Olen saanut lempinimen: Kasper-Ali! Tämän keksi joukkueemme tulisieluinen yleispelaaja Samad, jolla on käsi kuin Sami Harjulalla eräpallossa.
Taksikuskit ja agentit ovat enää ajoittain mukana kuvioissa. Samad ajaa minut nykyään treeneihin alitehoisella pösöllään, koska on antanut paremman autonsa kuulemma vaimon käyttöön (selitys). Samadista tulee muuten myös isä kuukauden sisällä.
Hilipatihippaa millä vauhdilla täällä on tapahtunut kaikkea! Pidän laukussani muistivihkoa, johon aika ajoin laitan ylös hauskoja tapahtumia, joista voisi kertoa. Jos kirjoittaisin kaikista muistiinpanoista pari riviä, tämä olisi kohta jo Iijoki-sarja. Pidetään siis jotain rotia, että teille ei mene koko työpäivää lukiessa.
Samad puhuu välttävästi englantia ja kysyi kerran harjoitusten jälkeen: ”U want juice?” Sen jälkeen mentiin banaanipirtelölle. Hyvää ”juissia” oli!
Minussa ja Samadissa on samaa se, että molemmat innostuvat helposti ja sortuvat joskus innostuksissaan hieman hehkuttamaan asioita liikaa. Esimerkiksi kun näen kingin leffan, luen inspiroivan kirjan tai kuuntelen eeppisen biisin, ne ovat heti ”maailman parhaita”. Samad on myös samaa maata ja hän onkin jo esitellyt minulle tusinallisen henkilöitä tyylillä: ”this is my VERY VERY VERY BEST FRIEND IN THE WORLD!!!”
Eräänkin harjoituksen jälkeen oli taas yksi paras kaveri esittelyssä, tällä kertaa paikallisen ravintolan omistaja. Kun kerroin heille, mitä heidän paikkansa nimi tarkoittaa suomeksi, porukka hajosi melko rankasti nauraessaan – on se Kasper-Ali hauska mies.
Ensimmäinen kirjoitus muuten keräsi reilut 5000 lukijaa ja mm. Ylen uutisoinnin. Minua vain ihmetyttää, mikä niitä loppuja 5 miljoonaa suomalaista vaivaa?!
Kiitos kuuluu vilpittömästi teille kaikille lukijoille, jakajille ja kommentoijille! Suosio yllätti positiivisesti ja antoi virtaa kirjoittaa, ilman teitä tämä olisi vain oma terapiapäiväkirjani. Yhdessä tämä on paljon hauskempaa! Laittakaa edelleen viestejä siitä, mistä erityisesti haluaisitte kuulla, olen sitten toteuttamatta niitä.
Viimeksi kerroin, että olin lähdössä jättimäiseen pääkaupunkiin Teheraniin seuraavana päivänä. Noh, iranilaiset ovat lungia porukkaa ja asiaa siirrettiin maan tavalla: istuin aamupalapöydässä klo 9.28 (pojat tekivät vieressä lähtöä treeneihin 9.30, siitä muistan) ja päätin kysyä viimeisteleviä tietoja agentilta matkapäiväni kulusta. Vastaus tuli onneksi pian takaisin: ”vasta viikon päästä, mene harjoituksiin”. –Öööö…..selvä. Etenin syöksyen yläkertaan, kamat vaihtoon lennosta ja autossa minuutissa – särmänä kuin Urheilukoulussa. Minulla on hitaan maine ja Urheilukoululla ei-niin-särmän maine, joten kuka uskoo tapahtuneen? Ehdin kuitenkin autoon ja puntille. Seura unohti siis vain kertoa muutoksesta minulle, ei se niin nöpönuukaa ole.
Takana on siis treenin täyteinen uusi viikko, joka alkoi paikalliseen tapaan lauantaista. Kirjoitan tätä osaa tekstistä nyt joukkueen bussissa kahdeksan tunnin matkalla (eläköön rovaniemeläisjoukkueiden bussikulttuuri, kovaa leikkiä) Teheraniin, jossa meillä on kolme harjoituspeliä ja minulla lääkärintarkastus sekä Iranin lentopalloliiton pelioikeusselvitys yms. Pysähdyimme juuri syömään, ruokana oli ABC:n lihapullien sijaan, luojan kiitos, jo kuudennen kerran tällä viikolla perusateriani: triplasalaatti oliviiöljyllä, tupla-annos kanaa ja pullollinen vettä.
