuja ja lippiksiä. Näkyipä siellä täällä muutama lippukin. Eikä nyt puhuta vain muutamasta sadasta tai tuhannesta ihmisestä, vaan vähintään kolmella ihmisellä viidestä oli Dinamon väriä yllään. Täpötäydessä hallissa tämä tarkoitti arvioni mukaan noin 9 000 Dinamon sinivalkoisiin väreihin sonnustautunutta jääkiekkofania.
Rakkaus
Vaikka Minsk ei päässyt ottelussa myllyttämään kotiyleisön toivomalla tavalla, ja Jokerit karkasi ensimmäisessä erässä jo 3-1 johtoon, paikallinen rumpuryhmä kannusti ravioisasti kotijoukkuetta. Yleisö kiitti joukkuetta äänekkäin spasibo-huudoin kun Minsk sai painostusjaksoja Jokereiden päätyyn, ja antoi raivokkaat aplodit kun alivoimalla saatiin onnistunut purkukiekko aikaiseksi. Kannustus toi tulosta, kun Minsk kavensi Ryan Vescen maalilla. Ja tietty, rakkautta maalintekijää kohtaan osoitettiin pitkään jatkuneilla, rytmikkäillä Vesce-huudoilla ja taidettiin sieltä muutama laulukin lirauttaa.
Vaikkei Minskin loppukiri tuottanut tulosta, missään vaiheessa yleisö ei hylännyt joukkuettaan, vaan kannustus jatkui läpi ottelun aina loppusummerin soimiseen saakka – minkä jälkeen tietty kiitettiin joukkuetta. Ottelun jälkeen kymmeniä faneja oli odottamassa Jokereiden pelaajia bussin edessä, siis vierasjoukkueen pelaajia. Vaikka suurin osa heistä tuntuikin olleen reissusta sivussa olleen Jere Karalahden perään, he odottivat tunnin ajan ottelun jälkeen vain saadakseen pelaajien nimikirjoituksen, tai mahdollisesti jopa kuvan ja mahdollisuuden vaihtaa pari sanaa.
Tapahtuma
Niinhän se on, että tuotteen on oltava kunnossa, jotta se myy. Minskissä yleisö on keskipisteessä tapahtuman onnistumisen kannalta, sillä enpä ole aikohin kokenut vastaavaa huutomyrskyä. Ehkäpä Hull Cityn ja Arsenalin välisessä FA Cupin finaalissa oli jotain samankaltaista havaittavissa. Mutta silloin kyseessä oli FA Cupin yksittäinen finaaliottelu, perjantaina Minskissä pelattiin KHL:n runkosarjaottelua – yhtä kolmestakymmenestä kauden aikana.
En tiedä, olenko suomalaisena tottunut yleisön varauksellisuuteen vai miksi koen pikkupoikamaista intoa edelleen perjantaisen kokemuksen takia. Urheilu on parasta paikan päällä koettuna pitää silloin paikkansa, kun paikalle saavuttaessa kokee lisäarvoa itse jääkiekon lisäksi.
Nöyryys
Jokaisen meistä tulisi miettiä, mitä urheilu ja kannattaminen meille merkitsee. Mitä me odotamme joukkueeltamme ja mitä joukkue odottaa meiltä?
Menemmekö me katsomoon istumaan tuppisuina, odottaen pelaajien syttyvän otteluun jokaisella solullaan ja sytyttävän samalla meidät kannustamaan ilta toisensa jälkeen. Vai sytytämmekö me pelaajat parhaimpaansa?
Menemmekö me katsomoon sen takia, että pääsemme piikittelemään kotijoukkueen huonompia otteluita ja otteita. Vai menemmekö me aidosti iloitsemaan siitä, että meillä on mahdollisuus katsoa paikan päällä oman joukkueemme otteita?
Menemmekö me odottamaan kotijoukkueen tappiota, jotta voimme kritisoida pelaajia ja valmentajia ottelun jälkeisenä päivänä, vai menemmekö katsomoon pitämään huolen siitä, ettei kotijoukkueen voitto jää ainakaan meidän panoksestamme kiinni.
Vai menemmekö me katsomoihin olemaan osa joukkueen ja muiden kannattajien muodostamaa yhteisöä, kannustamaan joukkuettamme niin voiton kuin tappionkin hetkillä, tarjoamaan pelaajille kiistattoman tukemme silloin kun he sitä eniten tarvitsevat, silloin kun on vaikeaa.
Minsk oli minulle fanina suuri oppimiskokemus ja sai minut pohtimaan suhdettani kannattamiseen ja kannustamiseen. Se palautti minussa pikkupoikamaisen ilon ja innon, kun sain olla osa isompaa kokonaisuutta, kokonaisuutta joka iloitsi siitä että se pääsi katsomaan rakastamansa joukkueen peliä.