Lähes ainoaksi oikeaksi ryhmitykseksi pitkään tunnustettu 4–4–2 näytti jo kuolevan sukupuuttoon 2000-luvun puolivälin jälkeen, mutta viime aikoina on saatu viitteitä siitä, että kyseinen peribrittiläinen ryhmitys on tekemässä paluuta huippufutikseen. Voitettiinhan perinteisellä ryhmityksellä Valioliigamestaruus ja EM-kultaa. Tämä juttu pyrkiikin ruotimaan huippufutiksen taktista evoluutiota ja vastaamaan kysymykseen miksi 4–4–2 on tekemässä paluuta.
Futiksessa puhutaan usein legendaarisista kärkipareista: Alan Shearer & Chris Sutton, Thierry Henry & Dennis Bergkamp, Andy Cole & Dwight Yorke tai Raul & Fernando Morientes muutamia legendaarisia duoja mainitakseen. Nykypäivänä keskustelu kärkipareista on kääntynyt yksittäisiin huippukärkiin, mikä johtuu luonnollisesti siitä, että yhä useampi joukkue pelaa yhdellä hyökkääjällä. Muutoksen taustalle kätkeytyy koko lajin huippua ravisuttanut taktinen evoluutio perinteisen 4–4–2 vaihtumisesta modernimpiin ryhmityksiin. Oikeastaan 70-luvulta asti 4–3–3-muodostelmaan luottaneet hollantilaiset tai taktisesti hyvin pedantit italialaiset eivät ole noudatelleet muun Euroopan taktisia virtaviivoja.
Peliryhmityksen evoluutio tapahtui 2000-luvulla
1990-luvun lopulla varsinkin englantilaisjoukkueet pelasivat lähes poikkeuksetta 4–4–2-muodostelmalla, jossa hyökkäyspelin ideana oli karkeasti sanottuna joko keskittää palloa rankkarialueelle tai pelata pidempää syöttöä linjan taakse rynnistäneille kärkipelaajille.
2000-luvun alkupuolella perinteisen ryhmityksen valta-asema alkoi kuitenkin horjumaan. Esimerkiksi Jose Mourinho toi ensimmäistä kertaa Englantiin tullessaan mukanaan 4–3–3-ryhmityksen, josta alkoi jalkapallon synnyinmaan nopea kehitys kohti modernimpaa jalkapalloa. 4–3–3 tai siitä muokkautunut 4–2–3–1 taas ovat muokanneet jalkapalloilevaa maailmaan todella reippaalla kädellä. Kyseisten ryhmitysten viimeisin johdannainen näyttää olevan 4–1–4–1, johon muun muassa Pep Guardiola on tykästynyt.
Laitapuolustajien evoluutio on oiva esimerkki ilmentämään 2000-luvulla tapahtunutta murrosta. Siinä missä laitapakit olivat aiemmin suurelta osin puhtaita puolustajia, joiden toiseksi luontevin pelipaikka oli toppari, muistuttavat nykypäivän laitapakit enemmän perinteisiä laitureita. Päätyrajalta toiselle ravaavat laitapakit ovat nykyfutiksessa olennainen osa joukkueiden hyökkäyspelaamista ja heidän pelaaminen on mahdollistanut myös laitureiden prototyypin muutoksen. Kenties parhaiten nykypäivän modernia laitapuolustajaa ilmentää Arsenalin Hector Bellerin, joka pelasi nuorempana laituria, mutta on sittemmin ottanut haltuun laitapuolustajan tontin.
Myöskään laiturit eivät ole säästyneet pelaajatyypin muutokselta. Vielä 90-luvulla laitapelaajat olivat usein sivurajan tuntumassa, parempi jalka laidan puolella operoivia juoksukoneita, joiden tärkein ominaisuus oli osata keskittää. Tätä nykyä laiturit ovat muokkautuneet yhä enenevissä määrin parempi jalka kentän puolella pelaaviksi taitureiksi, jotka leikkaavat mielellään kohti keskustaa, kuten esimerkiksi Chelsean Eden Hazard tai Real Madridin Gareth Bale tekevät.