Sykkeen sai nousemaan paikallinen tienylityskulttuuri: erittäin vilkkaasti liikennöidyn motarin ylitys avopuolijonossa (en tiedä mitä se tarkoittaa, kuulostaa vain hyvältä) autojen ohi pomppien ja metrin korkuisen välikorokkeen floppaus-tekniikalla ylittäen. Muut nauroivat, minä tulin kusi sukassa jonon jatkona. Nappasin myös kuvan iranilaisten leppoisasta kuormaustekniikasta.
Sain suomalaisten viestien lisäksi tervehdyksen Suomessa asuvalta iranilaiselta ja irakilaiselta ensimmäisen blogin jälkeen, kiitos kaikille! Erityisesti mieleen jäi myös Suomen Iranin suurlähettilään sähköposti Teheranista, jossa hän toivotti minut tervetulleeksi maahan ja kutsui minut pienen Iranin suomalaisyhteisön iltatapahtumaan, jolla on miellyttävän kuuloinen nimitys ”informal get together”. Kiitos kutsusta Harri! Toivottavasti meillä ei ole joukkueen tapahtumaa samaan aikaan. Ja kuinka tämäkin oli mahdollista… Kiitos some!
Suomesta tuli mieleen sauna. Ei hätää, se löytyy jo check-listalta; eräiden iltaharjoitusten loppurivissä valmentaja sanoi ”Kasper, huomenna ei ole aamuharjoituksia, saat mennä tänään harjoitusten jälkeen Jakuzziin.” Olin hieman hämmentynyt: miksi kylpylään menosta pitää ilmoittaa noin juhlavasti eikä harjoituksiakaan voi olla seuraavan vuorokauden aikana? Syyksi ilmeni höyrysauna ja lukuisia kertoja toteutettu kuuma-kylmä kokovartalohoito, jossa ravattiin ylikuuman porealtaan/saunan ja kylmäaltaan välillä. Rentoutti.
Suomeen liittyen harmittaa muuten, että varmasti huikea Suomen lentopallomaajoukkueen ”Isku Katowiceen” -dokkari jäi täällä kokematta, kun Yle areena ei näy. Jos tekijänoikeuksien rajoissa onnistuu, linkatkaa esim. Youtube -versio kommentteihin. Kansainvälinen levitys teksteineen jollakin keinolla voisi olla hyvä siksikin, että Suomen joukkueella on paljon faneja ympäri Eurooppaa! Suomi pelasi kisoissa mahtavaa lentopalloa ja uskon, että jatkossa yhä taso nousee!
Sopimukseni taloudellisen puolen toteuttaminen on suhteellisen jännittävää. Maasta ei saada rahoja saarron takia siirrettyä, joten ainoaksi keinoksi jäänee palkan ottaminen käteisenä. Yksi euro vastaa 34 000 paikallista rialia, joten minusta tulee monimiljonääri. Ennen kuin alatte soittamaan Iranin tutuillenne helpon ryöstösaaliin toivossa, kerrottakoon, että suurlähettiläs on luvannut auttaa minua asiassa. Ja jos johonkin luotan, niin suomalaisiin. Huvittuneesti silti näen mielikuvan, jossa kannan palkkaani jätesäkeissä keväällä lentokentällä ”ryöstä minut, en jaksa enää” –kyltti rinnassa. Entä se tervetulokomitea, joka minua on vastassa…olettehan siellä vain jälleennäkemisen ilosta? Uskoakseni tämä oli juuri yksi niistä asioista, joka kannatti jakaa blogissa, eikö?
Muutama sananen Iranista: kuka olisi uskonut että Iranin vesijohtovesi on juomakelpoista? Se on. Paikalliseen tapaan liittyvä pukeutumisen siisteys liittyy myös partaan. Tilastomiehemme Mohsen kysyikin hississä vihjailevaan sävyyn: ”Kasper-Ali…you…have…Gillette?”
Kerroin matkalle lähtötapani ensimmäisessä blogissa, mutta uusille lukijoille kerrottakoon, etten ehtinyt siis uusia kirjastokorttiani, jonottaa aineistoa ja ahmia sylillistä Iranin matkailuteoksia. En tiennyt, että tänne tulee talvi. Minulla on mukana neljät shortsit ja kaksi hihatonta paitaa, joita en voi käyttää. Lisäksi minulla on kahdet pitkät housut, joista toiset hävisivät hotellin pesupalvelussa. Myös ulkotakki tänne helteeseen oli mielestäni turha. Lentopalloilijoille tuleva kattava varustepaketti tullee sarjan alun kynnyksellä. Ensimmäistä kertaa toivon vakavissani, että puheet pitävät paikkansa.
Olen innostunut Iranin kulttuurista ja kuulemani persian kieli, farsi, ei enää kuulostakaan täydeltä heprealta (oliko siinä blogien ensimmäinen pieni puujalan viritys?). Uskonto on tietysti läsnä kaikkialla. Olen oppinut elämään asian kanssa ja kunnioittamaan sitä. Nyt on jo normaalia, että pukukopissa ennen treenejä, joku pelaajista saattaa laittaa maton lattialle ja rukoilla.
Koska Gonbad sijaitsee pohjoisessa, ovat pelaajamme suurilta osin pohjois-naapurista Turkmenistanista sukujuuriltaan ja ovat siten Sunneja. Shiioja ovat ne kolme pelaajaa, jotka tulevat muista kaupungeista. Sain Suomessa asuvalta Mehrdadilta hyvät speksit Iranin tilanteesta, kiitos siitä. Iranissa on siis noin 90% Shiia-enemmistö.
Jokaiset harjoitukset alkavat ja päättyvät ”[Jek, too, see…Allah!]” huutoon kädet yhdessä. Termin sekoitin aluksi hyökkääjien ”JALLAH” huutoon, joka säestää muutamien pelaajien jokaista lyöntiä. Kysyinkin asiasta ja Mehran kieroili syyn: ”kylläkyllä, he pyytävät Jumalalta apua lyöntinsä onnistumiseen”. ”Jallah” tarkoittaa siis ”let´s go, C´MOON”! Täällä siis hoetaan samaa mitä Suomessakin pallojen välissä, vain eri kielellä. Janne Heikkilä on Tiikereissä tästä hyvä esimerkki. ”JALLAJALLAJALLA!”
Tilastomiehemme Mohsen, joka on huikea äijä muuten, kertoi, että uskonto on hänelle erityisen iso asia, koska hän on menettänyt perheensä. ”Allah is my best friend”. Hänellä on kuitenkin tyttöystävä, jonka nimi on Wish. Mohsenilla on elämässään siis toivoa. Tässä kuvassa Mohsen on punttisalillamme. Taustalla jumppaa toinen passarimme, joka on paitsi huikean taitava ja myös hienolla nimellä siunattu: Human.
Ylipäätään iranilaiset ovat todella ystävällisiä ja minua autetaan kaikessa mahdollisessa. Jollakin erikoisella tavalla myös pidän täkäläisestä tyylistä kätellä aina kun nähdään, vaikka monesti päivässä.
Kansan ystävällisyys on oman pienehkön matkailuhistoriani perusteella vahvistanut käsitystäni siitä, että kulttuurieroista huolimatta ihmisillä ovat samat perustarpeet joka puolella. Tästä tematiikasta, erilaisuuden hyväksymisestä ja toisen taustan ymmärtämisestä juuri Iran-Suomi -akselilla, ilmestyi juuri melko pysäyttävä kirjoitus kokkolalaistuneen loimaalaisystäväni blogissa. Vaatii keskittymistä, mutta suosittelen vahvasti. Tämä herätti minut tutkimaan paikallista historiaa tarkemmin. Täällä sota on vielä lähempänä eilistä kuin Suomessa.
”Ei olla muuten sportattu pitkään aikaan”, sanoi turkulainen kesäsunnuntaina aurinkotuolissaan grillimakkara ja oluttölkki kädessä. Otetaan väliin siis vähän sporttia. Jos tämä aasinsilta lentopalloon oli mielestäsi toimiva, huuda ”hep”. Näin avokonttorin muutkin työntekijät tietävät millä sivuilla pyörit.