Eden Hazard (vas.) ja Hector Bellerin edustavat pelipaikkojensa moderneja prototyyppejä. Kuva: Getty
Pelipaikkakohtaisessa murroksessa ei myöskään sovi unohtaa 6-paikan pelureita, jotka ovat osaltaan mahdollistaneet juuri laitapelaamisen mullistuksen. Esimerkiksi Mourinhon ensimmäisellä Chelsea visiitillä pohjalla uurastanut Claude Makelele oli todella keskeisessä osassa Sinisten pelaamisessa. Niinpä voidaankin väittää, että 4–2–3–1- tai 4–3–3-ryhmityksissä pätevä pohjapelaaja on joukkueelle kaikki kaikessa, sillä nämä pelurit suojaavat puolustuslinjaa ja mahdollistavat laitapakkien hyökkäämisen.
Miksi 4–3–3 tai 4–2–3–1 sitten löivät läpi 2000-luvun puolivälissä? Luultavasti isoin tekijä oli se, että muodostelmat mahdollistivat entistä vahvemman pallonhallinnan. Kolmen pelaajan keskustassa pelin virtausta on helpompi hallita, runsaampien syöttösuuntien ollessa lähellä. Modernit ryhmitykset ovat niin ikään mahdollistaneet entistä aggressiivisemman prässäämisen, mikä on muuttanut pelipaikkojen reunaehtoja, myös edellä mainittujen laita- ja pohjapelaajien osalta. Toppareiden halutaan olevan nopeita ja päteviä pallolla. Kärkipelaajat ovat lähes poikkeuksetta isokokoisia ja hyviä pääpelaajia.
Miksi 4–4–2 toimii modernissa futiksessa?
Huomioiden uudempien ryhmitysten vahvan dominanssin on jopa hieman hämmentävää, että 4–4–2 todella tekee tuloaan takaisin huippufutikseen. Toimiakseen perinteinen ryhmitys on itse asiassa huomattavasti modernimpia ryhmityksiä haastavampi.
Kenties suurin syy miksi 4–4–2 on saanut viime vuosina suosiota on vastahyökkäyspelin lisääntyminen. Esimerkiksi loistavalla tavalla pelisuunnitelmaansa viime kaudella toteuttanut Leicester perusti hyökkäämisensä vastaiskupelaamiseen, minkä puolustaminen oli äärimmäisen hankalaa. Kettujen keskikentältä löytyi hyviä pallonriistäjiä, jotka riistojen jälkeen pelasivat kuulan joko suoraan linjan taakse juosseelle Jamie Vardylle tai Riyad Mahrezille, joka vei Kettujen hyökkäystä kuljettaen eteenpäin. Leicesterin tuhkimotarina oli huima myös taktisessa mielessä, sillä joukkue piti palloa todella harvassa pelissä vastustajaa enemmän. Claudio Ranierin johtamat Ketut olivat koko kauden hyvin strukturoitu joukkue, jonka pakka oli koko ajan valmiina ottamaan hyökkäyksiä vastaan ja käynnistämään omiaan salamannopeasti vastustajan pakan ollessa levällään.
Kenties suurin modernin ajan 4–4–2-muodon sanansaattaja löytyy kuitenkin Espanjasta. Argentiinalaisen Diego Simeonen Atletico Madrid on edennyt kolmen viime vuoden aikana kaksi kertaa Mestarien liigan finaaliin juuri kyseisellä ryhmityksellä. Simeonen Atletille ominaista on erityisesti fantastinen puolustuspelaaminen. Juuri puolustaessa 4–4–2 on todella kompakti joukkueen ryhmittyessä kolmeen selkeään linjaan. Nopeiden kärkimiesten pudottaessa härnäämään vastapuolen pelinrakentelua on Ticon tiiviitä linjoja todella vaikea murtaa, tämän sai todeta muun muassa Bayern München viime viikolla.