Mika Kojonkoski oppi Norjassa loistavasti huippu-urheilijan arkiseen realismiin sopivan viisauden: urheilijan tehtävä on harjoitella neljä tuntia päivässä ja yrittää vuorokauden loput 20 tuntia olla pilaamatta harjoittelun vaikutusta. Tarina kertoo, että mm. Samppa Lajunen saavutti lyhyellä, mutta sitäkin menestyksekkäämmällä, uralla paljon menestystä, koska hän teki lajin ulkopuolisetkin asiat erityisen hyvin. Puhun nyt levosta, ravitsemuksesta, fyysisestä harjoittelusta, lihashuollosta, rentoutumiskyvystä ja mielikuvaharjoittelusta jne. Samadilla ja minulla on tarkat rutiinit aina puntin jälkeen: autoon, musa päälle ja toinen sytyttää röökin, toinen proteiinisynteesin heraisolaattilla. Kumpi on kumpi?
Ei ole ihme, että Iranin jalkapallomaajoukkueella on suomalainen fysiikkavalmentaja. Täällä olisi suomalaisille (lentopallo)valmentajille paljon työsarkaa. Tervetuloa!
Lentopallopiireissä on ollut viime aikoina tapana oheisharjoittelun yhteydessä mainita Lelun kyykkääminen. Itse nostan panoksia entisestään ja arvelen täysin hatusta, että esim. Timo Tolvanen ja Aki Riihimäki eivät täysin vääränlaisella ravinnolla ja asenteella ole/olleet huipulla erinäisiä vuosikymmeniä suomalaisessa lentopalloilussa. Pienillä asioilla on väliä. Ajatuksilla on väliä.
Tilastomiehemme sanoi minulle, että hän on huomannut minun olevan täällä lentopallon takia ja oli siitä mielissään. En tiedä mitä hän tarkoitti. Luulisin, että jotain käyttäytymiseen ja sitoutumiseen liittyvää varmaan. ”We gotta get better, everyday”, sanoisi valmentaja Jim McLaughlin.
Kävin edellisvuonna kauden jälkeen Berliinissä paikallisen Recycling volley -mestareidenliigajengin vieraana kahden viikon ajan seuraamassa heidän harjoitteluaan ennen Saksan finaaleja (Kiitos Jouni!). Siellä tutustuin heidän passariinsa Kawika Shojiin. Kun harjoitusten jälkeen menimme kämpälle syömään, oli itsestäänselvyys, että katsottiin ja kelailtiin vanhoja pelejä ja sparrattiin toisiamme – joku muukin oli siis samanlainen kuin minä. Se oli nättiä ja hauskaa. Samaa olen tehnyt luonnollisesti täälläkin. Ehkä jotain tämän suuntaista tilastomies tarkoitti.
(Varoitus: seuraavat kappaleet menevät hc-lentopalloilun puolelle, ohita tai yritä pysyä kyydissä.)
Valmentajamme on sikäli fiksu, että käytämme suurimman osan ajastamme oman side out -pelaamisemme parantamiseen, torjunta-puolustuksesta on sovittu pääasiat, mutta suurin osa ajasta syötetään ja hyökätään vastaanotosta. Harjoitellaan siis tärkeimpiä lentopallotaitoja. Viimeisinä päivinä ennen Teherania pelinomaisuus vietiin melko äärimmilleen, sillä lämmittelyn jälkeen pelasimme 4 erää lentopalloa ilman jatkopalloja.
Viime kerralla parjaamani pitkäkestoinen lämmittely on jatkunut samanlaisena, mutta annettakoon siitä jonkinlaista kyseenalaista credittiä, että pallolämmittely on joka kerta ollut erilainen. Katsotaan miten kauan tämä trendi voi jatkua.
Viikolla pohdin erilaisia juttuja testaillessani sitä, kuinka passin laatu on passin peittävyyttä tärkeämpi asia. Ihannetilanteessa tästä ei siis tarvitse tinkiä ja passausasento aina neutraali. Paljon on kysymys tietysti siitä, kuinka kauan pystyy pitämään asennon paljastamattomana siitä, mihin suuntaan ja millä nopeudella pallo lähtee. Otetaan esimerkiksi suomalaispassarin Mikko Eskon siirto, jossa kädet tippuu alas (ensin pysyen hyvin hämäyksenä ylhäällä) passatessa tai Nick Grbicin keskipeli, joka tapahtui lähes aina pienellä haarahypyllä. Kuinka moni keskitorjuja ehti ottaa näistä readin ennen passia saaden huomattavaa etua itselleen? En usko, että kovinkaan moni, ehkä ei koskaan, tai ainakin liian myöhään reagoidakseen. Molemmat ovat maailman parhaiden passareiden kärkijoukoissa. Mieluiten siis sekä laatu että paljastamattomuus, mutta jos tarvitsee tehdä kompromissi, laita se pallo mieluummin kohdalle ja mieti vasta sen jälkeen kuinka monta torjujaa siellä on vastassa.
Tässä yleiskuva iranilaisesta lentopalloilijasta parin viikon perusteella:
Hän on hyvä hyökkäämään, syöttämään ja torjumaan. Hyökkäyksessä voisi välillä olla hieman kärsivällisempikin, mutta on yksi taito, jossa pelaajat ovat täällä todella hyviä: jos passi on pinnassa, hyökkääjä painaa sen käsistä seinälle joka ikinen kerta. Iranilaisia keskareita viimeksi kehuinkin. Täällä keskipelivariaatioita on todella paljon ja siten keskipeli vaikeasti torjuttavaa. Samaan hyökkäykseen, esim. kaatoon tai tuplakaatoon pelaaja voi tulla kolmella erilaisella lähestymisellä ja sivuhypyllä. Sekä laiturit että keskarit tunnistavat jatkopallohyökkäystilanteet loistavasti ja ovat pelattavissa mitä ihmeellisempienkin varmistuspallojen jälkeen – ja aina täydellä höyryllä.
Alkoi jo yksissä treeneissä naurattamaan, kun puolustus nousi 1-paikan ohi kentän sivulle/taakse, jota juoksin hihalla passaamaan, ja samaan aikaan kuuluu nelosesta Samadilta kuin ihmissuden suusta ”SÄRI SÄRIIIIIIIIIIIH!!!!”. ”No siis totta kai mä sulle heitän meidän nopeimman laitapassin 12 metrin matkan päästä selän taakse juostessa hihalla, mitäs mä tässä oikein meinaan hölmöillä ison passin kanssa.” Ylipäätään Iranissa hyökkäyspeli on se juttu, jonka tyylistä ja korkeasta tasosta he ovat ylpeitä maajoukkueesta alkaen. Se näkyy ja kuuluu teoissa ja sanoissa.
Iranilaisilla pelaajilla on kehitettävää vastaanottotekniikoissa ja ajattelussa koskien puolustamistekniikkaa ja -taktiikkaa. Sen pidemmälle menemättä todettakoon, että minusta ei kaikkien kannattaisi minusta rynnätä 4 metriin tai jättää keskikenttään valtavaa aukkoa.
Iranilaisen lentopalloilun otti puolivuosikymmentä sitten haltuun italialainen kultasormi, valmentajalegenda Julio Velasco. Häntä kiitellään joka käänteessä eikä varmasti syyttä. Kun matkustimme Teheranista kotiin, valmentajamme katsoivat Velascon pitämiä treenejä videolta. Aion kopioida ne läppärilleni ja tutkia. Hän loi systeemin ja muutti ajattelun. Yksittäisistä asioista mainittakoon nopea hyökkäyspeli myös laitaan ja muutkin hyökkäysvariaatiot kuin hampaat irvessä hanska tyhjäksi. Syöttöpelissä Iranissa ajatuksena on syöttää leijasyötöt toiseen laitaan, mistä vastustajan keskari lähtee hyökkäykseen (toki ensisijaisesti huonoimmalle nostajalle) keskipelaamista vaikeuttaakseen.
Niin, pelasimme tosiaan kaksi harjoituspeliä vieraskentillä Teheranin ympärillä. Hävisimme Varaminin joukkueelle (viime kauden Iranin mestari, Aasian mestari ja seurajoukkueiden MM-kisojen neljäs) 2-3. Passasimme toisen passarimme kanssa puoliksi ja muutenkin vaihtoja tehtiin paljon. Minun eräni (kolmas ja neljäs) menivät 1-1. Tuntuma oli hyvä ja tunsin, että tämä sarja on juuri niin kova kuin on kehuttu ja on mahtavaa pelata täällä. Sain kehuja otteistani. Vastustaja oli uudistunut viime kaudesta, eikä esim. Iranin maajoukkueen ykköshakkuri Ghafour käynyt kentällä.