Intohimoinen Diego Simeone on menestynyt 4–4–2-formaatiolla. Kuva: Getty
EM-kultaa juhlineen Portugalin ryhmitys taas edusti hieman erityyppistä 4–4–2-ajattelua, mutta perusajatus oli sama, tiivis puolustus ja nopeat vastaiskut. Fernando Santos valikoi keskikentälleen käytännössä neljä luontaista keskustan pelaajaa, jotka muodostivat puolustaessa timantin keskustaan, mikä taas ennaltaehkäisi vastustajien alueellisia ylivoimatilanteita pelin sydämessä. Samalla ajatuksella pelasi myös Juventus kaudella 2014–15, jolloin Vanha Rouva ylsi Mestarien liigan finaaliin.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö 4–4–2 sisältäisi omia sudenkuoppiaan. Kyseistä ryhmityksiä suosivien joukkueiden on vaikea hallita palloa, eikä korkea prässääminen ja sitä kautta riistot syvällä ole niin helppoa toteuttaa. Toisaalta jos vastustaja taas parkkeeraa bussin ja antaa pallonhallinnan 4–4–2-ryhmitystä suosivalle joukkueelle saattaa sormi mennä toisinaan suuhun, mikä johtuu osittain pätevien pelintekijöiden, puhtaiden kymppien puutteesta.
Ryhmitys on erityisen vaativa juuri keskikenttäpelaajille, joiden pitää tasapainoilla hyökkäyksen ja puolustuksen välimaastossa. Etenkin keskikentän sivustoilla pelaavat pelurit ovat kriittisessä asemassa, sillä heidän täytyy tukea hyökkääjiä, mutta myös kyetä auttamaan puolustuksessa. Toimiakseen 4–4–2 vaatiikin siis todella sitoutunutta ja kurinalaista ryhmää.
Tekeekö 4–4–2 paluun johtavaksi ryhmitykseksi?
Tämä onkin mielenkiintoinen kysymys, johon on äärimmäisen haastavaa vastata suoriltaan. Vahvoja viitteitä kuitenkin on, että 4–4–2 yleistyy. Varsinkin keskikastin ja häntäpään joukkueille ryhmitys sopii mainiosti, sillä heillä on harvemmin käytössään pelaajamateriaalia, joka mahdollistaisi pallonhallinnan ja sitä kautta pelin virtausten määrittämisen.
Tämän kauden Valioliigajoukkueista ryhmitystä ovat suosineet Burnley, West Bromwich ja tietysti Leicester. Täytyy kuitenkin muistaa, ettei murros tapahdu yhdessä kesässä. Esimerkiksi Arsene Wenger valjasti 4–2–3–1-muodostelman Arsenalille kaudella 2008-09, monta vuotta sen jälkeen kun esimerkiksi Mourinhon Chelsea oli operoinut kyseisellä formaatiolla.
Paluuta vanhaan ei kuitenkaan tulla näkemään, vaan 4–4–2 on rakennettu nykyfutiksen vaatimusten ympärille, jossa myös laitapakit hyökkävät ja topparit avaavat peliä maata pitkin. Tosin juuri keskuspuolustajia rakastava WBA:n Tony Pulis on Valioliigan ”viimeinen mohikaani”, joka luottaa peribrittiläiseen, todella staattiseen 4–4–2-muodostelmaan, jossa keskitykset ovat kunniassa.
Loppuviimein ryhmitys ja pelisuunnitelmat rakentuvat käytössä olevan materiaalin ympärille, joka osaltaan vaikeuttaa vaativan muodostelman laajempaa käyttöönottoa. 4–4–2 vaatii erityisesti tietynlaisia pelaajatyyppejä, eikä hektisessä nykyfutiksessa seurajohdoilla yleensä löydy kärsivällisyyttä pitkäjänteiseen rakentamiseen. 4–4–2-formaation paluu huippufutikseen kertoo kuitenkin ajattelutavan muutoksesta: pallonhallinta ei ole enää itseisarvo, vaan jalkapalloa voidaan pelata tehokkaasti myös nopea tempoisella ja vähemmän syöttöjä vaativalla tavalla.
4–4–2 ei siis välttämättä muodostu johtavaksi jalkapalloaatteeksi, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, etteikö se toimiessaan olisi briljantti ryhmitys. Pelasivathan Huuhkajatkin 2010-luvun parhaat pelinsä juuri kyseisellä ryhmityksellä edellisten EM-karsintojen lopussa.
Kansikuva: Getty