Toinen peli oli seuraavana päivänä ja sen sainkin aloittaa. Vastustaja laittoi pienessä harjoitussalissaan lähes yömyöhällä pelatussa ottelussa melkoisen rallin päälle ja syöttivät kuin hirvet meidän vastaanoton palasiksi. Lisäksi he hyökkäsivät meidän heppoisen syötön jälkeen sellaisella höyryllä etten ole ennen nähnyt: 2-paikan torjujana jouduin lataamaan omaan laitaan jo paljon ennen kuin pallo tuli vastustajan passarin käsiin. Yhden torjunnan ja muutaman vaimennuksen sainkin sillä tavalla, kun tein vain mahdollisimman ulottuvan ja suoran torjunnan siihen apinatempoon oikein ennakoiden. Eivät hyökkääjät aina pystyneet heillä muuta kuin kättä heilauttamaan suuntien sumetessa.
Pelasin lähes kaikki mahdolliset nostot keskelle tapon arvoisesti ja peippasin pari pistettä, mutta valmentaja vaihtoi silti lähes koko kuusikon seuraaviin eriin. Neljännessä erässä pelasin ratkaisuvaiheet, mutta hävisimme 25-23 ja koko pelin siis 3-1. Ensimmäinen peli oli kohdaltani parempi, toinen jäi vastustajan murskatessa hyvin hajanaiseksi. Olen kuitenkin tyytyväinen siitä, että passipelini toimi viime kauden parhaita joukkueita vastaan silloin, kun vastaanotto oli kolmen metrin tuntumassa tai parempi. Loput passailin tarkkoina lyötäviksi takakentältä. Se, missä täytyy vielä parantaa, on noin neljän metrin tuntumasta lähtevät pitkänmatkan pelit, joilla pystyy repimään vastustajan torjuntaa: ensimmäisessä ottelussa pelasin niitä enemmän kuin toisessa.
Tappioissa tuli selville myös joukkueemme hyvät puolet ja haasteet. Meillä on huikeat keskihyökkääjät. Kaikki voitetut erämme olivat sellaisia, joissa vastaanotto oli hyvää ja molemmat passarit heittivät lähes kaikki pallot keskelle erilaisilla variaatioilla. Kapteenimme Mehran taisi olla paras pistemies molemmissa otteluissa. Toki dynamiikka hieman muuttuu, kun hakkuri tulee kentän puolelle. Uusi hakkuri on jo siis mukana, mutta ei vielä juurikaan pelannut, koska palloharjoittelua on hyvin vähän takana tältä kaudelta.
On yksi asia, josta olen pettynyt joukkueemme tapaan pelata: pipe -pelin rajoittuminen ainoastaan jatkopalloihin. Ajoin side out -pipeä läpi voimakkaasti harjoituksissa ja valmentajan kanssa ohjasimme laitureita siinä, hän oli kanssani samaa mieltä siis, mutta lopulta yleispelaajamme olivat sitä mieltä, että heillä ei rahkeet riitä siihen. He ovat taitavia ja he omaavat ”one hell of an armswingin”, mutta he eivät ole kovin ulottuvia. Olen tähän asiaan hieman pettynyt, koska se on iso osa omaa peliäni ja se sopisi loistavasti siihen kuvioon, että meillä on huippukeskihyökkääjät. Ylipäätään Iranin liigassa comitetaan suhteellisen paljon keskelle, koska keskimiehet ovat kovia ja siihen pelataan paljon. Toisaalta tämä on yksi niistä asioista, joita haluaisin omassa pelissämme muuttaa: enemmän lukemista silloinkin, kun oma syöttömme ei toimi parhaalla mahdollisella tavalla.
Kolmas yleispelaajamme, heikoin nostaja, on laitureista ulottuvin ja hänen kanssaan pipeä käytänkin koko ajan ja todella nautin siitä. Kahden harjoituspelin perusteella yleispelaajaosasto oli se, jossa jäimme hieman jälkeen vastustajista, sekä vastaanotossa että hyökkäyksessä. Toki on huomattava, että passarina voin heidän hyökkäyspelaamistaan vielä helpottaa.
Vastustajien passarit olivat peleissä lähes naurettavan hyviä: Varaminissa oli Iranin maajoukkueen kolmospassari, joka teki pehmeillä käsillä ja huikeilla ranteilla melkoisia taikoja pallon kanssa. Toisessa pelissä naurahdin jo ihan fyysisestikin pari kertaa kun vastustajan hieman alta nelikymppinen patu laittoi uurteisilla kivikasvoilla todella nopeita passeja jokaiselle pelipaikalle aivan priimalaadulla. Varmasti yksi tarkimpia ja passinopeudeltaan kovimpia passareita, joita vastaan olen pelannut. Jos hän olisi vähänkään ulottuvampi, lentopallon seuraajat tuntisivat hänet varmasti maajoukkuepeleistä nimeltä. Vaikka onnistuinkin siis hyvin, varsinkin ensimmäisessä pelissä, niin huomasin, että on siis varaa vielä kehittyäkin. Enpä ole Suomessa vastaaviin törmännyt. Tähän kun lisätään vielä puolen megan mies Marouf, majun kakkospassari ja pari ulkomaalaista, voidaan rehellisesti sanoa, että Iranin liigan hyökkäyspeliä pyörittää aivan maailmanluokan pelintekijät.
Uusi hakkurimme (205cm ja 123kg ihmislihaa, uusikin Brasiliasta) osoittautunee pelimieheksi, kun saa pallotatsin kuntoon – ja ehkä muutaman kesäkilon pois. Laitan kuvia hänestä myöhemmin, mutta erikoista miehessä on se, että 123 kilon yltäpäältä tatuoidun varren ja moottoripyöräjengiparran lisäksi mies harrastaa brasilian jujutsua ja syö aggressiivisuutta lisäävää lisäravinnetta – ja vastapainona soittaa kitaraa ja laulaa gospelia kotikirkossaan. Saattaa tulla mielenkiintoinen 6kk samassa 30 neliön hotellihuoneessa.
Todistin myös mielenkiintoista hetkeä, kun brassille tultiin sanomaan: ”Olet läski. Meillä alkaa sarja 10 päivän kuluttua. Juokset viikon ja olet dieetillä. Olet ykköshakkurimme ja tarvitsemme sinua. Oletko valmis tähän vai vaihdetaanko miestä?”Tähän voisi olla monella ravitsemus, liikunta- ja psykologia-asiantuntijalla kommentoitavaa.
Teheranissa tein myös lopultakin ne medical testit. Kävelimme sisään tämänlaiseen pytinkiin:
Ensimmäisenä tuli esiin jälleen iranilaisten lungi suhde organisointiin. Managerimme ei ollut selvillä, että emme olisi saaneet verinäytteen takia syödä aamupalaa. Käynnistimme siis testauksen terävällä parin tunnin odottelulla. Aloittaessamme, ensimmäisenä osiona oli varmasti valelääkäri. Hän otti meidät (minä ja brassihakkuri) vastaan ruskettuneen ihon ja valkaistujen hampaiden hohtamana, heitti pari minuuttia läppää Suomen kesästä, väänteli vähän olkapäätä, kysyi onko ollut leikkauksia ja lähti sitten golfkentälle. Menimme kuulemma jatkoon.
Sen jälkeen vuorossa olivat perusteellisemmat lääketieteelliset osiot: veri-, sperma- ja virtsanäyte, jotka hoitajat ohjeistivat ammattimaisesti. Lisäksi tutkittiin silmät, keuhkot, kynnet ja korvat. Lopuksi menimme vielä sydänfilmiin, jonka jälkeen pääsimme lähtemään. En tiedä mitä sydämestäni löytyi, mutta lääkäri raapi päätään moninkertaisen ajan brassin tulosteeseen verrattuna ja kymmenen minuutin pohtimisen jälkeen sanoi minulle farsin kielellä: ”ei huano.” Toivottavasti elän seuraavaan blogiin asti. Ai niin, ja spermanäyte oli jekku.
Teheranissa ruokailu koki upgreidauksen…
…hotellivieraat kiellon…
…ja paikallinen ydinvoimala Suomeakin heikomman etenemisvauhdin.
Viimeisessä harjoituspelissä koimme hieman jännitettäkin, kun pari pelaajaamme vaihtoon joutuessaan osoittivat mieltään. Valmentaja ei ensin reagoinut mitenkään, mutta ennen viimeisen erän kokoonpanon ilmoittamista, hän kertoi ettei voi mielenosoituksen takia peluuttaa näitä kahta. Tästä nousi torikokous vaihtopenkkimme edustalla, kun nämä närkästyneet pelaajat alkoivat perustella toimiaan ja pyytämään anteeksi. Yleisö, tuomari ja vastustajat odottivat valmiina viisi minuuttia ennen kuin saimme pelaajat kentälle. Toinen syytetyistä pääsi kentälle aloitukseen, toinen erän puolessa välissä. Keskitorjuja turhautuja otti kuitenkin asian niin raskaasti, ettei pystynyt syömään seuraavan vuorokauden aikana mitään, koska koki, että oli pettänyt valmentajan luottamuksen. Ilmeisesti hän ajatteli, että nälkälakko tekee asian tekemättömäksi.
Asiaa käytiin vielä tänään harjoituksen alkurivissä läpi 15 minuuttia, kun valmentaja läksytti pelaajiamme itsekkyydestä. Tästä lähtien Valepaa lainatakseni ”ei oo mua, on vaan me”. Yhtenäisyydestä tuli juuri muuten hieno kirjoitus coach Hakalalta, kannattaa tsekata, jos ette ole vielä niin tehneet.
Alkuseisoskelun jälkeen juoksimme 12 minuuttia todella kovaa. Brasilian pojalla oli jo tätä ennen oma kuntovalmentajan pitämä 30 minuutin vauhtileikittely alla (huomaa yllä mainitut mitat) ja hän ilmoittikin treenin jälkeen ettei tunne enää jalkojaan. Melkoista sirkusta täällä on siis viikko ennen h-hetkeä. Kausi alkaa ensi lauantaina vierasottelulla. Seurajohdosta ja valmentajasta aistii pientä panikointia hakkurin suhteen ja pelaavan kuusikon pohdintaa. Elämä on mielenkiintoista ja on mahtavaa, että saan treenata ja kehittyä joka päivä. Nautin suunnattomasti lentopallosta.
Yksi bisnesjuttu tähän väliin: TUOKAA JOKU TÄHÄN MAAHAN NAVIGAATTORIT! On suhteellisen erikoista, että pelireissumme pysähtyy jokaisessa isossa risteyksessä, joita esim. Teheranissa riittää, kun kysymme neuvoa kadunmiehiltä ja -naisilta. Kun kerroin, että Suomessa näppäillään osoite ruutuun ja sitten mennään jo, vastaus oli: ”oooooo, kuinka kätevää.” Nyt siis joku lukija viestiä sille puljulle, joka niitä myy: täällä 80 miljoonaa ihmistä odottaa suuntaa tienpäällä ja monella on vielä kaksi autoa. Jos joku firma ei ota tästä koppia, niin uskoisin Jetron tai Tauskin ainakin haistavan markkinaraon. Ja siitä ei tule muuta kuin häsellystä ja lisää hääselkkauksia, tulkaa joku muu.
Teheranista takaisin palatessamme menivät bussimatkalla korvat lukkoon ensimmäistä kertaa muussa kulkuneuvossa kuin lentokoneessa. On siis melko vuoristoista tämä Iran. Pelaajamme selittävätkin ihan tosissaan, että leijasyötöt ovat kotihallissamme merenpinnan tasolla vaikeampia kuin ylhäällä vuoristoissa muiden halleissa. Tätä en purematta liene, mutta selittää sen miksi Pohjanmaalla pallo ei nouse.
Aamuyöllä bussissa yksi apuvalmentajista halusi kuulla jonkin suomalaisen kappaleen. Käytin pelisilmää kaivaessani 45-vuotiaalle uniselle perheenisälle läppärini uumenista jotain muuta kuin Tiestoa tai Rise Againstia: Kaija Koon ”Niin kaunis on hiljaisuus” sai hänet herkistymään niin, että hän kuunteli univelassaan sen kahdesti sekä pyysi vielä sanoituksia että latausta omalle koneelleen. Onko Kaijan keikkakalenteri jo täynnä vai ehtiikö Gonbadiin? Täällä lähtee lumipalloefekti liikkeelle.
-K